Seitsemän vuotta sitten

Siitä on tänään seitsemän vuotta, kun äiti nukkui pois. Minä olen siis vanhentunut seitsemän vuotta, se tuntuu käsittämättömältä. Toki kaikenlaista remppaa on ilmaantunut, mutta silti seitsemän vuotta on niin pitkä aika, että nyt piti oikein kurkistella taaksepäin, mitä silloin oikein on tapahtunut!

Yhtenä päivänä äiti söi soppaansa hiukan happamen näköisenä, mutta söi kuitenkin. Ihan istui kotonaan pöytänsä ääressä, tukka kammattuna ja vaatteet päällä.

Tuo oli sitten se viimeinen ateria kotona, seuraavan päivänä hän söi sairaalassa sopan ja sitten jo meille soitetiinkin, jotta tulla katsomaan.

Kotona äidin tuoli ja soppakuppi jäivät Pikkumiehelle,

kun minä selvittelin korttipinoja, joita äiti oli oli säilyttänyt kymmenien vuosien ajalta. Niistä hän oli joskus kertaillut, missä tyttäret maailmalla olivat liikkuneet. Nyt ne kortit ovat minulla, mies on keräilijä ja niitä ei siis heitetä pois.

 Pikkumieskin oli muuttanut uuteen kotiin ja vappupallon lennättely kotikallioilla sai aikaan pienen raivarin kuvasta päätellen,

löytyy kansiosta toinenkin raivarikuva, johon olen kirjoittanut, että ”Ei saa kuvata” .

Tällä hetkellä sama tahti jatkuu, välillä onneksi se on ollut hukassa, kerkesin muun muassa käyttää kameraa, kun Pikkumies aloitti uimakoulun Kumpulassa.

Kesä lisäsi sitten kynttilöitä Pikkumiehen kakkuun, syksy toi jalkapallon tutuksi ja tutuksi tuli Ateneum ja Kiasma, vielä niistä löytyi kiinnostuksen kohteita.

Pääsiäismunien maalaaminen taisi jäädä vain tuolle vuodelle, kun kukaan ei ollut innokas munien syöjä, mutta tulipahan kuvattua sekin toimitus.

 Seuraavat kuvat näyttävät, että lokakuu on ollut lumisen kaunis, minä noita ikkunakuvia kamerallani tallensin.

Jos lumi kamerani mielestä oli kaunista, niin äidin kasvinsisaren tyttären mielestä kaluston siirto peräkärryyn olisi voinut tapahtua vähemmän sohjoisessa ilmassa, mutta nätisti tuolit ja muut siirtyivät oikeaan kartanoon samanlaisten  tuolien seuraan.

Oli Vaari ostanut äidille ja tälle kasvinsisarelle, kummitädilleni, samanlaisen ruokasalin kaluston, tällä kertaa tuolit ja kaappi säästyivät tuholta, joka vanhaa huonekalua nykyisin melkein aina kohtaa. Kohtahan oltiinkin jo joulussa,  huonoja kuvia Muskarista

ja vähän parempia piparien leipomisista.

Siinä se taisi vuosi mennä, seitsemän vuotta sitten.

Postimerkit

Nyt se on sitten ohi, postikorttien ja kirjeiden aika meinaan. Taidan jäädä maailmankaikkeuden viimeiseksi, joka vielä kirjoittaa kirjekortteja ja ostaa postimerkkejä, joita posti sentään tuottaa joka vuosi uusia ja kauniita, keitä lie ajatellen! Miehen yhdeksänkymppinen näkövammainen sisar vastaanotti nyt Ystävänpäivänä yhden ainoan kortin ja se oli allekirjoittaneelta! Huononäköisenä ei korttiin kirjoittaminen itseltä onnistu, mutta suurennuslasilla lukien voi kyllä terveiset lähetetystä lukea ja tuntea itsensä muistetuksi. Tänä vuonna niin ei käynyt. Minäkin tyhjensin korttikipponi joulukorteista odottamaan mahdollisia uusia tulevia, vaan tyhjäksi jäi.

Toki kännykän kauniita tervehdyksiä oli sitten paperipostin sijaan, mutta tuo näkörajoitteinen sisko ei sellaisia saa, puhelin ei toimi älyllä, kuten ei monella muullakaan ikäihmisellä.  Itsekin tein vähennystä, tuntien samalla huonoa omatuntoa jättäessäni tuon ja tuon pois listaltani, tietäen kirkkaasti, etten tule heille kaikille puhelua soittamaan, mutta lohduttaen itseäni edes, että onhan minulla tämä blogi ja FACE, kyllähän niistä tuttavat ja ystävät pääsevät seuraani, jos niin haluavat. Tällaisin toivein tätä uutta paperitonta aikaa ja kevättä kohden nyt kuljen.

