Suomisen Olli

Minulle on nyt käynyt kuin Suomisen Ollille, olen rakastunut Tuuliaan, koulun kauniiseen laulunopettajaan. Vanha suomalainen elokuva  ja ”Suomisen perhe” on tyydyttänyt muistojen Pääsiäistunnelmaa, sillä Pääsiäinen meille on yhteisen elämämme varsinainen alku, muistutus köyhyydestä, jolloin ei edes yhteen pääsiäismunaan olisi ollut varaa, vaikka tuskin siihen aikaan niin sanottuja pääsiäismunia oli olemassakaan! Pussi puolukoita ja makrillipurkki, pysyi ainakin hoikkana. Niskavuorethan ovat minulle ne muistojen paratiisit, mutta kyllä Suomiset lähestyvät ihan siihen samalle viivalle, ehkä jopa joskus ohikin eikä juuri vähiten maan mainion Lasse Pöystin vuoksi.https://elonet.finna.fi/Content/suomalaisen-elokuvan-vuosikymmenet?p=/1940-1949/suomisen-perhe-elokuvat

Olen siis täysin hurahtanut tuohon oman koululaiseni ikäiseen Olliin.  Syytä siihen miettiessä jäin ihmettelemään, onko nykyajan koululainen erilainen kuin tuon nelkytluvun koululainen? Vai onko koulu muuttunut ja samalla muuttanut koululaisemme totisemmiksi, pieniksi aikuisiksi, joilta vaaditaan järkevää käytöstä ja oppimisen ymmärtämistä jo alakoulussa?!

Ollin elämä kulkee kepposista ja kujeista toiseen, rehtori ymmärtää tai ei, samoin perheessä äiti huolestuu ja isä keskustelee, kotiapu ja Mummo ymmärtävät sekä Ollia että pikkusisko Pipsaa, lasten välit ovat niin kuin lastenkirjoissa ikään. Valitettavasti tämän ajan mittapuulla Olli luokiteltaisiin häiriköksi, ylivilkkaaksi ja hankalaksi, kepposet koulukiusaamiseksi. Minun äitini oli piirustuksen opettaja ja hän oli usein se ainoa opettaja opettajanhuoneessa, joka puolusti näitä Olleja, niinpä muutama Olli sitten onnistuikin elämässään saavuttamaan taiteilijan uran, onpahan ihan omassa sukulaispiirissä yksi muinoin puolustettu Olli, ihan hyvä kolmen tyttären isä hänestä kehittyi.

Tänään Olli sitten rakastui. Hän on jo kuusitoista vuotias, hiukset tukevasti laineilla, pituuttakin tullut. Kouluun tulee kaunis lauluopettaja, jota esittää Ansa Ikonen, kaikki pojat rakastuivat.

Minua huvittaa katsella Ollin hiuslaineita ja golfhousuja, kirkkaita silmiä, jotka haaveksien seuraavat Tuulia opettajan lauluja. Olipa kerran Vaasassa saman ikäinen koululainen, jolla oli laulunopettajanaan Irma Rewell, maankuulu kaunis operettitähti, jonka ”Mustalaisruhtinatar” vei varmaan jokaisen vaasalaisen pojan sydämen.

Perhetuttavana tämä opettaja vieraili kahvipöydässä ja ei ilmapiiri varmaan kovin kaukana Suomisen perheen tunnelmasta ollut, mutta saiko silloinen kiharapää samanlaista ymmärrystä onnettomalle rakkaudelleen kuin Olli tämän päivän elokuvassa?! Ehkä, eipä ole minulle Anoppi tietoa raottanut.

Samaisesta asiasta on toinenkin muisto, mutta ihan oma sellainen. Vanhaan  kouluumme tuli nuori kaunis saksan opettaja, oli pitkät sirot sääret, kapea hame ja korkokengät. (Meinasin sanoa piikkarit, se taitaa nykykielellä ohjata ajatuksen urheiluun ja kentälle?!) Pitkä tukka lisäksi ja koulussa joitain tunteja käyvät Lyseon pojat villiintyivät.

