Millaista se oli - kaksitoista vuotiaana ?

"Jos minulla olisi siivet" , kirjoitti 12 vuotias koululainen ja sai hienosta aineestaan 9-. 1988 aineen kirjoitus tuskin oli toisillakaan koululaisilla juurikaan ihmeellisempää, kuka luki minkäkinlaista kirjaa ja kirjoitti sitten siitä. Ei ollut valmiiksi purtuja juttuja ja taisipa olla niinkin, että opettajat vaativat siihen aikaan hiukan useampia sanoja vastaukseen tai aineeseen kuin tänä päivänä.

Koululaiseni äiti täytti tänään vuosia  ja sain ajatuksen vilkaista, millaista oli hänen koulunsa kaksitoista vuotiaana musiikkiluokkalaisena.

Tarkistus asiaan on helposti toteutettu, sillä minähän olin kärppänä kameran kanssa joka paikassa, aika usein lasten mielestä liikaakin, tiedä sitten kuinka innokkaita ovat katselemaan kuviaan erilaisista tilaisuuksista, joihin minä itseni aina tungin, kuten nyt  luokan diskoihin,

muistan kyllä jonkun sanoneen minulle, että ”et sää nyt voi tulla tänne kameran kanssa, kun nää on yksityisiä:”  No, menin nyt kuitenkin, pois ei ajettu ja minulla on albumissa pari sivullista sellaista kuvaa, jota toisilla ei ole. Hyvä tai huono, minä katselen niitä mielelläni, vaivun nostalgiaan ja vertailen sitä aikaa aikaan jota nyt elämme ja kuinka niin mahdottoman erilainen se on. Ja kun elämäni kulkee kuin filminauha, samoin tulee päivitettyä lasten koulukaverit, yllättävän paljon heitä olenkin pystynyt seuraamaan, siitä kiitän omia albumeitani sekä Facea, joka on ikkunani ulos maailmaan ihmisten luo.

Alma –koira oli lainassa viikonloppuna, kävimme haistelemassa kevään kukkasia ja Alma nautiskelemassa kevään ensimmäisiä ruohotupsuja. Alma on helppo lenkitettävä, koirapuistoon kun menen pallon kanssa, meno on niin hurjaa, että totesin Vaarillekin, joka piipahti lenkkinsä lopuksi, että pysy paikallasi, muuten tulee törmäys.

Tunnin hurjastelun jälkeen onkin sitten kulttuurin vuoro, kotimatka kulkee Kaupungin teatterin ohi. Teatterissa oli väliaika, ihmisiä liikkui suurten lasi-ikkunoiden takana ja sekös on Almasta ihmeellistä! Vähintään kymmenen kertaa oli istuttava seuraamaan tapahtumia, tuhahdettava sopivassa kohdassa hiukan, sillä vanha näytelmä ”Hiirenloukku” ei tainnut oikein Almaan kolahtaa, mutta muuten kyllä teatterielämys olisi ollut paikallaan.

Kotiin laiskasti laahautuen Mummi lähti viemään Almaa ja suurta lahjakassia nuorimmalleen.

Taidehallin upeat teokset tuli koululaiselle koneelta näytettyä pari päivää aiemmin ja tuloksena syntyi pieni värikäs taulu äidille lahjaksi. Maalauksen alla oli suojana päivän Hesari, taideväläys ja siitäpä uusi työ äidille!

Tuli välittömästi mieleen systeri, hän käytti kaikki maailman laudanpätkät ja sanomalehdet maalauksiinsa, seinällä minulla ovat ja pois ei anneta.

Kirjastoja ja kenkiä

 

Kaksi erilaista kirjastoa, kaksi joissa en ole ennen käynyt. Olin monet kerrat kävellyt Sörnäisten Rantatietä ja lukenut ruman talon seinästä sanat ”Työväen kirjasto”, mutta eihän se minua puhutellut, korkeintaan ihmettelin, että mitähän sekin pitää sisällään. No nyt tiedän, se pitää sisällään kirjaston . Ystäväni soitti ja sanoi menevänsä kuuntelemaan, kun Meri Valkama haastattelee Tarja Halosta kirjoittamansa kirjan johdosta, tule mukaan , sanoi. Voinhan tullakin, tuumasin, olinhan lukenut Valkaman kirjan ”Sinun Margot”

