Talvi kaupungissa

Muistatatteko Metsolat?! Appivanhempani varmaan katselivat tuota sarjaa liki viisikymmentä vuotta sitten, olivat juuri tuota viljelijäsuvusta niin sanotusti sivistyksen puolelle ponnistanutta sukupolvea.

Maaseutu ja maanviljelys sekä metsät olivat tärkeitä ruuan tuottajia, eikä ne perinteet minnekään kadonneet, vaikka eivät enää leipää perheelle tuoneet. Metsissä raha pysyy tallessa ja lehmissä kansan terveys, joten juuri sarja ”Metsolat” oli varmasti joka viikkoinen katselutuokio. Toisin oli minun lapsuudenkodissani. Ensinnäkään meillä ei tainnut siihen aikaan olla koko televisiota ja toiseksi kotiväki oli sen verran kaupunkilaista, että navettahommat eivät mitenkään olleet heille kuuluvia. Kuvaamataidon opettajaäitini oli kyllä kasvanut maalla, oli navetta ja siellä lehmiä, mutta silkkihansikkalla pidettyä pikkuneitiä ei koskaan päästetty navettaan asti. Toisin oli tyttärensä, hän kyllä onnistui tutkimaan navetat, tallit ja kanalat, asia, jota äitini ei koskaan lakannut ihmettelmästä. Saman rakkauden hevosiin olen jakanut  tyttärilleni, lehmistä en tiedä, mutta eipä enää lehmätkään ole entisenlaisia, vierailu nykynavettaan saattaa olla järkytys.

Näin kävi minulle muinoin landella, kun pieniä vieraitani ajattelin ilahduttaa maalaiselolla käymällä naapurin navetassa! Se käynti jäi viimeiseksi, lehmiä kyllä oli, mutta lihakarja on jotain ihan muuta kuin kaunis ruskeavalkoinen maatiaislehmä. No, Metsolassa näitäkin vielä oli, vaikka  lopulta sekin navetta tyhjeni ja Mummo ja Vaari siirtyivät lähemmäs palveluita. Silloin vielä pienessäkin kunnassa oli Terveyskeskus lääkäreineen, muuten sarja ongelmineen voitaisiin siirtää tähän aikaan, tuulipuvutkin olisivat niin retroa että! Asiasta toiseen, on yksi toinenkin maalaistyttö– äitini lisäksi-, joka ei ollut koskaan navetassa käynyt! Kummityttöni edesmennyt äiti ei moista asiaa edes ihmetellyt: ” Miksi minä sinne olisin mennyt? ”

 Nyt navetat lehmineen alkavat olla tappolistalla maassamme, metsät suojelulistoilla, mikä on hyvä asia, mikä on metsänhoitajan ja mikä metsurin osuus missäkin ja minkäkinlaisessa metsässä, kuka saa päättää ja mitä. Kaupunkisuunnitteljoilla on paljolti sanottavaa ihmisen terveydestä, kun yhtäkkiä pitäisi lisätä vihreää kiven tilalle. Katselin jokin aika sitten ohjelmaa Singaporesta, siellä haastateltiin kaupungin arkkitehtiä. Kuvat kaupungista osoittivat todeksi kaupungin rakennuslain, joka tämän arkkitehdin mukaan oli:” Kun jotain rakennat, sama pinta-ala vihreää täytyy sisältyä rakennettavaan kohteeseen.” Ei ihme, että kaupunki on kasvillisuudesta rikas.

Olen vihreiden ystävä, mutta en silti ymmärrä kaikkea heidän politiikkaansa. Jos tarkkaan miettii, ei heidän ohjelmansa tuota lisää vehreyttä, enemmän se ainakin täällä pääkaupunkiseududulla tuottaa kivipintaa ja asfalttia. Olikos se tänään Hesarissa, ettei ihmisille puistot ja tehdyt viheralueet tuonut lähellekään sitä hyvää mitä lähimetsä antoi. Sen verran vihreä olen, että ellei tuota pian sisäistetä, tuleville jää mahdollisuus luoda moinen kokemus vain sillä kuuluisalla tekoälyllä. Ja mistäs minä tiedän, vaikka se olisi hienokin ja riittävä.

Pirjo Tuomisen kirjalla oli hauska nimi: ”Kurtturuusut”

, tilasin sen ja äkkiä se olikin käsissäni luettavissa.  Muutaman sivun luettuani olin laittaa kirjan pois, mutta –kuten aina- olen tosi huono jättämään kirjaa kesken, siispä ajattelin, jotta kun kerran Tuominen on sen kirjoittanut, niin jotainhan siinä on! Hitaasti lukeminen eteni, pari lukua illassa eikä meinannut kiinnostus lisääntyä. Sitten äkkiä jonkun luvun kohdalla äkkäsin, jotta tekstihän on parodiaa ja vielä ihan nykyaikaisesta elämästä! Eläkeläisistä, vanhoista naisista, leskistä,  jotka ovat tavanneet toisensa eri yhteyksissä ja ystävystyneet. Jokaisella on kohtalonsa ja yhdessä pohtiessa olemisen reiluutta, ehdotus kurkistaa Tinderin ihmeelliseen maailmaan hiveli uteliaisuutta ja siitä tarina sitten lähti. Loppu onkin kerrottu tämän päivän Hesarissa.

