Sateessa reissussa

Keskimmäinen houkutteli äitinsä mukaan matkalle Islantiin, siellä hän ei vielä ollut käynyt , ei ollut äitikään. Tietoa Islannin oloista oli karttunut Rämön kirjoista, joten luulin olevani kovastikin tietäväinen olosuhteista, ilmastosta ja sellaisesta. Matkalaukkuun tuli pakattua viileitä ilmoja varten yksi pitkähihainen, pitkät housut ja viime tingassa takki ja hanskat, nekin vähän naureskellen, jotta enhän minä nyt sentään talveen mene, onhan Islannissakin heinäkuu! Lentokentällä jo huomasi, että oltiin tultu maahan, missä ei tilasta ole pulaa! Ensimmäinen ihmeeni oli valtaisa kenttä täynnä autoja, pelkillä parkkipaikoilla, siis viivat asfaltilla! Muistui mieleen ihka ensimmäinen käynti Los Angelesissa, vuokra-auto jätettiin Disneylandin tyhjään lentokenttää muistuttavaan parkkipaikkaan, ei otettu rekkaria ylös ja kuinka ollakaan, kun iltapäivällä tulimme autoamme hakemaan, parkkipaikalla oli tuhansia autoja eikä meillä hajuakaan omamme sijainnista! Tunteja kierreltiin, mutta oli onni onnettomuudessa, olin jättänyt villatakkini takaikkunalle ja avot, sattuma oli onnekas! Vähän samaa ennätin siinä ihmetellä katsellessani kenttäbussista loputtomiin ulottuvaa tyhjää laavakenttää, Pohjanmaa lakeuksineen jäi kauas taa. Tunnin bussimatkan jälkeen olimme perillä hotellissa, vaikka lähdimme kotoa neljältä, nyt kello oli vasta viisi, joten kaupunkikierros näin aluksi ruokapaikkoineen voisi olla hyvä.

Tytär on hyvä karttojen ja suuntien kanssa, pääkatu löytyi, sinne siis. Vain yksi pieni haittapuoli jutussa ilmeni, myrskytuuli meinasi kaataa kävelijät ja taivaalta poikittain räiskyvä vesi kasteli ne vähäiset vaatetukset, joilla olimme varustautuneet. Asteita oli yhdeksän. Kerralla tuli selväksi, miksi kansa pukeutuu heinäkuussa islanninvillapaitaan, talvimyssyyn ja hanskoihin, sekä vetäisee kaiken päälle kevyen toppatakin.

Kun tuon nyt itsellemme selvitimme, päätimme nautiskella Islannin säästä kuin säästä ja niinhän siinä kävi, että koko visiittimme ajan vettä tuli kaatamalla, aamulla lähdimme kuivina ja illalla palasimme märkääkin märempinä. Viimeisenä päivänä menimme sitten kastumaan ihan tieten tahtoen,

eli Sky Lagooniin, laavavuoren kainaloon luotu upea suuri allas täynnä neljänkymmenen asteista suolavettä. Aikarajaa ei ollut, joten lilluimme siellä koko iltapäivän, kunnes oli lähdettävä kohti helteistä kotimaata.

Mitähän tuosta maasta sanoisin?! Ensivaikutelma että likainen. Mutta eihän se likainen ollut, musta kyllä, mikään ei silti tarttunut kengän pohjaan, eli musta laava oli tiukasti kadun pinnassa kiinni. Toinen vaikutelma, Reykjavik on ruma. Mutta se on väljä, tyhjää täynnä,

ihmisiäkään ei näy missään, lapsia ei ollenkaan. No tytär ehdotti, että he ovat kesälomalla ja lähteneet etelän lämpöön?!  Oisko niin, mutta jotain kertoo julkisessa bussissa penkin päässä tarra ”Save the Earth, Prevent Birth” (StopHavingKids.org).

Kolmas vaikutelma, kaikilla ihmisillä (jotka näimme) oli kaunis kuulas iho ja upeat vaaleta hiukset, nämä siis olivat luultavasti alkuperäiskansalaisia, sillä toki siellä oli upeita mustia kiharapörröjä, enimmin hoitamassa turistien ruokapuolta

ja hyvin hoitivatkin. Opas kyllä kertoi, jotta islantilaiset haluavat pitää geenipohjansa puhtaana, miten se sitten hoidetaankin. Kaupunkituristeja on hoidettu hyvin, kävimme valasmuseossa,

laavamuseossa,
kiersimme kaupungin Hop Off Hop on bussilla, sitten oli jo päästävä vähän kauemmaksi pikkubussilla turistikierros kuumille lähteille, suurelle

vesiputokselle,

graaterijärvelle, maitotilalle ja

tomaattiviljelytilalle, jossa suomalainen Kekkilä oli aiemmin toimittanut istutusmullan, nyt sen toimitti joku muu. Kierros kesti koko päivän ja koko päivän satoi, rullasit takkisi hattuhyllylle ja laitoit sen päällesi seuraavassa kohteessa, sillä joka paikassa oli liki tunnin kävelyt. Että oltiin hiukan lotimärkiä! 

