Musta purje Valkea purje
Kuva: Robert Seger
Tiheätunnelmainen näytelmä kirjailijoiden elämästä ja naisten välisestä ystävyydestä 1950-luvun Neuvostoliitossa.
Välillä on elähdyttävää ja aivonystyröille terveellistä nähdä teatteria, joka perustuu todellisiin kulttuurihistoriallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kansallisteatterin Willensaunassa tehdään melkoinen kulttuuritrippi Juha Malmivaaran johdolla hyppäämällä 1950-luvun Neuvostoliittoon, kirjailijoiden maailmaan. Se oli sitä aikaa, jolloin runoja kunnioitettiin niin paljon, että niiden pelättiin aiheuttavan vallankumous.
Hélène Cixous'n napakan puhenäytelmän keskushenkilö on Venäjän kuuluisin naiskirjailija, Anna Ahmatova (Terhi Panula). Pitkän ja värikkään elämän elänyt Ahmatova ehti olla seurapiirikaunotar, ihailtu runoilija, perheenäiti, poliittinen vaikuttaja, pelätty toisinajattelija, leski useaan otteeseen ja lopulta kunniaan palautettu taiteilija. Pietarissa tehdään edelleen kulttuurivaelluksia niillä paikoilla, joissa Ahmatova ystävineen liikkui ja asui.
Näytelmässä eletään vuotta 1953 ja kaukana ovat loiston vuodet kuplivine maljoineen. Upeat loistoasunnot on jaettu kommuuneiksi ja aineelliseksi hyväksi riittää, jos saa lämmintä teetä. Sitä vastoin henkinen ystävyys on tärkeässä roolissa. Sari Puumalainen esittää niinikään kuuluisan venäläisen runoilijan Osip Mandelstamin leskeä Nadeždaa. Hän yrittää vilpittömästi ja kaikin voimin auttaa Ahmatovaa julkaisemaan pitkän tauon jälkeen. Ahmatovalla on takataskussaan vaikuttavin kokoelmansa Requiem, mutta teos on poliittisesti tulenarka. Tilannetta varjostaa Ahmatovan pojan jatkuva riutuminen syyttömänä vankilassa.
Kolmantena naisena nähdään Katariina Kaituen esittämä Lidia Tsukovskaja. Leski hänkin ja uskollisuutta Ahmatovalle vannova. Mustiin pukeutuneiden älykkönaisten vastakohtana näyttäytyy Ahmatovan kommuunikaveri Pauline, Karin Pacius. Hän ei paljon runoudesta ymmärrä, mutta haluaisi olla kuitenkin ystävä. Viidentenä, arvoituksellisena hahmona nähdään pitkä ja hoikka Leena Pöysti. Hän symboloi milloin junanlähettäjää, milloin kaikkialla läsnä olevaa, tarkkailevaa katsetta. Pöysti tulkitsee myös esityksen keskeistä runokokoelmaa, Requiemia.
Juha Malmivaara on ohjannut esitykseen paljon salaperäisiä tunnelmia liikekielineen, musiikkeineen ja valoineen. Katri Renton jännittävä kaltevapintainen lavastus muistuttaa toisaalta hataraa lautalattiaa, toisaalta liukasta jäistä pintaa. Keskellä näyttämöä kököttävä kivi on ainoa turvallinen elementti. Kattoa hallitsevat erilaisista valkoisista vaatekappaleista yhteen ommeltu valtava purje. Koska seinillä on korvat, naiset puhuvat toisilleen koodikieltä. Jani Peltolan äänimaailmassa kirskahtelevat ja välillä melankolisesti soivat etenkin Arvo Pärtin sävelet.
Charmikas ja karismaattinen Panula on erinomainen valinta Ahmatovan rooliin. Panula osaa tuoda hahmoon niin aristokraattisen ylpeyden, henkilökohtaisen kärsimyksen kuin lähes raivostuttavan taiteilijan itsekkyydenkin. Nämä kaikki piirteet sulautuvat taitavan näyttelijän käsissä kiinnostavaksi hahmoksi.
