Sumujen sillalla

Oikeastaan ihan tavallinen päivä, teki vaan mieli kirjoittaa kirje, kelle? Kelle nyt vaan, eihän kukaan enää oikeasti kirjeitä kirjoita ja jos kirjoittaakin, niin ne kerätään kansiin ja sivuihin, niistä tehdään muistelmat. Siinä pisteessä en vielä sentään ole, vaikka muisteloissa olen taas rymistellyt, etsin oikeaa paikkaa kolmelle muistokirjoitukselle, olin ne leikannut Hesarin kuolinilmoituksista viime vuoden aikana. Silmät kiinni ja kuvat esiin, minä vuonna se olikaan ja missä? Nuoruuskuviin meni kaksi, mutta se kolmas, oliko vuosi yhdeksänkymmentä vai muistinko väärin? Oikein muistin, liimasin ilmoituksen iloisen saunapuhtaan vieraan kuvan viereen ja jäin taas kiinni kuviini. Se oli vuosi, jolloin harmittelimme serkkuni kanssa, kun sukulaisia tapaa vain hautajaisissa ja päätimme pistää kokoon sukulaiskekkerit. Osallistujamäärä oli hyvä, kesä oli parhaimmillaan, kävikö kukaan saunassa, en muista, mutta naapurissa pelloille levitettiin lantaa ja isot kärpäset löysivät tiensä meidän Navetalle, joka siis toimitti ruokaravintolan virkaa. Kaiken muun pitohommasta olin muistanut, mutta en tuota ja niinpä joku tyttäristä tokaisi korviini, ”tietää tulleensa landelle, kun paska haisee!” Kun minä rakastan maalla oloa, niinpä otin tuonkin oikeastaan kohteliaisuutena, nyt oltiin ihan maaseudun sydämessä, olihan se ihanaa! Ehkä meidän kymmenet pääskyset pääsivät nyt myös juhlapöytään, muita vieraita ei ainakaan haju ja kärpäset pahemmin haitanneet. Aikani katselin kuvia juhlasta, moni on sieltäkin jo poistunut, mutta moni on kasvanut aikuiseksi, olisi kiva tehdä tuttavuutta.

Tavallinen päivä, olin tyttärellä laittamassa jalat kävelykuntoon ja mikäs on kävellessä, kun Helsinkiin ei talvea tule tänä vuonna ollenkaan! Hiekkaa on suollettu toivossa että luntakin voisi tulla, mutta kesäkeli jatkuu, samoin sotkuinen olo. Ennen oli ennen ja lapsilla talvileikit, sukset, luistimet ja lumiukot.

Nyt on nyt ja lapset kasvaneet kuraan, pimeään ja vesisateeseen. He muistavat lapsuutensa tällaisena, etelässä plussakelit, pohjoisessa pakkanen ja lunta. Kaikki muuttuu ja siihen on tottuminen.

 Silti, kaikesta sotkusta huolimatta sumuinen Helsinki on kaunis. Eihän se pientä ihmistä ilahduta, eikä pienen leikkijän vanhempaa, kun hän perillistään noutaa hiekkalaatikon kuravellistä kakkuja tekemästä, mutta minua se ilahduttaa. Kamerallani pääsen rajaamaan pois kaiken lian ja sotkun ja kun katson kuvaa, enpä juuri tähän hetkeen sitä lunta ja pakkasta enää kaipaakaan.

Klarinettia

Mikä upea konsertti tänään! Puoliajan jälkeen Arvo Pärtiä, sinfonia nro 3, Pärt sanoo näin:” Sinfonian muoto on kuin kaupungin rakentaminen. Pieniä, jatkuvasti monistuvia keskuksia syntyy sinne tänne, kunnes ne jossain vaiheessa liittyvät toisiinsa.” Hän oli kuulemma onnellinen säveltäessään tätä teosta, hän oli juuri mennyt naimisiin, siitä onnellisuus ja se näkyi niinä ”pieninä keskuksina”, musiikki oli kaunista ja se annosteltiin pieninä annoksina. Uudessa liitossa on myös myrskynnyt, sillä nämä pienet liittyivät mahtavalla ryminällä yhteen, eikä aina niin kauniistikaan. Mutta liitto kai pysyi, sillä kokonaisvaikutelmakseni jäi ”enimmin kaunista”.