Sitten: ”Fly over Island”  ja me todella lensimme! Joku oli kuvannut Islannin lintuperspektiivistä ja siinä tuli kerralla selväksi, miksi tätä maata ylistetään! Kaunis, erikoinen, vaeltajien maa.

Tuo muutaman päivän aika jää historiaan erikoisten tapahtumiensa vuoksi,

hotellihuoneessa illalla televisiota seuratessa tuli ilmoitus, että Biden on eronnut ja kohta perään, että Kamala on demareiden pressaehdokas. Mehän täällä kannatamme Kamalaa, herra Trumppi saa nyt mennä oppimaan käytöstä ennen seuraavaa koetustaan. Eipä sitten televisiosta tarvinnut muuta kanavaa etsiäkään, eikä siellä muuta ollutkaan, tuli kunnolla seurattua amerikkalaista pressatouhua. Sodat jatkuivat, ihmisiä tapettiin urakalla, kotimaassakin ammuskeltiin monin asein ja saatiin jokunen ruumiskin aikaan, kolmetoistavuotiaat tappavat toisiaan, mutta mitä tehdä kun ikä ei riitä tuomioon? Ja pienet lapset hukkuvat isän silmien edessä, lapsi ei halua kellukkeita, miten sekin nykyisin on mahdollista, että lapsi saa itse päättää laitetaanko kellukkeet ylle vai ei?! Minä keksisin monta muutakin tapaa hoitaa lapsi hengiltä, voihan sen jättää ruokkimattakin, jos annettu ruoka ei maistu! On tämä maailma mennyt kummalliseksi, itkettää ne lapset.

Ja taas ....

Kun muu maailma istui television ääressä seuraamassa jalkapallon loppurutistusta Espanja - Englanti, minä seurasin ”Ulkolinjaa” Japanista, ajattelin , että sekin on kelvollisempi katsottava kuin jalkapallo,

joka muuten Yläkoululaisen kohdalla on hyvinkin huomioitu, mutta näin eläkeläisen mittakaavassa ohittanut jo aikaa sietokyvyn. Vaikka enhän minä sitä itse katsele, seuraan vaan miehen jalkapallolla aikataulutettua elämää. Urheilu on erikoinen elämäntapa, se omii ihmisen ja ihmisen lähipiirin kokonaan valtaansa, nykyisin lisäksi tuntuu, että se on syönyt suurelta osalta kansaa kaiken muun harrastuksen. Ehkä se helppous, millä urheilun eri lajit nappaavat ihmisen koko perhekuntineen mukaansa, on juuri sen voima. Lapsi harrastaa, joten koko perhe harrastaa, lapsi kasvaa ja harrastus muuttuu liki ammattimaiseksi, mukaan tulee suku, ystävät ja kaverit, piiri laajenee, ollaan yhtä. Ja loppu onkin sitten television maksukanavien historiaa, ellet jaksa silmilläsi seurata, niin ainakin korvasi ovat kovilla vuorokaudet ympäri, hiukan kärjistäen. Porukassa kuin porukassa alat olla harvinaisuus pelkkänä kuunteluoppilaana, hämmästelen moista urheilullista kansaa, olisihan maailmassa muutakin intoutumisen aihetta kahvipöytään.

Istuin lukemassa juttutäytteistä Hesariani parvekkeella,

ukkonen rytisi kunnolla, sade hakkasi kattoa ja mustarastas laulaa luritti niin heleästi, että herätti ihmettelyni, miksi näin? Vieläkö se joutuu houkuttelemaan uuden kumppanin näin loppukesästä, laulu ainakin on kovin voimallista, tokihan sillä morsion löytää. Ehkä sillä on parempi osa kuin japanilaisilla nuorilla, joilla tuntui tulevaisuuden odotus olevan hukassa. Perheitä ei perusteta, yli puolet naisista ei halua lapsia ja miehetkään ei halua sitoutua, elämä on liian kallista. Yhdellä nuorella on lähitulevaisuudessa hoidettavanaan neljä vanhusta, joille ei löydy hoitopaikkaa. Vanhukset joutuvat keksimään oman hoitonsa itse, terveempi hoitaa huonompi kuntoista ja lopuista huolehtii koneystävä. Tulevaisuus ilman lapsia oli epätodellinen, jota ei onnistuta korjaamaan ihan äkkiä, lapsen kasvaminen aikuiseksi kestää sentään jonkin aikaa Japanissakin. Jotenkin Japanin kehitys toi mieleen oman kotimaamme, jossa lapset eivät enää olekaan prioriteetti hallituksen ajatuksissa, sosiaalipuolen alasajosta se lähti, sanoi joku guru tuossa jutussa.

