Onnen avaimet

Tulin tyttären hoitavista käsistä kävellen Unkarin Kulttuurikeskukseen tarkoituksena etsiä unkarilainen kirja luettavaksi Hesan Naisliiton lukulauantaihin, Kirjaston tarjonta oli hyvin lyhyttä, yksi teos. Toimiston hoitaja käveli kirjahyllyjen luo ja otti osaavasti käteensä kaksi teosta, joista toinen, paikallinen dekkari päätyi kassiini.

Pois lähtöä ei kannattanut kiirehtiä, unkarilainen mosaiikkitaide oli tuotu ihan Unkarista asti meidän ihailtavaksi. Italiassa mosaiikkikoulussa opiskellut Karkiss Timea- niminen naistaiteilija, tässä on käytettävä sanaa nais, sillä unkarilainen nimi ei kerro minulle sukupuolesta yhtään mitään, kysyin siis.

Taiteilija käyttää mosaiikkilasia muinaiseen roomalaiseen tapaan ja sekoittaa siihen luonnonkiviä mukaan. Tulos on satumaisen kaunista.

Teokset ovat raskaita, joten tuskin kovin moni niitä seinälleen ripustaa, julkisiin soisin niitä hankittavan, tosin nämä teokset lähtivät kaikki takaisin Unkariin. Tässä murheen laaksossa pienikin onnellisuuden ilo on otettava vastaan ja minä todella nautin kerrankin kauneudesta, jota silmilleni tarjottiin.

Olin ehkä liian matalamielinen, toki sitä kauneutta on ympärilläni, sehän on vain katsottava! Taisi olla mielessä Taidehallin vaaleanpunaiset pissipojat mielessä, söpöjä toki, mutta miten silmä lepää Teemu Toljan työhuoneen sekasotkussa, vaikka siellä muutama pikkupissijä nurkissa keikkuukin?! Ei mitenkään, sitä mietin ja samalla kävelin Ateneumin ohi, siellähän kyllä oli kauneutta ihan sellaisessa vanhanaikaisessa merkityksessä, Eero Järnfeltin suloisia maisemia, näyttely on ohi nyt. Poikkesin Rautaientorin poikki, sieltä löytyi lisää silmänruokaa, ikuinen ihme.

Helsinkiläiset töhrivät ja sotkevat ympäristöään, mutta antavat kukka-asetelmien olla rauhassa! Sen on varmaan pannut merkille myös kaupungin puutarhuri –tai kuka istutuksista vastaakaan- sillä kukka-asetelmat suurenevat ja komistuvat mielestäni joka vuosi, kiitos siitä, ne ilahduttavat kulkijaa ympäri kaupunkia, joka on katuremonttien vuoksi silmälle ruma, mutta kameralle mielenkiintoinen.

Eikä ole hankalaa noudattaa Vaasassa aloitettua kampanjaa ”puhu tuntemattomalle”, työmaan aidalle kun kännykän kanssa seisahdat, jo siinä on pari kaveria juttua haastamassa, ei ole suomalainen ihan tuppisuu, johtuneeko sitten omasta juttutavasta.

Eilinen päivä oli murheellinen, ystäväni on saattohoidossa, kipuja hoidetaan vahvoilla lääkkeillä. Entistä ystävää löytyy puhetoveriksi enää hetkittäin, syöpä on armoton ja nopea kaveri. Yläkerran ajatuksia ei aina voi millään hyväksyä. Autolla kun olin liikkeellä, pistäydyin yhden ystävän kotiovella, soitin ja tiedustelin missä on ja onko kahvikupille mahdollisuus. No eipä ollut, ystävä kertoi olevansa ”ompeluseurassa” puikot käsissä, tarkoituksena saada aikaan patalappu! Ehkä tuo oli tarinakerhon toinen nimi, luulen, ja  käänsin auton toiseen suuntaan katsomaan miten lasteni varaäiti mahtaa voida Palvelutalossa kaupungin toisella laidalla. Ilokseni huomasin mummon istuvan ulkona,

ilmahan oli kaunis ja vanhan talon puutarha upeassa kukassa. Suuri vanha hortensia oli loistossaan kuin aavistaen, että ensi kesänä tällekin paikalle nousee kerrostaloja vieden mennessään puut ja pensaat. Mummot ja Vaarit kammetaan kerroksiin uusiin maalilta tuoksuviin huoneisiin, liekö montaakaan puuta jätetään pihapiiriä pehmittämään.