Kaitue ja Puumalainen tekevät myös hyvät roolityöt Ahmatovaa vilpittömästi kannustavina kohtalotovereina. Ihailun rinnalla kulkee inhimillinen loppuun palaminen ja väsyminen äksyilevään taiteilijaan. Paciuksen hahmo on jännittävällä tavalla vastaansanomaton. Hän tuo mukanaan esitykseen kaipaamaani huumoria. Elekielessä ja puhetavassa on hauskasti kansanomaisuutta, mikä tuo valon pilkahduksia muuten tummaan pohjavireeseen. Toki esityksessä on älyllistä koomisuutta, joka avautuu, jos tuntee ajan kulttuurihistoriallisia taustoja.
Musta purje, valkea purje aukeni minulle etenkin kertomuksena naisten välisestä ystävyydestä. Kovistakin kohtaloista ja elämänvaiheista selvitään toisiaan tukemalla. Jotta esityksen nyansseista voisi nauttia täydesti, kannattaa kuitenkin tutustua Venäjän kirjallisuuden lähihistoriaan. Muuten esitys saattaa jäädä ulkokohtaiseksi.
Kyllä esityksestä toki nauttii vahvojen näyttelijöiden kannattelemanakin. Loppukohtauksessa naiset nostavat maljan tulevaisuudelle uhmakkaasti ja toisiaan tukien. Se on komeaa katseltavaa.
Kuva: Robert Seger
Tiheätunnelmainen näytelmä kirjailijoiden elämästä ja naisten välisestä ystävyydestä 1950-luvun Neuvostoliitossa.
Välillä on elähdyttävää ja aivonystyröille terveellistä nähdä teatteria, joka perustuu todellisiin kulttuurihistoriallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Kansallisteatterin Willensaunassa tehdään melkoinen kulttuuritrippi Juha Malmivaaran johdolla hyppäämällä 1950-luvun Neuvostoliittoon, kirjailijoiden maailmaan. Se oli sitä aikaa, jolloin runoja kunnioitettiin niin paljon, että niiden pelättiin aiheuttavan vallankumous.
Hélène Cixous'n napakan puhenäytelmän keskushenkilö on Venäjän kuuluisin naiskirjailija, Anna Ahmatova (Terhi Panula). Pitkän ja värikkään elämän elänyt Ahmatova ehti olla seurapiirikaunotar, ihailtu runoilija, perheenäiti, poliittinen vaikuttaja, pelätty toisinajattelija, leski useaan otteeseen ja lopulta kunniaan palautettu taiteilija. Pietarissa tehdään edelleen kulttuurivaelluksia niillä paikoilla, joissa Ahmatova ystävineen liikkui ja asui.
Näytelmässä eletään vuotta 1953 ja kaukana ovat loiston vuodet kuplivine maljoineen. Upeat loistoasunnot on jaettu kommuuneiksi ja aineelliseksi hyväksi riittää, jos saa lämmintä teetä. Sitä vastoin henkinen ystävyys on tärkeässä roolissa. Sari Puumalainen esittää niinikään kuuluisan venäläisen runoilijan Osip Mandelstamin leskeä Nadeždaa. Hän yrittää vilpittömästi ja kaikin voimin auttaa Ahmatovaa julkaisemaan pitkän tauon jälkeen. Ahmatovalla on takataskussaan vaikuttavin kokoelmansa Requiem, mutta teos on poliittisesti tulenarka. Tilannetta varjostaa Ahmatovan pojan jatkuva riutuminen syyttömänä vankilassa.