ja pitänyt siitä valtavasti, ymmärtänyt sekä vasemman että oikean poliittisen suunnan elämisen vaikeudet kahtia jaetussa Berliinissä. Tämä uusin kirja olisi selvitys Tarjan ulkopolitiikasta, valinnoista, joita hän joutui presidenttiaikanaan tekemään, näin ymmärsin, piilokommunistina ystäväni seuraksi lähdin mukaan ja ihan suurella mielenkiinnolla, sillä siinä oli paikka, jossa en ollut ennen käynyt! Satoi, meitä oli märkää porukkaa ovella hyvissä ajoin, eläkeläisiä näköjään, tuttuja toisilleen sekä ovimikolle, joka kohteliaasti toivotti tervetulleeksi.

Yllätys oli suuri, huoneisto oli yhdistelmä muutamasta pienemmästä ja yhdistetty todella kauniisti, mielenkiintoinen paikka. Paikka jossa haastattelu tapahtuisi, oli kiemurtelevan käytävän perällä, kahviakin olisi saanut, mutta lähdin varaamaan istuinpaikkaa ystävälleni, joka ei ollut vielä saapunut. Ihmisiä tuli ja tuoleja tuotiin lisää, kaikki näyttivät tuntevan toisensa, tunnelma oli kuin vanhassa suomi-filmissä.

Ystävääni ei näkynyt, hyvin minä pärjäsin yksinkin.

Meri ja Tarja kävivät vuorokeskustelua kirjan tiimoilta, mielenkiintoinen tyyli kirjaesittelylle.

Eilen oli sitten tarjolla Eduskunnan Kirjasto, senkin paikallistaminen oli minulle uusi juttu, huolimatta googlen tarjoamisesta osoitteesta. ”Tottahan nyt kaikki tietävät, missä Eduskunnan kirjasto sijaitsee”, lohkaisi Kirjalauantaikerhon vetäjä minulle, kun epäilin kaikkien mummojen osaavan suunnistaa Aurorankadulle jonnekin kohtaa numeroa kuusi, joka osoitteeksi kerrottiin. Minäpä en tiennyt. Miksi olisinkaan, olin toki monet kerrat talon ohi kulkenut, mutta mitäpä asiaa minulla olisi sinne ollut, joten oli jäänyt nimikyltti lukematta.

Lisäksi etukäteisvarustelut vierailuun tyrmäsivät ajatuksen koko kansan kirjastosta, se oli siis jäänyt tiedostamatta. Kävijöiden lukumäärä, henkilötodistus, ei isoja laukkuja, kaikki nämä osoittautuivat etukäteispelotteiksi, sillä ovet olivat auki ja sisään pääsi turvatarkastuksen kautta. Meille kirjastoa ja sen käyttöä esitteli tiedottaja Timo Turja, jonka tunnin pituisesta tarinasta saimme kuulla monta hyvää ja hauskaakin juttua. Tarkkoja lukuja en nyt muista (syystä että eihän tuohon ohjeistettuun pieneen laukkuun mahtunut muistiinpanovälineitä), mutta taisi olla niin, että vain maailman kaikista hallitusten kirjastoista vain kaksikymmentä olisi auki myös kansan yleiseen käyttöön ja tämä olisi yksi niistä.

Oli miten oli, kirjoja oli paljon ja kansanedustajat kuulemma käyttävät niitä tukenaan puheissa, meillä ollaan ns kirjallisia, mutta vertauksena esimerkiksi Britanniassa edustajat käyttävät elokuvia, sarjoja ja nyt tietysti somea, oli tuollekin tyylille oma nimi, mutta katosi mielestä. Ehkä Briteissä tuosta syystä tilaisuudet ovat niin värikkäitä, ollaan nykyajassa, meillä eniten käytetty kirja on Raamattu, se ei juuri huutoihin suomalaista kannusta.

Tuota Aurorankatu kutosta hakiessa ennätin piipahtaa vieressä olevaan Taidehalliin, kiitos Museokortin pienikin käynti on mahdollista.

Sinne täytyy mennä uudelleen, kuvat hehkuivat väreissä ja olivat sommittelun riemua! Tuli äiti ja opetukset mieleen, kaunista.