Kuuntelin eilen autoradiota, siellä kerrottiin onnellisuuden ehdoista. Jos ikkunastasi näkyy kolme suurta puuta ja pääset hiekkatielle luontoon kolmensadan metrin säteellä, kuulut onnellisten ihmisten joukkoon. Se on sitten näin, minä kuulun siihen joukkoon.

Voisin minä luetella monta muutakin syytä kuulua onnellisten joukkoon, kuten että sukulaisnuoret piipahtavat aina silloin tällöin kylässä, minulla on ihan oma entinen mies rinnalla, olen utelias ja soitan sentään joskus,  vaikka puhelin ei ominta olekaan, vanhoille ystävilleni, pidän harrastuksistani ja siellä olevista ystävistäni kiinni ja luen Hesarini, tänäänkin mainio koko sivun juttu Suomalaisesta Klubista, joka harkitsee ottavansa naiset mukaan miesvaltaiseen kerhoonsa!

Sepä nostaa oletettavasti suuren vastustuksen, kerhohan lienee ainut  ”brittiläinen” jäänne miesvallasta, josta –kauhistus sentään- saattaisi seurata, että miehet aloittaisivat vaatimaan pääsyä Naisliittoon ja sehän nyt sitten sotkisi ihan kaiken! Vaikka skruuvia näyttävät pelaavankin.

Ja olenhan minä onnesta soikea Yläkoululaisestani ja kaikesta mikä liittyy häneen.

Laura Larjosta ja muuta ristiriitaa

MT on  kirjoittanut kirjan. Kirja on seonnut pääni totuuden ja kuvitelmien verkkoon, onko mikään totta ja mikä on sitten sitä totta, vai eikö todellakaan mikään!? Takakansi  kertoo, että kaikki on fiktiota ja sitä kai on tarkoitus uskoa. Silti miksi kaikki tuntuu niin tutulta? Juuri tuota maailmaahan minä muinoin sivusta seurasin, juuri nuo ihmiset osaan tuntea ja tietää, tuollaista se oli, sekoilua onnen, välittämisen, pärjäämisen ja taiteen maailmassa.

Olen melkein lopussa, saanko lukea onnellisen vai murheeseen johtavan lopun, molemmat on ehdolla. Yli puolen välin tämä Lauran taiteellinen elämä ystävineen ei poikennut totuudestani kuin parin kirjaimen verran henkilöiden nimissä, tuokin totta tai ei, mutta noin minä sen koin. Huumesekoilut, värit ja taulut, ne katosivat tiedostani lapsiperheen arkeen. Olen hämmentynyt.

”Se on nyt sitä aikaa”, sanovat, kun ihmeissäni kerron kuoleman vierailusta tuttavapiirissäni. Ikäänkuin se helpottaisi, että ”se on nyt sitä aikaa”.  Viime viikon Hesarissa oli kuolinilmoitus luokkakaverini nimellä, siinä mietin, että oliko vaimon nimi Pirjo vai joku muu? Kun en ollut aikoihin tavannut kumpaakaan ja mieskin oli poistunut näköjään FACEsta. Tämä kuului siihen ”pitäisi”-sarjaan, muistin ja aloin etsiä käyntikorttia, jonka muistin joskus talteen laittaneeni. Tuosta se löytyi koneen alta, ajatuksena ottaa yhteys, mutta kuten taas kerran, näin siinä kävi. Mutta soitin vaimolle. Eihän hän minua juuri muistanut, mutta minä muistin, muistin miehensä, lohdutin itkuista surijaa.
 Taas kerran lupasin, kunpa vain pitäisin lupaukseni.