Kirja oli kepeä, mutta aiheeltaan painava, tarina nettihuijariin uskomisesta oli käsittämätön, miten pikkuhiljaa se vie mennessään aivan täysjärkisenkin ihmisen.

Pimeys ja valot näyttävät kuuluvan minuuteeni, sillä jos nyt marraskuun päivänä liikahdan ulos, niin se tapahtuu sinisen hetken jälkeen, niin tänäänkin.

Kaupunki saa kaiken ihailuni juuri pimeällä, kun maassa on valkoinen lumi ja kaupunkivalot syttyvät rakennuksiin ja katujen ylle. Silloin on kaunista, ison kameran paikka, mutta niin on laiskuus ja mukavuudenhalu astunut meikäläiseenkin, että kännykkä saa kelvata. Saahan sillä hetket talteen ja kaikenhan olen jo kuvannutkin, eiköhän se riitä. Kunhan vain katselen ja ihailen.

PS. Kuva Singaporesta on tyttären.

Jari pöllyää

Kunnon talvista lumipyryä  päästiin nautiskelemaan tullessamme miehen kanssa Musiikkitalosta kulttuuria imemästä. Tällä kertaa sitä tarjosi orkesterin lisäksi Jukka-Pekka Saraste ja saksalainen baritoni Christian Gerhaher

, huiman uran tehnyt lied-konsertti- ja oopperalaulaja. Eikä tämä riitäkään, hän on lääketieteen tohtori, väitellyt, ”diagnostisten ja terapeuttisten rannetähystysten tuloksia. ”Zurichin yliopiston kunniapromotion mukaan hän on professori, tohtori, kunniatohtori, joten häntä voi hyvällä syyllä pitää ”sananvarsinaisessa merkityksessä ”oppineena muusikkona.”Näin kertoo esittelylehtinen.

Ensin soiteltiin, oli Sibeliuksen kuudes.

En oikein tunnistanut sitä tekijälleen, ihan hyvä. Sitten oli Mahleria, jota tämä kunniatohtori lauloi komeasti, mutta lauluthan ovat mahlermaisesti hieman tylsiä ja runojen sanat samaa luokkaa, vaikka eihän niitä sanoja tule kuunnella. Puoliajan jälkeen oli pari pientä laulua, Minulle tuntematon Hugo Wolf oli säveltäjä. Kuuntelin mielelläni.

Loppu olikin sitten Sibeliusta, seitsemättä sinfoniaa soiteltiin. Hauska yksityiskohta siinä oli kaita teinipoika eturivissä viulun kanssa, ei ollut kaveri ennättänyt soitoltaan suurusta suuhunsa lappoa, niin oli kapeat jalat lakerikengissä ja frakissa, mistä olivat löytäneetkin pojalle sopivan frakin! Ensi kertoja taisi olla päällä, kun kaulusta piti sormella löysätä. Upea kokemus päästä ison orkesterin kyytiin.

Ennen konsertin alkua oli esittelyvuorossa Musiikkiopiston Lied-laulajien pariesityksiä.

Oli hyvää ja vähemmän hyvältä kuulostavaa, toki tuo vain oma mielipide. Kateutta hieman mielessä, kun ei ukkonooakaan enää suju, korona teki äänelle jotain ja nyt vain rähisen.

Tähän päivään asti ovat pelarkuut kauniisti kukkineet parvekkeella, parin päivän ajan ne ovat saaneet valkoisen peitteen punaisten kukkiensa päälle, mutta päivällä taas karistaneet sen kukinnoiltaan.

Muina vuosina olen ennättänyt hakea havuja kukkien sekaan ja antanut talven tulla, nyt taisin myöhästyä. Mökillä ei moista päässyt tapahtumaan, siellä nostin kukat Navetan sisätilaan ja niin ne ilahduttivat keväällä entistä komeampina. Kaupunki on tuhlari, on aina ostettava uudet! Kannatan torikauppiasta, hyvä teko sekin.

Kunpa tuo ”Jari-myrsky” tekisi meille nyt kunnon talven, pimeyskin katoaisi ja lapset pääsivät hiihtämään! Hiihtämään, mitä se on ?! Vieläkö muistat?

Isänpäiväkin

Se oli eilen, Isänpäivä, ja vietettiinhän sitä yhden koiran ja kahden tyttären kanssa juustokakkua syöden. Koululainen vietti päivää oman isänsä luona toisaalla ja vanhin Rapakon takana Trumpin maailmassa. Oletettavasti tilastollisesti kokoonpano-otanta oli hyvä, laittoihan koululainen Vaarilleen onnittelutekstarin ja vanhin tuotti laatikollisen pientä ja hyvää, kotimaan toimituksena, eihän Rapakon takaa enää juuri posti jaksa paketteja kantaa.