Muistot tulvahtivat eilenkin illalla mieleen katsoessani Teemalta kiinalaista elokuvaa ”Jäähyväiset”. Siinä törmäsi amerikkalainen ja kiinalainen kulttuuri yhteen ja miten lie, mutta elokuvassa kiinalainen oli ehdoton voittaja.

Oli suvun ikämummo, joka sairasti syöpää. Kaikille oli selvää, että tauti on kuolemaksi, mutta se pidettiin salaisuutena, myös lääkäri osallistui tulosten väärentämiseen. Se oli kova paikka amerikankiinaiselle nuorelle, mutta taivuttava oli. Järjestettiin suuret häät, juhlittiin ja iloittiin, pidettiin mummo onnellisena. Totuus kerrotaan vasta viime hetkellä, tämä oli kiinalainen elämän viisaus, elät onnellisena niin kauan kuin sairaus sen sallii, miettimättä hoidon aikana kuolemaa ja rakkaista eroamista. Länsimainen ajattelee yksilöä, kiinalainen ajattelee aina yhteisöä, näin nuorelle amerikankiinalaiselle kerrottiin ja niin sen kuuluu olla. Ja niin se kai on.

Muistot luultavasti tulvahtavat monenkin mieleen, kun näytän tässä kuvan tekemisistäni parina sateisena päivänä. Tiedän yhden ainoa, jolla tällainen kone on vielä käytössä,

tallella voi olla monellakin, mutta kuka nyt enää korjaa vaatteissaan tai tavaroissaan yhtään mitään! Ostamme uuden. Paitsi minä, joka jostain oudosta syystä olen aina rakastanut paikattua enemmän kuin ehjää ja antanut lasteni kärsiä harrastuksestani läpi kouluvuosien. Mies löysi kaappinsa pohjalta kolmet täysin ehjät mustat nahkakengät, ihmetteli monia ostoksiaan aikoinaan. Nyt voi kiltisti heittää kahdet kannattomat ja pohjattomat roskiin, vaikka se säästäväiselle pahaa tekeekin.

Se kamala huhtikuu

 

Huhtikuusta sanotaan, että se on kuukausista kamalin. Ja silti sen pitäisi olla monelle, minullekin yksi parhaista, sillä sehän on täynnä lasteni ja ystävieni sekä heidän lastensa syntymäpäiviä, eli ”olipa kerran ja voi niitä aikoja” ! Mitäpä muuta tässä aamupäivää löhöillessä miettisi, kuuntelisi lintujen kevätsirkutusta, niillekin huhtikuun julmuus on tullut todeksi Pääsiäisen lumimyräkän vuoksi, mistäpä peipposille hyttysiä? Karkuun on mentävä, jos onnistuu.

Julma Huhtikuu kohtelee ikävästi mummoihmisiä, ei tule Pääsiäiskorttia ja muita lukulaitteita kun ei hallita, niin heikolle mummot jää. Tämä mummo sai sentään neljä ihan oikeaa paperista korttia korttikulhoonsa,

joten vielä sitä ei ole tarvis antaa museoitavaksi, yhdelläkin pärjää. Kortittomuudesta en sentään voi Postia moittia, vaikka muutenhan sille vitsoja voisin kantaa, taas kerran. Vanhimman pieni synkkäripaketti tuli takaisin ja vaikka sen laittaa uudelleen , niin eihän se enää ole ”synkkäripaketti”! Kaikki oli tehty oikein tullilipuketta myöten, mutta joku oli lähetyksen aikana kastellut viivakoodin suttuiseksi ja eihän Posti osannut nettiin kurkistaa tarkistaakseen siellä minullekin näkyvät tiedot!

Että vaikka kovasti ollaan ns tietoyhteiskuntaa, niin näinkin pienestä se tiedonkulku voi katketa, onneksi olin kirjoittanut ikitussilla ihan vanhanaikaisesti paketin päälle osoitteet, sitä se uuden ajan Posti sitten osasi lukea ja toimitti paketin minulle...vaikka olihan siinä se toinenkin osoite näkyvillä. Ei osannut postipoika sanoa muuta kuin ihmetellä ja teki uuden lähetteen. Paketti tulossa sinne Rapkon taa...

