Sydämen sivistys

Kaiken tämän maailman sekoilun keskellä oli lohduttavaa osallistua kuuntelemalla television ”Puoli seiskan” arkisia asioita käsittelevään puolituntiseen, että maailmassa tarvitaan vielä kuitenkin niitä normaaleja asioita, joihin me ennen tätä kaaosta panostimme. Olen aina pitänyt Laura Kolben juttuja ymmärrettävinä, ihan tavalliseen elämään kuuluvina ja niinhän minä nytkin ihastuneena huokailin, jotta ”näin se oli silloin, voi että, olisipa vieläkin!” Etsin netistä hänen haastattelunsa, näin hän kertoo:

Nykyajan yleissivistys on sydämen sivistystä: "Sillä on pärjännyt mitä kinkkisimmissä olosuhteissa. Kolben mukaan sydämen sivistys on universaalia. Eri puolilla maailmaa ihmiset arvostavat samoja asioita: hymyä, kohteliaisuutta ja ystävällisiä sanoja. – Tässä ajassa, kun on paljon hälyä, meteliä, epäsopua, ja epäbalanssia, niin katsoisin, että se sydämen sivistys on sitä yleissivistystä. Kolben mukaan sydämen sivistyksellä on pitkä historia suomalaisessa yhteiskunnassa. Tullaan jälleen "ole ihmisiksi"-ulottuvuuteen. – Sitä on tarvittu erilaisissa tilanteissa ja juuri tällä "olemalla ihmisiksi" on pärjännyt mitä kinkkisemmissä olosuhteissa. Mitä sydämen sivistys sitten on? No, hyvinkin käytännönläheisiä asioita. Tähän kuuluu myös hyvä kotikasvatus. Hän kertoo, kuinka aina harmitti, kun kaverit tuli kylään ja äiti vaati, että heidät on esiteltävä, käteltävä.Samoin tuli tehdä, kun kotona vanhemmilla oli vieraita, oli käytävä esittäytymässä. – Eri puolilla maailmaa ihmiset arvostavat samoja asioita: hymyä, kohteliaisuutta, ystävällisiä sanoja, ja sitä voi tehdä myös vaikka ei olisi yhteistä kieltä, Kolbe sanoo.

Jotain on tässä ajassa tapahtunut, tuota sydämen sivistystä tuskin on enää missään. Opettajat ovat kurjassa tilanteessa, kun lapset eivät noudata minkäänlaisia käyttäytymissääntöjä.

Käytetään sanaa ”tottele”, mutta jos nyt on uskominen Hesarinkin yleisönosaston kirjoituksia, niin luokan henki on monessa koulussa liki väkivaltainen ja usein se kohdistuu juuri opettajaan, jolla ei taida olla montaakaan keinoa saada luokkaansa hiljaisuutta, jollei luokka sitä tahdo! Esimerkkinä mainitsen usein erään matematiikan opettajan kommentin, jotta ”jollei oppilasta kiinnosta seurata opetusta, minä en enää välitä.Keskityn opettamaan heitä, joita se kiinnostaa.” Se oli surullista kuultavaa opetuksestaan innostuneelta opettajalta, ymmärrettävää tavallaan, kun on kuunnellut opettajien  tarinoita nykyajan kouluista levottomine oppilaineen.

Kun katson Isomiehen kumarrusta soittotunnin lopuksi mietin tänäänkin, että tuskinpa hän muualla kumartelee, onneksi edes tuolla. Ehkä se sitten joskus tulee mieleen, kun maailmalla aikuisena kiertelee, että ne samat asiat, hymy, kohteliaisuus, ystävällinen sana ja se kumarrus, ne asiat ovat samoja joka puolella tätä maapalloa.

Neljäs koronarokotus on nyt saatu, silti kasvoilla pysyy naamari liikenteessä ja kaupoissa, siitä on tullut tapa. Kun siihen on kerran jo tottunut, mitäpä sitä moittimaankaan, ehkä se myös säästää pahemmilta räkätaudeilta, joita näillä ilmoilla seurassamme takuulla liikkuu. Kevään piti tulla ja alkoihan se upeilla auringonpaisteilla,

minäkin sorruin kirjan ja Hesarin  kanssa ulos pihaan, lehden luin ja sitten tuli vilu. Vilu tuli pelkästään jo uutisista, sitä lukee, mutta ei usko lukemaansa todeksi, järkytys on liian suuri. Mutta yhtä suuri järkytys on huomata, että uutiset eivät enää kosketa niin kuin ne koskettivat kuukausi sitten! Että minä totun.Että sotauutinen on muuttunut, arkipäiväistynyt, että elämä on nyt tätä! Silti se on mielessä koko ajan.

Millaista olisi olla pakolainen? Miten sitä eläisi, kun ei olisi enää mitään? Kun kaikki olisi romuna, tuhkana, miten todistat, että sinä olet sinä? Kun ei ole passia, ei henkilötodistusta, ei valokuvia, ei mitään kuin oma henki ja toive uudesta elämästä jossain? Meilläkin on nyt suuri määrä ukrainalaisia pakolaisia, he saavat oleskelu-ja työluvat, mutta eihän heillä ole kieltä! Mitä voi tehdä luvalla, ellei ole työtä, jota voisi täällä tehdä? Ehkä heidän on luotava kokonaan uusi yhteiskunta jonnekin, missä on halpaa asua, missä voi luoda koulun lapsille ja sinne omat opettajat, nostaa eloon vanha sairaala ukrainan kielisine lääkäreineen jne jne. Utopistista, kyllä, mutta tämä tuli mieleen, kun juttelimme entisen mökkipaikan asukkaan kanssa paikkakunnan tilanteesta.

Mikään ei maksa mitään, ei omakotitalot, ei kerrostalot, tyhjiä asuntoja on pilvin pimein.Sairaala on lopettanut, lapsia ei ole kouluun, kaupat ovat lopettaneet, väki vähenee joka vuosi, yksi tehdas porskuttaa yhä pienevällä porukalla. Sinne kun saisi tuon ihanneyhdyskuntani ukrainalaisista työtä tekevistä perheineen, hetkessä he laittaisivat kaupungin ainakin nyt yhtä hyvään kuntoon, kuin se oli silloin kun minä sen ruokakauppoja ja kulttuuria kulutin ja vieraita siellä viihdytin! Sääli, ettei unelmilla voi luoda tätä maailmaa, siinä minä olisin niin todella erinomainen!