Opettajanhuone oli toisessa kerroksessa ja sinne johtivat kapeat kierreportaat, joissa oli leveä kaide. Siinä tämä opettaja sitten istuskeli ja sirkutteli pojille, kertoili varmaan samoja interrail-juttujaan pitkin Saksan maata kuin meillekin sitten tunnilla, mutta vastaanotto oli varmasti hedelmällisempi siinä portailla! Pojat ainakin tulivat mielellään vastapäisestä Lyseosta ”koulutunnilleen”, tunnin laatua en enää muista.

Opettajan vaikutus oppilaaseen oli silloin suuri, minne se nykyisin on kadonnut, kun opettaja tuntuu olevan vain välttämätön paha?! Ihan ok tai jotain, oisko ääk tai mässy?! Tällaiset uudet sanat on koottu nyt Kielitoimiston sanakirjaan, tuskin ne ovat sopivia vastauksia tuohon kysymykseen, mutta yhtä hyvin voinen niitä käyttää, eipä monikaan tämän lukija tiedä niiden merkitystä –vielä. Neljäsataa uutta sanaa entisten lisäksi. Ei käy kateeksi maahantulijoita, joilta vaaditaan suomen kielen oppi, hirvittää ajatuskin, että jo täällä asuvat muun kieliset, suomen jo ikään kuin oppineet, hallitsisivat myös näiden uusien sanojen käytön, kun niitä ei kotosuomalainenkaan hallitse, eikä tule hallitsemaankaan.

Vanhaa Helsinkiä on mukava katsella, kuvakulmat on kauniisti ajateltu ja moni jo purettu rakennus on elokuvassa vielä nähtävillä, kuten Norrmenin linna Katajanokalla. Poikien vaatetus ei tunnu oikealta pitkine miehen housuineen, pikkutakkeineen ja hattuineen, mutta ehkä Lyseon pojilla oli moiset vaatimukset.

Jos Ollin kanssa palasinkin lapsuuden muistoihin, niin juuri lukemani kirja ”Viimeinen kesä”

muistutti minua juuri tästä ajasta mitä kauneimmalla tavalla. Päähenkilö oli melkein ikäiseni, tuomittu kaupunkiasuntoon lääkärin määräyksestä ja kaipuu maalle mökille lapsuudenystävän kanssa oli ylitsepääsemätön unelma. Jos vielä kerran voisi viettää siellä kesän, sen viimeisen. Ihmisläheisesti kerrottu kuvaus kahden eri sukupolven ystävyydestä kosketti tuntojani, tuli uniin.

Valo lisääntyy

Kahtena yönä on mustarastas lurauttanut muutaman soinnun mittaisen laulunpätkän, samana  yönä lokkipari kävi kokeilemassa omaa laulutaitoaan ja taisi huomata sen vielä yhtä vajavaiseksi kuin tämän kirjoittajan, ei tullut kokeilemaan toista kertaa, vaikka kalenteri ilmoitti kevätpäivän tasauksesta, eli silloin pitäisi jo kevään tulla! Mutta kyllä tämä yöhaistelija tuntee nenässään avonaisesta parvekkeen ovesta puhaltelevan kevätilman, Helsinki ei petä, Pääsiäinen on tulossa ja silloin on täällä kevät, näkyy se sitten missä näkyy. Säätiedottelijat näyttävät talvisia lumikuvia, povaavat lunta kartan mukaan koko Suomeen, mutta ennustus on tainnut livahtaa ihan väärään maapallon toiselle laidalla,

sillä Kuubalaislapset keräilevät innoissaan rakeita ämpäreihinsä ja tytär Rapakon takana hermoilee Pääsiäisen sade-ennusteita Kaliforniaan! Päätin kuitenkin lähteä luottavaisena katsomaan miten Kasvitieteellisen puutarha herää kevääseen, johan krookukset ja narsissit kukkivat Rapakon takana, ei kai meillä voi sen huonommin mennä! Tokoinlahden lintuparatiisissa lauleli säveltäjämme Sibeliuksen kansallislinnuksi nostama valkoinen joutsenpari  korealla äänellään, jota säesti moninainen vesilintujen kuoro, kyllä se ihan keväältä tuntui. Varpusetkin sirkuttivat pensaissa lenkin varrella ihan kuin eivät olisi edes tietoisia oman katoamisensa vaaravyöhykkeestä. Ja tietysti takuuvarma kevään merkki ovat tietyöt!