Kolmantena naisena nähdään Katariina Kaituen esittämä Lidia Tsukovskaja. Leski hänkin ja uskollisuutta Ahmatovalle vannova. Mustiin pukeutuneiden älykkönaisten vastakohtana näyttäytyy Ahmatovan kommuunikaveri Pauline, Karin Pacius. Hän ei paljon runoudesta ymmärrä, mutta haluaisi olla kuitenkin ystävä. Viidentenä, arvoituksellisena hahmona nähdään pitkä ja hoikka Leena Pöysti. Hän symboloi milloin junanlähettäjää, milloin kaikkialla läsnä olevaa, tarkkailevaa katsetta. Pöysti tulkitsee myös esityksen keskeistä runokokoelmaa, Requiemia.
Juha Malmivaara on ohjannut esitykseen paljon salaperäisiä tunnelmia liikekielineen, musiikkeineen ja valoineen. Katri Renton jännittävä kaltevapintainen lavastus muistuttaa toisaalta hataraa lautalattiaa, toisaalta liukasta jäistä pintaa. Keskellä näyttämöä kököttävä kivi on ainoa turvallinen elementti. Kattoa hallitsevat erilaisista valkoisista vaatekappaleista yhteen ommeltu valtava purje. Koska seinillä on korvat, naiset puhuvat toisilleen koodikieltä. Jani Peltolan äänimaailmassa kirskahtelevat ja välillä melankolisesti soivat etenkin Arvo Pärtin sävelet.
Charmikas ja karismaattinen Panula on erinomainen valinta Ahmatovan rooliin. Panula osaa tuoda hahmoon niin aristokraattisen ylpeyden, henkilökohtaisen kärsimyksen kuin lähes raivostuttavan taiteilijan itsekkyydenkin. Nämä kaikki piirteet sulautuvat taitavan näyttelijän käsissä kiinnostavaksi hahmoksi.
Kaitue ja Puumalainen tekevät myös hyvät roolityöt Ahmatovaa vilpittömästi kannustavina kohtalotovereina. Ihailun rinnalla kulkee inhimillinen loppuun palaminen ja väsyminen äksyilevään taiteilijaan. Paciuksen hahmo on jännittävällä tavalla vastaansanomaton. Hän tuo mukanaan esitykseen kaipaamaani huumoria. Elekielessä ja puhetavassa on hauskasti kansanomaisuutta, mikä tuo valon pilkahduksia muuten tummaan pohjavireeseen. Toki esityksessä on älyllistä koomisuutta, joka avautuu, jos tuntee ajan kulttuurihistoriallisia taustoja.
Musta purje, valkea purje aukeni minulle etenkin kertomuksena naisten välisestä ystävyydestä. Kovistakin kohtaloista ja elämänvaiheista selvitään toisiaan tukemalla. Jotta esityksen nyansseista voisi nauttia täydesti, kannattaa kuitenkin tutustua Venäjän kirjallisuuden lähihistoriaan. Muuten esitys saattaa jäädä ulkokohtaiseksi.
Kyllä esityksestä toki nauttii vahvojen näyttelijöiden kannattelemanakin. Loppukohtauksessa naiset nostavat maljan tulevaisuudelle uhmakkaasti ja toisiaan tukien. Se on komeaa katseltavaa.
Ensimmäinen puoliaika poisti muutaman katsojan kiukkua täynnä , Ahtova oli kuvattu alentavasti ja epäkunnioitettavasti , kuten eräs lähtijä minulle tuohtuneena sanaili . Siihen minun oli vaikea sanoa mitään , sillä kyseinen henkilö oli minulle tuiki tuntematon ja minustakin hän muistutti lähinnä alamäkeen kulkevaa kassialmaa .Kommunismin surkeat olot urkkimisineen , pelkoineen ja väkivaltaisuksineen muokkasivat ihmisten elämää ja ajatuksia .Kaikki pyrkimykset parempaan pysähtyivät.Mutta jäimme katsomaan , josko tilanne korjaantuu ja korjaantuihan se .Toinen näytös keräsi palaset kasaan , herkkää ja lohdutonta. Terhi Panulan rooloisuoritus oli uskomaton esitys ihmisen osaamisesta !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti