Monen asian muistopäivä.

Elämä pakkaa usein samalle päivälle monta tapahtumaa, ehkä tarkoitus on , että juuri se päivä muistetaan, kuten nyt tämä toukokuun kymmenes. Sen ympärille muistokoriin on tiputettu lapsuuden ystäväni miehen kuolema, sydänystäväni kuolema, meidän hääpäivä, äitienpäivä. Jos kopan suuta laajennetaan, sinne mahtuu vielä serkkupoikien isän kuolema, oman isäni kuolema ja ja mummoni kuolema. Nyt sitten tuli muistettavaksi oman miehen  keikkuminen haudan partaalta elävien kirjoihin, onneksi tällainen Hääpäivän kanssa juhlittava hetki!

Albumissa kuvan alla oli vuosiluku 1964 ja laskettuna se on viisikymmentäkahdeksan vuotta, joten kuuteenkymmeneen on kaksi vuotta, eiköhän me siihen yritetä!  Ainakin Isomiehen laskujen mukaan tätä palloa on taaperrettava vielä kaksikymmentävuotta, Isomummin ikään asti kuulemma!

Ei tuo taipaleen alku kovin runsaalta näyttänyt, tarjoamisetkin astioita myöten ovat varmaan olleet järkytys pohjalaiselle hyvän ruuan laittaja-Anopille! Enpä tullut koskaan kysyneeksi kummaltakaan, en omalta äidiltäni en Anopiltani, miltä itse rustatut häät heistä näyttivät, kakku tuli leikatuksi ja kaiketi pullanpala napatuksi kahvin kera.

Kuvia tilaisuudesta joku onnekas oli ottanut kokonaista kolme kappaletta, yhden ulkona ja kaksi kakunleikkauksessa, josta olen päätellyt, että järkytys on ollut lähinnä se tunne , joka tilaisuutta on juhlistanut! Paikkakunnan hovivalokuvaaja sitten korjasi virheen, otti kaksi suurta kuvaa morsiamesta, morsiusparista pienemmät, laittoi suuret kuvat mainospylvääseen ja lahjoitti ne vuoden esillä olon jälkeen ilmaiseksi morsiamelle. Nyt ne komistaa makuuhuoneen seinää ja hämmästyttää kävijöitä, ”kuka tuo on ?” ja ”en olisi tuntenut!” Näin ne vuodet menee, mutta kuvina kuvat ovat loistavia!

Ystävääni tulee muisteltua aina.

Etsittyä joku valokuva albumista, muisteltua silloista tapahtumaa,
mietittyä yksin jäänyttä miestä, jolla onnekseen on runsas jälkipolvi lähellään, onnekkaampi kuin toinen ystävä, joka äskeisen vaimonsa menetyksen myötä on ihan yksin suuressa kauniissa talossaan virran rannalla, tyttäret perheineen täällä. Olen onnekas kun meitä on kaksi ja aivan superonnekas, kun lähellämme on kymmenvuotias, joka tänäänkin ilahdutti mummiaan Musiikkikoulun kevätjuhlassa pianonsoitollaan.

Oli tosi nostalginen olo kuunnella pienten esiintyjien musiikkituotoksia, joista vanhemmat ja isovanhemmat hartaasti odottavat suuria tai pieniä tulevaisuuden taiteilijoita, iloa ainakin elämään. Eiköhän se riitä.