Puhelinkin soi keskiyöllä ja pohdinnat Trumpin valinnan vaikutuksista tyttären elämään uskallettiin nyt käydä keskustellen rauhallisesti, suuremmin ison maan mahtavimman miehen käytöskukkasia referoimatta. Suomalainen passi ei tee liki kolmenkymmenen vuoden Californian auringon alla töitä tehneestä tyttärestä yhtään vähemmän amerikkalaista kuin siellä asuvan ja työskentelevän kuuluukin tehdä.

Se mikä on heille hyvää, ei aina ole samaa pienelle Suomelle, suuren ja mahtavan valtion kyljessä .

Muistot pyörivät päässäni, kuvavirta on suurta, minä näen elämäni tapahtumat kuvina, nauhan kuin elokuvaa katselisin, jotkut hyviä jotkut taas huonoja. Joku oli katsellut elokuvan ”Mummola”

ja taisin lukeakin, että se lähetettiin maailmalle esimerkkinä suomalaisesta joulunvietosta, tulin vihaiseksi. Niin moni lapsi tulee viettämään alkoholinkäryisen joulun tänäkin vuonna ja meidän päättäjät sallivat alkoholin kotiinkuljetuksen, toinen käsi silittää ja toinen lyö, eikä kukaan tajua miksi tulos on niin paljon huostaanottoa ja väkivaltaa. Suomalaisen ajatuksenjuoksu on kyllästetty viinalla, kun ”Mummolassa” perheen lapsi on ainut, joka näkee tilanteen järkyttävyyden, rähisevä juoppo alistaa pöydällisen puuroaan nauttivaa perhettä.

Tänäänkin voin vihoitella, Kouluhallitus määräyksineen astuu lasten varpaille. Puhutaan uskonnosta, vapaudesta harjoittaa sitä ja mitä sillä on tekemistä kouluopetuksen kanssa?! Totta kai saat mennä kirkkoon, käyttää huivia ja pitkää hametta ja koulun ulkopuolella levittää mattosi minne haluat. Mutta koulu on oppimista varten-  tai ainakin se ennen oli- historian oppiaineeseen kuulunee opiskella maailman eri uskonnot, johon tietoon kuuluu myös huivin ja hameen käyttö. Säälin opettajaa, jonka on valittava jalkapallojoukkueeseen pitkää hametta käyttävä luokkatoveri tai mattoaan kantava, joka levittää mattonsa kesken joukkuepelin. Ulkopuolelle jäävät myös musikaaliset kirkosta eronneet, kohta ei urkujakaan enää saa soittaa kouluissa, ne kun ovat vanhastaan kuuluneet kirkkoon! Musiikkikin täytyy valita ensin sanojen mukaan, pannaan joutavat Kansallishymnit Jalkapallo-otteluissa laulettavat ja monet muut. Jotenkin nyt on menty typeryyksiin, liekö vain yhdenvertaisuutta korostavassa Suomessa, tuskin tällaista maailmanlaajuisesti pysytään noudattamaan. Niin ja se lasten varpaille astuminen?! Jokainenhan sen näkee, säännöt ovat aikuisten.

Marraskuu, kohta on joulu. Kävin Saiturin Pörssissä

hakemassa kynttilään lamppuja ja tuli suuri ikävä aikoja, jolloin opettajan motivaation puute ei vielä haitannut Pikkumiehen pianotunteja,

siihen kuului usein käynti Saiturilla. Koululaisen vuoksi joulu pitäisi vielä viettää kaikkine  kommervenkkeineen, paketteja ja riisipuuro. Joulupukki on nyt harkinnassa, ehkä se vielä käväisee, ihan perinteen vuoksi. Joku joululaulu varmaan tulee lauletuksi, sanoja en kyllä aio tarkistella, me vanhat kuulutaan kirkkoon, nuoret eivät. Kuvat ovat olleet suuressa osassa joulussani, mutta nyt tuntuu siltä, kuin suuri vallitseva kuvatulva on kyllästänyt kännykän käyttäjät. Napataan kuva jostain tavarasta, paikasta tai ruuasta, mutta kuva lähettäjän kasvoista jää vuosi vuodelta kadoksiin. Kohta moni on minulle tuttu vain menneiltä vuosilta, jos tulisimme vastakkain kadulla, tuskin tuntisimme. Syntymäpäiväilmoituksissakin on nuoruuden kuva, kukapa esimerkiksi kuuskymppistä juhlijaa tuntisi, matkustaminen Rapakonkin taa ei enää taida luonnistua. ”Että se jaksaa!” sanovat tyttäret. Niinpä, noita tuossa mietin, kun etsin kuvia kortteihin ja kalenteriin.

Mutta muuten Marraskuu on mukava, pimeys sallii valojen ja kynttilöiden valaista, pieni tihkusade hoitelee ihoa, kuten edesmennyt äitini tihkusateesta sanoi.