Vein keskimmäisen Lentokentälle, hän palasi pitkän lomailun jälkeen Sveitsin kauniisiin maisemiin. Kotimatkalla jätin miehen kävelemään Maunulasta ja tein vierailun pelikaverin osastolle, jonne hän oli suorilta jaloilta jäänyt potilaaksi. Elämänhalu oli kuitenkin tallella, mikä ei miehen poismenon jälkeen ollut mitenkään itsestään selvää, sillä paikalla oli töölöläinen luottokampaaja siistimässä ystäväni upeita hiuksia. Aikani siellä juteltiin, ihmeteltiin maailman järjestystä ja alhaalla nurmella kasvavaa  omenapuuta, jonka oksat olivat täynnä kauniita pyöreitä omenoita. Lupasin viedä terveiset pelikavereille, joista yksi oli juuri yhden pelikaverin miehen hautajaisissa. Se on nyt sitä aikaa kuulemma.

Jos me mummut rypistymme ja vanhenemme,

niin Finlandiapuiston upeaakin upeammat kukkaistutukset ovat suorastaan röyhkeitä kukkiessaan jo kuukauden istutuksen jälkeen tiheinä mättäinä, kuten eräs ystävä kuviani kukkaryhmistä kutsui! Vielä kuukausi sitten koko puisto oli kuin pommin jäljiltä

ja nyt sieltä ei tyhjää paikkaa löydy etsimälläkään! Millä moinen kasvun ihme on saatu aikaan?! Ja lasten riemu oli silmin nähden ilosta sekaisin, hiekkaa ja vettä,

siinä taika lasten touhuihin. Oli hauska seurata vanhempien puhdistusyrityksiä, kun lapsi oli oli kurassa yltä päältä!

Hakasalmen Huvilassa oli Volker von Boninin mustavalkoisia valokuvia Helsingistä vuosisadan alusta jonnekin kahdeksankymmenluvulle. Mustavalkoista on aina yhtä kaunis katsella ja joitain hauskoja yksityiskohtiakin sieltä nappasin,

kuten mm Lastenseimen vauvaosaston päiväunet ulkona kerrostalon seinustalla. Rivissä olevat "vaunut" näyttävät olevan kadun varrella, jopa auto on kuvattu takana olevalla kadulla. Ajatella, siinä ne nukkuivat. Ja tuota hiekkasukellusta ihmettelin, rannalla kun oltiin! Liekö ollut opetus meneillään?!

Elokuu

 

Voiko tästä vuodenajasta sanoa muuta kuin että elokuu?! Oli aika jolloin elokuukin oli vielä lämmintä kesää, uitiin, nautittiin maalaiselämästä, tapettiin paarmoja rannoilla ja nostettiin heinää seipäille, kerättiin sieniä metsästä, varottiin astumasta käärmeiden päälle, kerättiin marjat puskista, keitettiin hillot ja mehut. Nautittiin elokuun pimeistä ja lämpöisistä öistä, istuttiin navetan rappusilla ja kuunneltiin ukkosta ja sateen ropinaa, seurattiin pääskysten kokoontumista, lähtöä etelään.

Mies täytti eilen kahdeksankymmentäkolme, nautittiin kaksin kaupunkiasunnossa Lidlin suklaakakusta,

jonka mies oli itse kaupasta hakenut. Ihan hyvä syntymäpäivä, ei tässä iässä kuulemma enää voi suurempi juhlia viettää, sanoi sankari, kun vaimo vähän valitti kummankin kotiasusta, kommentoin siihen, että ”minähän jo mummille aikoinaan komensin, jotta vaatteet on laitettava joka päivä päälle!” Kaksi päivää olin keikkunut kotiasussa ja tulos oli huono, ulkoilu sai jäädä parvekkeella lukemiseen!