Kaisaniemen vanhan ravintola on remonttinsa tehnyt ja odottaa kävijöitä, mutta kaupunkipa suuressa viisaudessaan on ajoittanut kaivuutyönsä juuri nyt ja ihan Ravintolan kylkeen, ei siinä ainakaan Vappubrunsseja ulkoa nautita! Hiekat oli kuitenkin harjattu kadulta pois ja askel eteni kamera –tosin kännykkä sellainen- valmiina tallentamaan pienenkin vihreän varren, krookuksen kukan tai sinivuokon. Ei ollut ainuttakaan, ihan uinui vielä talvilevossa koko puutarha.

Kun minä käännyin Puutarhaan, mies jatkoi matkaa jonnekin Kallion uumeniin asfalttiteitä pitkin, mitäpäs minä siinä miettimään, kun jo puolessa välissä matkaa olin, siis elokuviin. ”Madelenen Pariisi” oli luvassa, alkukuvista päätellen ihan katsottava.

Kuvittelin pääseväni matkalle Pariisiin, mutta enimmin istuin taksissa ja seurasin 92 vuotiaan mummon reissua omasta kodista vanhainkotiin. Ja niin siinä kävi, että tärkeäksi tuli muistelot, valokuvat ja kertomukset, hymähtelin itsekseni, että näin se on muuallakin, en ole ainut joka muistoja kerää ja purkaa niitä sitten sitten sopivasti omaa itseään lohduttaen. Kovin oli elokuva ranskalainen, mitä nyt sillä termillä ymmärrän, takaumissa moneen asiaan kantaa ottavaa, kuten väkivaltaan, juoppouteen, naisen sortoon, mutta sitten myös kovin palkitsevaan ystävällisyyteen.

Elokuva olisi sopinut samaan kategoriaan Kaurismäkeläisen kanssa, samoin juuri älyttömän huomion saaneen elokuvan ”Mummola”, tosin vastakkaisesta mielipiteestä. Ollaan me suomalaiset outoa kansaa, kun palkitaan alkoholistin hallitsema perhe-elokuva! Tämän päivän Hesari onneksi ymmärsi asian oikean moraalisen laidan, kun kirjoitti näin: ”Kuolleet lehdet ” on elokuva keski-ikäisestä alkoholistista ja karsea alkoholistimies on myös ”Mummolassa” keskeisessä roolissa.” Pääpaino sanalla karsea, sanoisin.

Hesarissa oli tänään toinenkin ”hauska juttu”. Nimeltään Nokkonen kirjoittaa kirjan taideväärennöksistä, kertoo kuinka muun muassa Valamon luostarissa myytiin keksityn suvun aarteita ja Henri Matissen suuhun on laitettu sanat:” Olen maalannut kaksituhatta teosta.Viisituhatta niistä on Yhdysvalloissa.”

Taitaa mennä sormi suuhun monessa kulttuurikodissa vanhoja perittyjä aarteita katsellessa, uskaltaako vai ei ja onko oikea vai ei. No, tuota ongelmaa ei minulla ole, seinät ovat täynnä itse ottamia valokuvia, niiden kertomia tarinoita on lohdullista lueskella.

          Hyvää Pääsiäistä kaikille.

Klarinetti

 

Nyt on ihan pakko kirjoittaa muistiin tämän illan kokemus, Musiikkitalo oli täyttynyt melkein viimeistä istuinta myöten ja ilahtuen huomasin joukossa muutaman poikalapsen äitinsä seurassa, ihan selvästi siinä oli toivottuja klarinetin tulevaisuuden taitajia. Anna Clynen Klarinettikonsertto klarinetille ja orkesterille, soittajana ruotsalainen Martin Fröst.

Mies jäi flunssaisena vuodepotilaana kotiin, kun minä liikutin itseni HUSin Laboratorioon ”syömättä ja juomatta”, siitä sitten suoraan Bridgeä pelaamaan, toki sämpylän ja kahvin voimistamana, syystänsä meni pelitkin ihan hyvin. Kotiin hoitamaan sairasta miestä ja nauttimaan yhdessä Sokoksen muusit ja kananrinnat, vaikka just päivä pari sitten luin Hesarista broileriparkojen kurjista oloista meillä Suomessakin! Annetaan kanapojalle laskennallisesti kenkälaatikon kokoinen tila kasvaa! Lukemisen hetkellä olin varma, että broilerin syönti loppuu siihen, vaan niinpä taas kävin ostamassa sellaista. Broileri syötiin, huono omatuntokin häipyi katsellessa miehen surkeaa olemusta, ei ole konserttikaveriksi, joten menen yksin. Ratikoiden nurkilla kun asuu ja omistaa eläkeläisen kuukausilipun, matkanteko on vikkelää ja mutkatonta. Äkkiä olin takkia tarjoamassa Musiikkitalon narikkaan, kausilippu takaa oman penkin ja klarinetti yleensä suuren musiikkinautinnon.

Anna Clynen

teoas Weathered antaa ymmärtää sen olevan moderni, joten olin varautunut korvia vihloviin tai karkeasti rikkoviin ääniin. Kun  Martin Fröst nosti klarinetin huulilleen, olin ensin sävelestä hänen harras kuulijansa, voisin sanoa, että vaikutus oli kuin käärmeenlumoojalla, en varmaan räpäyttänyt silmäänikään koko esityksen aikana, siltä tuntui. On yksinkertaisesti uskomatonta kuinka joku voi soittaa noin taivaallisesti, sanovat arvostelijat sitten mitä sanovat, minulle tuo konsertti oli mieliinpainuva ja hyvin helposti jätin penkkini  esityksen jälkeen ja lähdin kotiin katsomaan miten sairas mies täällä makaa. Ihan on pipi, hyvä , että tulin ja hyvä, että en pilannut upeaa kokemusta Brucknerilla.

Voittajan tunti

 

”Mun voittajan tunti on kymmeneltä illalla”, sanoo Visio-lehdessä Jari Vilkkilä, jolla oli omien sanojensa mukaan tapana aloittaa työt vasta puolenpäivän tietämissä, silloin aivot toimivat parhaiten.

Ihmiset voidaan jakaa vuorokausirytminsä mukaan kolmeen ryhmään eli kronotyyppiin: aamuvirkkuihin, päivävirkkuihin ja iltavirkkuihin. Lehti kertoo, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksen mukaan kronotyyppi on varsin pysyvä ominaisuus ja henkilöiden unirytmi muuttui kymmenen vuoden jaksolla vain vähän. Siispä suomalaisista aikuisista 47 prosenttia on aamuvirkkuja, 41 prosenttia päivävirkkuja ja 12 prosenttia iltavirkkuja.  Vilkaisen seinälle ja siellä nauravaan pohjalaiseen Anoppiini, nyt minulla olisi ihan tutkittua tietoa kronologisesta kellostani, aamulla ennen kymmentä järki ei miniällä juokse, mutta illalla se kukkuu, kun muut jo painaa päätä tyynyyn. Sama kai se on, koska sen synninpäästön saa aikaan, siellä pilven reunalla hän ehkä jahkailee outoa miniäänsä.

Muuten voittajan tunnilta ei tällä hetkellä tunnu, olen lähettänyt joulukortin kahdelle vainajalle.