Joskus viikkooni ei mahdu kuin bridge, joskus sitten menoa osuu joka päivälle. Helsinki CUPin jälkeen kentän reunalla seisomiset loppuivat hautajaisiin, vuosi sitten menehtyneen tätini satayksvuotias mies meni Mirja-tädin perässä,

tilaisuus on murheellinen sekä mukava, sillä hautajaiset alkavat tällä nykymenolla olla niitä ainoita sukujen kohtaamisia. Seuraavana päivänä tytöt lähtivät vuokramökilleen vieden mennessään Alman ja Yläkoululaisen kavereineen, meitä asia kiinnosti vain huolena ilmojen suhteen.

Sitten oli yhdeksänkymppiset, kuten joka kesä. Ja kuten joka kesä, sinä päivänä aurinko porotti helteisesti, vein pari ystävää mukanani, asia joka on ilo, sillä niin moni on joutunut neljän seinän vangiksi ja vain puhelinyhteyden varaan. Ja siinä minä ollen huono. Seuraava päiväkin on taattu visiittipäivä joka vuosi, Yläkoululainen täyttää vuosia!

Ja nyt kekkerit oli mökillä.

Mökillä satoi, mutta eipä tuo haitannut lasten mökkielämää, ei tainnut haitata vanhempienkaan, sillä tällaisen keskustelun pongasin: ” Olisi ihan mukava omistaa tällainen hirsimökki, siinä on hyvä hengittää.” ja siihen keskimmäinen: ” Sen pitäisi vaan olla viidennessä kerroksessa!”

Me and Marley

 

Eilen katsoin lopun, joten tänään ajattelin katsoa alun. Siis elokuvasta ”Me and Marley”. Tuli sitten katsottua taas koko elokuva. Marley on koira, labrador ja elokuva kertoo tarinan pennusta hautaan.

 Meilläkin oli lapsiperhe isossa alussa ja siihen tietysti kuului koira, suuri ja karvainen. Tulvahti mieleen tuota elokuvaa katsoessa, että pitäisi hakea mies pois naapurihuoneesta jalkapallon huumasta, kertomaan, että katsopas nyt oikein tarkkaan, noin se meni meilläkin, jos et vaikka muista ja ethän sinä voi  muistaakaan, kun piti ansaita leipä ja koiranruoka.

Meidän tarina alkoi näin: Olin neljännellä kuulla raskaana ja asutimme uutta omakotitaloa, jossa oli suuri aidattu piha. Mies oli luvannut jossain herkässä vaiheessa, että sitten kun muutamme omakotitaloon, saan ottaa koiran. No nyt asuimme omakotitalossa ja minä halusin sen koiran.

Mistä lie oli unelmiini oli tullut iso musta newfoundlandinkoira, koskaan en ollut sellaista nähnyt, en tavannut, mutta jonkinlaisen kuvan olin muodostanut, taisi moinen karvakasa olla lemmikkinä joissain Anni Swanin kirjoissa, ”Tottisalmen perillisessä” ehkä? Oli aamu ja luin Hesariani, kun silmiini osui luovutettavien koiranpentujen ilmoituksissa Newfoundlandin nimi! Mies taisi olla Hollannissa ja jollain tavalla sain häneen yhteyden, että nyt pitää mennä hakemaan heti ennenkuin ne on kaikki myyty! ”No mene mene !” sanoi ja minähän kokosin lapset autoon ja lähdin kohti Nurmijärveä, jonne puhelimessa ohjaava rouva minut opasti. Pienen pahvilaatikon löysin mukaan, sinne sitten pentu pääsisi nukkumaan kotimatkan ajaksi. Reitin katsoin paperikartasta, eihän siihen aikaan tiedetty kännyköistä mitään, ja kirjoitin ylös mistä käännytään ja minne, perille tultiin.

Ei edes tarvitse silmiä sulkea, kun näen edessäni valkoisen aidan, siinä portin, keltaisen talon kaukana pihan perällä, siellä talon emäntä rappusilla toivottamassa tervetulleeksi mahdollisen uuden koiran omistajan. Edellyttäen,että uskallan lapsineni avata portin, sulkea sen ja astella rauhallisesti taloa kohti. Ihan pieni hetki siinä meni, pihassa lönkötteli seitsemän täyskokoista nöffeä, noin äkkiseltään katsoen oli kuin siellä olisi astellut seitsemän suurta mustaa karhua. Lempeästi ne katselivat portin aukasijaa, tulivat rauhallisesti luo ja antoivat vieraiden suorittaa rohkeustestin kiitettävästi, onneksi, sillä muutoin meistä ei olisi tullut nöffen omistajaa, kertoili myöhemmin talon rouva.