Sitten oli Bartokia, ”Ihmeelliinen mandariini”. Alkaa niin kovalla ees taas viulujen vedoilla, että oletus kauniista oli kaukana. Korvien soiminen lakkasi, pikkolo soitti kirkuen ja kovaa, miten sitten mentiin, enpä juuri muista, mutta Jan Söderblom

johti innolla orkesteriaan, Bartok lienee hänen musiikkiaan. Oli kauniita kohtia runsain mitoin, silti Bartok ei puhutte minua yhtä paljon kuin se näytti puhuttelevan salin täyttä yleisöä.

Heti alussa oli Igor Stravinskyä, ”Satakielen laulu”, sinfoninen runoelma vuodelta 1916. Ja seuraavana Crusellia, Klarinettikonsertto nr 2 f-molli.  Kun näin tuon ohjelman, sanoin naapurille, että nyt saadaan kuulla jotain todella kaunista. Enkä väärässä ollutkaan.  ”Satakielen laulun” peltinen satakieli oli kyllä todella peltinen, kovin äänekäs sellainen ja luritteli vain pienen hetken verran sulosointuaan, katosi sitten Keisarin hovin ulottumattomiin.

Olen säästänyt Crusellin tänne häntäpäähän, sillä minä alan hehkuttaa oikein olan takaa! Osmo Linkola –klarinetisti tästä samaisesta orkesterista

- soitti klarinetillaan tämän konserton Crusellin 250- juhlavuonna, hänelle se oli kuulemma  toiveiden täyttymys. Oikeastaan en muista siitä mitään muuta kuin että kuinka kaunista se oli, varsinkin keskimmäinen Andante pastorale oli silmiä kostuttavan kaunis, minä nautin. Sokerina kakun päälle Linkola soitti jäähyväiskappaleena ”Goobye”-soolon viulujen hiljalleen seuratessa. Kappale oli hänelle rakas ja tuttu kaksikymmentävuotta sitten ja sopi kuulemma hyvin nyt juuri tähän iltaan, josta on tuleva hänen viimeinen iltansa tämän orkesterin seurassa, hän jäännee eläkkeelle. Näin hän selitti ja sitten soitti. Lempeästi, laulaen, jatsahtavasti, niin kauniisti, että tämän kevään konserteista saa tulla ihan mitä vaan, tämä ilta kruunasi koko kevään.

Kun Konsertissa on luovuttu taiteilijoitten kukittamisesta, tänään se olisi ollut hieno juttu. Puuttuvan puskan sijasta lähetän tässä Linkolalle ruusun ja toivon upeita soitannollisia eläkevuosia. Me kuulemme hänestä vielä. Kiitos.

PS. Minä en tunnistanut laulelmaa "Goodbye" Benny Goodmannin kokoelmista, tutulta kuuulosti, sillä onhan minulla Goodmannin levyt hyllyssä ja niitä kuuntelen usein. Eipä ihme, että sydämen se vei.

Täyskuu -taas.

Joulupukki toi piikkipohjaiset talvikengät, vuosi sitten sain jo pitopohjaiset talvikengät, nyt ei mummo luistele, tyttäret ovat varmistaneet asian.  Pikkuhuone tyhjeni maailmanmatkaajan tavaroista hämmästyttävästi, vaikka kaaos oli kutakuinkin täydellinen ennen viime hetken pakkaamista,

asia joka meitä vanhempia kerta toisenkin perään ihmetyttää! Mutta maailmalla oppii monenmoista asiaa, mikä ei lapsena kotona päähän mennyt. Eli otanko tuon menestyneenä kasvatuksena  vai onko lapsi ihan itseoppinut?! Yksi matkalaukku ja suunnaton tavaramäärä näyttivät toimivan yhteen, tältä mummolta puolet olisi jäänyt mahtumatta, vaikka järjestyksen ihminen tunnen olevani. Hyvä näin, nyt hän istuu lentokoneessa laukkuineen.