Albumeitahan minulla riittää vähän joka lähtöön, joten kun mies täytti kuusikymmentä, olihan siinä aihetta juhlaan! Hotelli- ja ravintola-alan asiantuntija vanhin tytär oli oikeana kätenä ja mökillä iso vierasjoukko juhli, saunoi ja yöpyi onnistuneesti, ainakin kuvien mukaan, sitä kirjaa tuossa sitten katselimme.

Kun tässä hetkessä kuolema on korjannut talteensa muutaman tuttavan, ystävän, vienyt sairaalaan pari, niin albumin juhlijoista noutaja on vienyt uskomattoman monta ystävää, vain kaksikymmentäkolme vuotta ja heitä ei enää ole. Mutta suureen vierasjoukkoon mahtuu kiitettävästi joukko sukua ja ystäviä, joita toki pitäisi (tuossa taas se vältettävä sana –pitäisi ) nähdä, tavata ja jutella kuulumiset.

Hesarin yleisönosastossa (9.8. ) eräs englantilainen Suomessa asuva mies kertoi todenneensa, että Suomessa on paljon yksinäisiä ja syyksi hän kertoi saamattomuuden ja jaksamattomuuden kulttuurin, joka meillä vallitsee. Jos yksi ei jaksa, niin pian ei se toinenkaan jaksa ja kohta on saamattomuuden kierre valmiina. Se on kuin vaatteiden pukeminen joka päivä, jätät pukematta, niin seuraavana päivänä on helpompi taas olla pukematta ja kun ei kukaan komenna, niin siinähän se kierre on valmiina! Eli vaatteet päälle, askeleet jonnekin ajateltuun, museoon, puistoon tai vaikka Naisliittoon Aurorankadulle pelaamaan Bridgeä, elokuun pelit ja kahvittelut vielä siellä

, syksy sitten laajentaa kohtaamisia.

Olen tunnetusti huono puhelimessa istuja, mutta minähän kirjoitan! Siis kirjeitä kirjoitan, kuten nytkin. Kuvittelen, että tuttavat lukevat näitä kirjeitäni kuten paperisia postin kuljettamia kirjeitä aikoinaan luettiin, ajalla, jolloin muunlaista välinettä pitää yhteys ei ollut. Minun ikäluokallani oli kirjeenvaihtotovereita ympäri maailman, heille kirjoiteltiin ahkerasti, usein läheteltiin myös kuvia.  Tallessani on myös isäni ja äitini kirjeitä, sekä kirjeitä heidän vanhemmiltaan silloisille koululaisille. Ne kirjeet ovat minulle historian kuvausta, on isän veljesten mietteitä Laatokan rannoilta sotavuosina, Mummun huolestuneita kirjeitä poikiensa pärjäämisistä Karjalan kannaksella.

Tämä nykypolvi jää kaiken  ulkopuolelle, puhelinyhteys ei säily kuin sen hetken, siitä ei jää jälkipolville muisteltavaa, voihan olla , että ei tarvitsekaan, ehkä tämä uusi polvi ajattelee asiat ihan toisin, siten etten minä juuri nyt pysty sitä edes kuvittelemaan. Mutta minä elän nyt ja tätä hetkeä ja kuvittelen, että kirjeeni voisivat olla yhteydenotto, jatkan siis kirjoittamista. Ja onneksi on nykyisin tämä kone, sillä seuraava polvi ei edes minun käsialastani saa mitään selvää , saati sitten mummoni ajan kaunokirjoituksella kirjoitettua, käsiala on kuin taidetta.

Nyt pitäisi löytää hetki vähän valoisampaan ja löytyihän se ! Kävin tänään pankissa, ihan siis fyysisesti pankkikonttorissa! Olin varustautunut jonoihin, mutta yllätyin iloisesti, jonossa oli yksi ihminen ennen minua, eikä hänkään ollut kovin kiukkuinen. Ajatella, tällaistakin voi sattua!😊