Kevät tuli ennen tuota valkoista myräkkää ja minä avasin vaatekomeroni liukuoven tarkoituksella siirtyä tyhjennyspuuhiin. Seisoin avatun kaapin edessä epätietoisena, mikä noista yli kymmenen vuotta vanhoista joutaisi kiertoon, mutta eihän siis mikään! Ei edes se tummansininen kudottu liivi, jota olen ahkerasti käyttänyt läpi monien talvien. Nostin sen käsiini ja ihmettelin, jotta kuka roisto on laahannut sitä tosi pölyisellä lattialla, sehän oli ihan toisen värinen monesta kohtaa?! Vastahan se oli ylläni ja ihan oli ok, ei kukaan huomauttanut mistään tai mitään, joten eihän siinä nyt muuta ole voinut tapahtua! Kirkas kevätaurinko porotti huoneeseen, viskasin liivin sängyn päälle ja aloin tutkimustyöhön. Näpräsin, puistelin, hankasin—kunnes suureksi surukseni oli todettava, että eihän ne värikadot pölyä olleet, liivi oli kärsinyt vuosista, se oli kulunut vaate! Kevät kevät, kirkas valo paljastaa kaiken, kertoo laiminlyönnit ja siivouspuutteet, nyt se kertoi, että vaatekaapissani on vaatteita, joiden ikä on tullut päätepisteeseen. Pesuaine mainostaa, että ”kun käytät meidän pesuainetta, vaatteesi saavat vanhan värisi takaisin!” Rapakon takainen sanoi, jotta pistä värisammioon, minä tuumasin, jotta taidan odottaa pimeää marraskuuta, sitten se taas on käyttökelpoinen. Laitoin liivin takaisin kaappiin, enkä pussittanut muutakaan, ovi on taas kiinni. Jostain mielen syvyyden koloista täytyy johtua, kun kuljen niin mielelläni ikivanhoissa ja liki rikkikuluneissa, oisko syy lapsuudessa? Äiti sanoi aina, että ”älä nyt sitä uutta laita, likaantuu pian” ja yleensä se uusi laitettiin sitten, kun se ei enää ollut ihan uusi. No, ajat oli toiset silloin.

Kerkesin minä kevättä kokeilla just ennen sitä myräkkää. Istuin parvekkeella lukemassa kirjaa ja ihailemassa pikkunarsisseja, olin lomittanut ne kuusenhavujen sekaan valon kunniaksi, vaikka sen kunniaksi en muuten juuri hehkutakaan.

Parveketakki, entinen koirankuljetustakki, joka sekin on yhtä iäkäs kuin keskimmäinen tytär, landelta muistosaappaat ja villainen peitto takapuolen alle, sillä pärjäsi. Se oli se yksi päivä ja sitten tuli lunta, poikittain, alhaalta ylös ja toisin päin. Minulla oli Alma-koira hoidossa ja sehän meni ihan sekaisin uudesta talvesta, mummoikäisen lenkki jäi seisoa paikallaan kun Alma ryntäsi ympäri ja ympäri, olihan sitä ilo katsella. Vaikka talvi on minun suosikkini, niin onhan ihan mukavaa, kun tulee kevät. Liian kirkkaasta valosta huolimatta.

Lapsenlapsi sai kirjeen, jossa vahvistettiin pääsy Liikuntaluokalle. Sankari on tyytyväinen, koulumatka ei hankaloidu ja viereiset kentät ovat tuttuja. Toki siinä on myös Kirjasto, jota tämä Mummo koetti tehdä tutuksi Pikkumiesaikoina, ehkä se tuttuus sieltä vielä löytyy ja kimmoke painetun sanan voimaan kasvaa. Sana liikunta pitää sisällään monta tapaa liikkua, nytkin on jo monta harrastusta tullut tutuksi, laskettelu, uinti, tennis, kaikkeen ei pienenkään ihmisen aika veny, näin hyvä vaikkei sitä muusikkoa lapsesta leivottukaan. Leiri-ihminen äitinsä tyyliin hänestä kuitenkin on kehkeytynyt, samoin varsinainen kyläluuta, mikä lienee peruja  Mummolta, kavereita on, yökyläillään puolin ja toisin, onnellista näinä kurjina koulukiusaamisuutisten aikoina. Kyllä se siitä.