Yöllä satoi lunta, on täyskuu ja taivas pilvetön, se tietää pakkasta. Kun muut ulkoilevat auringon porottaessa matalalta suoraan silmiin, minä odotan sen painumista horisontin taa ja suuntaan lenkkini Tokoinlahden rantatielle,

vielä tähän aikaan se on valkoinen, hiukan kuhmurainen, juuri sellainen kuinka talven kävelytien mielestäni kuuluu ollakin! Kaisaniemessä valkoisen kävelytien vieressä kulkee musta, puhtaaksi hiottu pyörätie, jota pitkin polki yksi pyöräilijä, kun samaan aikaan meitä kävelijöitä oli parisenkymmentä. Tätä epäsuhtaa on nyt Hesarin yleisönosastossa puitu puoleen ja toiseen, toiseen riittää rahaa, toiseen huonommin. Kun itse en pyöräile, olen tietysti kävelijän puolella, vaikka toki myönnän, että onhan pyöräily terveellinen liikuntamuoto ja monta muutakin hyvää, mutta ihmettelen ”vihreiden” hyväksyntää moisessa, jotain vahvaa pinnan sulatukseen käytetään enkä voi uskoa yhdellä sanomisella, että aine olisi kovin ympäristöystävällinen?!

Oli miten oli, vesi, täyskuu ja valkoinen lumi Tokoinlahden ympärillä oli kuin satumaailmassa olisin kulkenut, kruununa seitsemän valkoista joutsenta.

Ja minullahan se kännykkä kameroineen lepäili kotona kirjahyllyn päällä. Nyt olisi ollut tarvis kunnon kameralle, siellä oli niin kaunista, että oli ihan vaikeaa kävellä pysähtelemättä, nyt ne kuvat on muistissa ja varmasti myös jossain albumieni sivuilla, olenhan minä tuota maisemaa jo liki kolmekymmentä vuotta ihaillut. Katselin albumeita, tulin nostalgiseksi, kyllä vanha filmikuva peittoaa nykyisen kännykkäkuvan, minulla siis, tokihan keskimmäisen kallis känny ottaa loistavaa kuvaa. Silti, jotain niissä vanhoissa kuvissa on,

ne kyllä tuntuvat todella paljon paremmilta! Nostalgian piikkiin taitaa mennä tuokin ajatus. Sitä kuu-kuvaa en sitten löytänyt. Kuolinsiivous on näköjään toiminut.

Järkyttävää, miten aika kuluu! Kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei se nyt niin suurelta tunnu, mutta sama luku eteenpäin, mietipä sitä! Jospa tuolla kuuluisalla tekoälyllä onnistuttaisiin hidastamaan aikaa, vaikka puolella, sekin jo auttaisi. Sen verran utelias olen, että harmittaa todella, kun en ole näkemässä koululaiseni tulevaisuutta ruokaa laittavana jalkapallotähtenä tai musiikkia harrastavana viiden lapsen isänä koulun liikuntamaikkana, ovi on auki, mutta minulle se on kiinni. Sen ajatteleminen on joskus tuskaista, siihen en ole vielä valmis.

No mitäpä sitä nyt ajattelemaankaan, kun mitään sen eteen en voi itse tehdä. Odottelen vain nuoremman polven suuria keksintöjä ja pelaan bridgeä muiden eläkeläisten kanssa, siellä porukassa on heitä, joille tuo jäljellä oleva aika on yhtä kammottava kuin itselle, mutta myös heitä, jotka eivät sitä vielä edes ajattele! Yritän pysyä tuossa jälkimmäisessä seurueessa, se on nyt tämän vuoden lupaus, vaikken niitä lupauksia yleensä teekään. Ehkä nyt on senkin aika, vaikka kukapa tuota lupausta ikinä perään kuuluttaa, itselle sekin jää.