Molemmat ovat poistuneet elävien kirjoista jo puoli vuotta sitten, tuona aikana on tullut ihmeteltyä kummallista puhelinmykkyyttä, mutta saamattomana jättänyt sen siihen eli aikaan myöhempään, jota ei sitten koskaan tullut. Näin he poistuvat, kuvat albumeissa tuovat muistot mieleen, niitä yhä enenevässä määrin tulee katseltua, ystäviä, pois nukkuneita.

Anopin muinoin antama kirja ”Vuodenpäivät” muistuttaa tuossa kirjahyllyn reunalla tulevat merkkipäivät, mutta myös nimet, jotka ovat siirtyneet muistojen kirjoihin.

Aina sanotaan, että nelkytlukulaiset ovat syntyneet sotavuosien tuloksena, mutta mikä buumi on maaliskuu yleensäkin, sillä kirjani lehdet täyttyvät joka vuosi uusista nimistä, vaikka kyllä huhtikuukin kuuluu samaan kiihkeään lisääntymisryhmään, sen kummemmin miettimättä jo omaa perhettä katsoessa.

Olisi mielenkiintoista selvittää, kuinka keväinen valo muuttaa tilapäisesti esimerkiksi päivävirkkujen elämää, kipaiseeko isi toimistosta kotosalla päiväunilla tekaisemassa muutaman pienokaisen, sillä eiväthän kaikki maaliskuisten vanhemmat voi iltavirkkuja olla!  Tällä ajatuksella luulisi Lapissa olevan  lapsia enemmän kuin hyttysiä, yöttömän yöt ja Lapin taika, paljonhan siitä on elokuviakin tehty.

Nyt livahti jutustelu männikköön, kuten meni metsään eilinen ystävän onnittelukorttikin, huolimatta hienosta synkkärikirjasta. Sehän toimii vain, jos kirjaa sinne päivät ja nimet kohdalleen, nyt tuli iso moka laskutehtävässä, sillä se tuotti lukemaksi kymmenen vuotta lisää, jonka siis kauniisti kirjoitin korttiin oikein kukkien kera!

No, anteeksi on pyydetty ja saatu, mutta samalla myös muisteltu, kuin paljon reippaampi ja nuorempi meno ystävälläni aina oli! Pikkuisen kateellisena sitä joskus ihmettelin, kun omaan ikääni luulin vertaavani. Nyt on sekin ongelma pois, vai onko, kun joskus tuntuu, että joku on vaihtanut minulle jonkun muun huonosti toimivat jalat! Onneksi siihenkin ( Osteopaatti Nora Seppä, Helsinki, Annankatu 31-33 c 49 B)  löytyy helpotus. Tuohonkin sain kyllä opetuksen linkin laittamiseen, mutta näin se sitten toimi!

Aurinko on ilmaantunut yllättäen taivaan reunalle, siellä se porottaa suoraan silmiin ja paljastaa hyvin likaisen kaupungin. Kävin katsomassa japanilaisen, kaupungin WC:n työntekijästä kertovan elokuvan, siinä toinen toistaan  upeimmin suunnitellut puistovessat kilpailivat puhtaudellaan, meillä ei edes oma makuuhuone täytä moista vaatimusta. Elokuva kertoi Tokiosta ja sen asukkaiden asenteesta ympäristöönsä, uskomattoman siistiä. Miksikähän ei meillä ?

Kevään tulo paljastaa myös ikuisen ongelman, jonka luulin jo kadonneen näiltä nurkilta. Eli koirankakkaongelma. Onko talven yliliukkaat kadut aiheuttaneet,

että on ollut vaikeuksia keräilyssä vai onko ihmiset muuttuneet välinpitämättömiksi, mitä ei kyllä luulisi, sillä se on oma koira, joka siihen toisen kakkaan sitten astuu! Tyttären Alma-koira kuuluu hyvään opetettuun tyyppiin, se ei tee tarpeitaan edes koirapuistoon, vaan aidan ulkopuolelle on mentävä hankeen tai pusikkoon. Eikä Alma kysy pääseekö Mummi perässä, mentävä on.

Aurinko alkaa painua jo horisontin alle, voisin tästä lähteä haistelemaan kevätilmaa, ehkä.