Pentu saatiin sitten monien kyselyjen jälkeen mukaan, laatikkoon siitä mahtui vain puolet, taisi nukkua kotimatkan ajan, ehkä keskimmäinen muistaisi, tuliko pureksituksi jo silloin vai vasta seuraavina päivinä,  hampaita sillä oli ja niitä ei säästelty.

Minulla ei siis ollut ollut koskaan koiraa, enkä oikeastaan tiennyt niistä muuta kuin että karvaisia ovat. No nöffehän täytti yli odotusten tuon viimeisen toteamuksen, kaikki muu olikin sitten puhdasta yllätysten riviä. Siihen aikaan kasvattajan ohje kotiin vietäväksi oli, että pentua ei saa ”kasvattaa” ennen kolmen vuoden ikää, sen pitää antaa  ymmärtää ja oppia itse. No hyvä, tokihan se onnistuu, ennätän saada hauvelista hyvin käyttäytyvän perheenjäsenen ennen vauvan syntymää. Vähänpä minä tiesin!

Seuraavat vuodet olivat yhtä matalalentoa, ei tämä Marley paljonkaan poikennut meidän Panttesta. Uuden pihan kaikki puut ja pensaat tuli istuttettua muutamaan kertaan uudelleen, koiran kokoisia kuoppia oli piha täynnä, niitä sitten peittelin vatsani kanssa betonilaatoilla. Sitkeästi ostin aina uudet omenapuun taimet, tuliko niistä mitään ennenkuin muutimme  toiseen kotiin.

Nöffellähän on paksu turkki, jossa on vahva alusvilla, sen hoitaminen oli hauska toimitus, karvaa irtosi joka kerta muovikassillinen.  Opin lähettämään karvan Pohjanmaalle, tekivät siellä siitä lankaa ja siitä kudottu villapaita hylki vettä, kalastajat kuulemma suosivat. Tuota vettä hyljeksivää juttua kertoili kasvattajakin ja minähän sen uskoin. Tuli sitten tultua huijatuksi, kun vettä ja uimista rakastava koira sukeltaa kuraojaan, tallustaa iloisena kotiin suihkuun ja emäntä kerää ämpärillisen hiekkaa ja mutaa kylppärin lattialta. Uudessa kodissa olikin sitten koiraa varten oma pesuhuone, jossa toki hevosenkakkaiset saappaatkin sai huudella puhtaaksi. Pieni episodi, kaikille perheenjäsenille oli selvää, että kenkiä ei saanut jättää esille. Kaikille muille paitsi sille perheen päälle, joka kenkäfriikkinä oli teettänyt Italiassa itselleen mahtavasta ohuesta nahasta kengät- ja laittoi ne tuulettumaan ulkorappusille! Kenkä suussa Pantte katseli taivaalle, kun menin ottamaan pois sen mitä kengästä oli jäljellä, koko kantapää oli syöty parempiin suihin. Mies meinasi heittää kengät roskiin, mutta säästäväinen naapuri otti ne talteen, teetti suutarilla uuden kantapään ja koskaan ei ole poika saanut niin upeita kenkiä kuin nuo Pantten ruokana olleet! Ja aasinsiltana kengästä puheenollen, kun en suuren vatsani kanssa voinut juosta koiran touhuja korjailemassa, minkä viisas koira tietysti äkkiä pani merkille, niin suutuinpa kerran oikein kunnolla! Otin puukengän jalastani ja heitin sillä koiraa, osumatta kylläkin. Siitä se kasvatus alkoi, ei tarvinnut kuin ottaa kenkä jalasta ja nosta käsi heittoasentoon, Pantte pysähtyi! Keinot tulivat vahingossa, mutta onneksi tulivat, Panttehan oli ihana koira ja suuri perheenjäsen, jopa kooltaan.

Varsinaisen näyttelykasvatuksen teki sitten keskimmäinen saadessaan lisää ikää ja yllätti jopa kasvattajatkin!

Pantte eli yli kolmetoista vuotta, mutta tuli se hetki, jota ei kukaan lemmikin omistaja haluaisi kokea. Silloin ajattelin, että en enää ikinä halua tuoda lapsilleni, en itselleni, tuollaista surua. Se kesti aikansa ja muuttui onnellisiksi muistoiksi.