Pyhien loppu

On sunnuntai ja kello lähentelee puoli viittä iltapäivällä, on pimeää, naapurihuoneesta kantautuu urheilutoimittajien huutava ääni hiihtokisoista. Olen juuri  lopettanut paperisen Hesarini lukemisen, huomenna on Loppiainen. Ja sitten se on loppu! Tämä moninaisten pyhien ajanjakso on laittanut ainakin meidät kaksi eläkeläistä täysin outoon aikatauluun, siitä täytyy päästä eroon.

Tällä hetkellä urheiluhöperön puolison ajankäyttö on muuttunut ”yksilajisesta jalkapallosta” monilajiseksi, joista nyt näin sivusta kuunnellen huomaan suomalaisten hiihtävän koko joulun ajan. Ehkä se kantaa myös tuloksiin asti, huonon tuntemuksen mukaan suomisuksi on keikkunut jossain alarivillä kansainvälisessä listassa. Anteeksi, jos tulin sanoneeksi väärin, mutta kun ei juuri kiinnosta muu kuin se huima suksimäärä, jota hiihtäjät näyttävät reissuissaan mukanansa kuljettavan!

Kaamosajan hyvä puoli on, että kirjan lukemiselle on löytynyt runsaasti aikaa, sängyssä lukeminen on jatkunut pitkälle aamutunneille ja aamut venyneet iltapäivään. Säästöähän tuokin tuo, kun aamutee jää väliin ja päiväkahvi korvataan iltakahvilla, jossain siinä välissä nautitaan hyvin kevyt salaatti-ateria, mies tosin tankkaa aamuyöllä itseensä kaakaon ja täytyy minunkin nauttia keskiyön jälkeen jokin järkevä, ei lihottava juttu, kuten turkkilainen jugurtti ja mustikoita, vaikka on myönnettävä, että tuo korvaantuu laiskan käsissä usein yhdellä banaanilla. Olisikohan tästä sopiva ohjelma Eläkeläispuolueelle?!

Seuraava joulu on odotettavissa vasta Joulukuussa ja siihenhän on onneksi aikaa. Järkevänä mummona menisin nyt kuluttamaan pienet rahani ostoskeskuksiin , sillä tämän hetken aletavara tuntuu irtoavan liki ilmaiseksi, koko elämä on juuri nyt halpaa, prosentit pois sieltä ja täältä.

Mutta kun en ole järkevä, seuraavat joulupakettiin käärittävät kirpaisevat taas kukkaroa, näinhän se kauppiaan elämä kulkee, tuttua tuokin. Mutta tämä huikea säästäminen alkaa mennä naurettavuuksiin, kun olohuoneeni ikivanha televisio ilmaiskanavineen näyttää jopa kolmena iltana peräkkäin samat kolmekymmentä vuotta vanhat sarjat ja elokuvat! Sinänsä mielelläni niitä seurailen,

mutta kolmena iltana peräkkäin ”Sooloilua” alkaa sooloilla jo yöunillakin! Onhan minulla tietokone ja siellä Areena, mutta se nojatuoli on olohuoneessa, eikä uusi kalustaminen enää kiinnosta vaikka ”ilmaiseksi ” annettaisiin.

Tässä kohtaa muistuu mieleen kiiltävän liukas mökkitie, järven ylittävä silta, joka tämän päivän kohtalokkaassa kuolonuutisessa näytti kuvassa juuri samalta kuin oma tiemme. Kuinka usein olinkaan Tiekokouksessa valittanut hiekotuksen puutteesta ja saanut vastaukseksi ”Osta tyttö neliveto”. En ostanut, mutta kieli keskellä suuta ajoin kerran jos toisenkin miettien, että tuosta sillan alusta olisi niin helppo luiskahtaa veteen. Ajotaitoa se kasvatti, pelkoa lasten kohdalla ja lopulta hiekkalaatikon sillan molemmille puolille. Eri asia sitten, kuka jaksoi nousta autosta lapiota käyttämään. Toivottavasti nyt on viisastuttu ja kaidetta pidennetty.   Juuri hetki sitten mies huudahti kesken pelin, jotta ”on puntaroitu, joutuuko tiehoitokunta vastuuseen onnettomuudesta. ” Näitä lapsia se ei enää auta, mutta ehkä estää uusia surmia.

Naapurihuoneessa on auki sekä televisio että tietokone ja ajan hermolla liikkuva Vaari hallitsee nyt molemmat vehkeet.

Tuolta se just huuteli, jotta ”menepäs katsomaan Ilta-Sanomista, mitä Halla-aho sanoo pankkien  asuntorahavedätyksestä!”  Minäpä menin ja sanoihan hän just sen, miten asiat alkoivat silloin yhdeksänkympin alussa, eihän pankkien touhut silloinkaan mitään olleet, kaikkihan piti korjaantua ”sitten vähän ajan kuluttua, kunhan ja kunhan ja kunhan...” Ihan kuin nyt. Kunhan.  ”Miten niin ?! Eihän nyt pankit voi kaatua?!?” sanoi virkailija kun nuori ystäväni kysyi sijoitustensa kohtalosta tapauksessa, jos pankit kaatuisivat. ” Lunastuspyyntö otettiin vastaan, mutta viikkoa myöhemmin pankista ilmoitettiin, että käteisvarojen puuttumisen vuoksi rahasto lykkää lunastusten maksamista jonnekin tulevaisuuteen. Samalla sijoituksen lunastusarvo alkoi valua alaspäin. ”Näin Halla-aho tekstissään. Muistanpa ne korttelien pituiset jonot, kun Ekan konttorin palkkoja ja rahastovaroja haettiin... Pienen ihmisen rahat turvattiin ja ison ihmisen rahat plokattiin. Että edelleen...se kunhan...paniikkia pelkäävät.

Mukavaakin on ollut. Eilen olin pienen tyttövauvan ristiäisissä, nimensä pieni sai sentään telkkarin vaikutuksesta, sanoi mumminsa, että katsottu on, vaikkei tuo mummi, tämä kyllä. Lapsi sai nimensä, oli suloinen kaikkien ihailtavana, kuvattavanakin.

Kännykät kuvasivat enemmän tai vähemmän huonoa tulosta, sillä kirkoissa ja saleissa on nykyään niin moninaista valoa, että mikään kuvaus ei oikein onnistu! Itse olen jo aikaa sanonut-tosin huonolla menestyksellä – että marras-joulukuu saavat jäädä pariin kuvaan, hyviä otoksia en onnistu saamaan. Meitä oli suvun porukkaa jonkin verran ja oli mainiota seurata yhden perheen kolmen pojan ja isän pukeutumista, se poikkesi täysin muusta seurueesta. Poikakokoelma olisi hyvin voinut liittyä Aleksander Stubbin seurueeseen,

hänestä oli kirjoitus Hesarissa 28.12.24: ”Kolme pointtia, kuusi nappia”. uusi presidentti on nyt meidän tyyli-ikoni kaksirivisellä puvullaan. ”Terminä kaksirivinen viittaa puvuntakkiin, jossa napit ovat kahdessa rivissä perinteisen yhden rivin sijaan. Nappeja on kuusi ja se viestii arvokkuutta ja valtaa.” Enpä tiennyt ennen, nyt tiedän. Suvun poikien puvut olivat kyllä yksirivisiä, mutta muuten kokonaisuus tarkoin valittuine paitoineen, rusetteineen ja koko pukuineen oli tuonne Stubbin klaaniin ohjaava.

Tyyli varmaan säilyy ainakin armeijasta ulos pääsyyn asti, sitten voi olla taas pitkien kiharoiden aika. Sopii sekin, keskimmäisenkin onnistuin kampaamaan

ja sehän ilahdutti isäänsä ja sekoitti äidin ja tyttären huonommin tunteneilta. Hauskaa.