Jo varmaan parikymmentä vuotta olen ilahduttanut tuttavia ja sukua vuosikalenterilla, johon olen liittänyt ottamiani kuvia. Kissakalenterita,

koirakalenterita, serkkukalentereita, Suomikalenterita, tuolloin elämässä ei vielä ollut mukana koululaistani ja muiden kuvia ei sitten enää mahtunutkaan. Vauvasta tähän ikään on saatu seurata lapsen kehitystä joka kuukausi, joskus kuva oli aurinkoinen, joskus kiukkua täynnä, mutta aina se oli kuva juuri sen kuukauden tapahtumasta. Nyt lapsi on varhaismurkku ja Mummin kamera saa kuvan peitetyistä kasvoista, usein ei sitäkään. Sanoin jo viime vuonna kerätessäni kuukausikuvia, että tämä taitaa jäädä viimeiseksi kalenteriksi ja näinhän se voi olla, kuvia ei saa ottaa. Tänä kuvien suurkulutuksen aikoina onkin nyt sitten käynyt juuri päinvastoin, yksityisen kuvamateriaali katoaa, julkinen uutisointi valtaa alaa.

Samalla kun yksityinen kuvamateriaali katoaa, kohtaamiset sukujuhlien

ja merkkipäivien merkeissä harvenevat, ystävien merkitys korostuu. Ikäihmisten ystävät lienevät usein jo samassa tilanteessa ja liikuminen toistensa luo on huonoa. Lähellä asuvat nuoret sukulaiset ilahduttavat käynneillään mummoa kunnes elämän uudet suunnat vievät toisaalle, käynnit vähenevät, ne ehkä korvataan puhelimella, mutta eihän se koskaan ole sama. Tuosta äsken jutellessa naureskelin, että kun tulevaisuus on nuorten, tekoäly heille arkipäivää, niin mitäs sitä huolehtimaan, mehän vain pyöräytetään rannetta ja hups, olohuoneessa seisoo toivovamme veljenpoika tai siskontyttö! Miten sen kanssa sitten seurustellaan, se onkin sitten tulevaisuuden juttu, jonka tämä uusi valloittava sukupolvi takuulla ratkaisee.

Seurailin äsken televisiosta Hella Vuolijoen kuunnelmaan perustuvaa vanhaa elokuvaa ”Tyttö kuunsillalta”. Muistan kun sitä lapsena kuuntelin ja se oli romanttinen  ja niin jännittävä! Romanttinenhan se oli nytkin, ei taida nykyajan Tinderit tuohon pystyä. Ajatus karkaa nuoruuteen, varsinkin kun luin juuri kirjan, dekkarin, Kristiinan kaupungista.

Ystäväni perheellä oli siellä kesämökki ja me vietimme yhden lyhyen kesän Kristiinan merellisillä kallioilla.

Sileät mereen viettävät kalliot jäivät mieleen, uimaretket naapurikalastajien poikien kanssa herätti hilpeän ajatuksen jostain vastaavasta kuin tuo tyttö tuolta kuunsillalta! Ei taitaisi sydän läpsättää kun vastaan tulisi moinen ladonovi nuoruusaikojen mittakepin sijaan! Ihan kuunsillalta en kaveriani löytänyt, mutta sieltä nuoruudesta se mukaan tarttui.

 

Kalastama

On niitä muitakin, joilla ei suuntavaisto onnistu ja Kalastaman ostari aiheuttaa tuskaa ja hikipisaroita, turhaa yritystä etsiä ulospääsy ja lopulta huomata olevansa kadulla paikassa joka ei ole lähelläkään sitä kohtaa minne olit ajatellut haluavasi!

Ryhmäteatterissa menee näytelmä nimeltä ”Kalasatama”. Esitteessä sanotaan näin: ”Riksu etsii niin ulospääsyä kauppakeskuksen Redin labyrintistä kuin paikkaansa ja merkitystään sairaassa maailmassa, nostalgisoiden samalla toksista kasaria ja ysäriä- aikaa, jolloin homot olivat kaapissa ja tytöt tyttöjä ja pojat poikia.  Riksu ei pysty enää nukkumaan. Kalasataman hyvinvointi- ja terveyskeskuksen psykiatrin määräämä mielenterveyslääkecocktail sekoittaa pakan lopullisesti. Mitä voi sanoa, kun ahdistaa ja tekee mieli huutaa, jos mitään ei voi enää sanoa? ”Mut mä en haluis ajatella vähemmistöstressiä, vaan vähemmistöriemua! Mieti, mikä lahja lesbous on...saa lapsesta asti katsoa kaikkee tätä hulluutta sivusta.”

Sivusta, se on se sana, joka monen kohdalla on elämän normaaliutta ja siihen myös onnellisuutta tuottava asia. On mukava olla hyväksyvä anti-rasisti, elämässä- kaikki- käy –tyyppi, kunhan mikään noista sivusta-asioista ei kuuluu just omaan piiriini. Pressanvaalien aikaan kännykkään tulvi niin sanottuja mehukkaita kuvia ja videoita seksuaalivähemmistöistä tilanteissa kuin tilanteissa. Huvittiko?! Ei minua, mutta arvaan, että montaa huvitti. Näissä tilanteissa yritän aina itseänikin muistuttaa, että huvittaisiko, jos kyse olisi omasta perheenjäsenestä! Ei huvittaisi.

”Kalasatamaa” mainostettiin pillerinmakuisena tragikomediana. Ehkä olen tosikko, mutta minun mielestäni näytelmän keskeinen aihe oli Riksun lesbous, jota käsiteltiin lapsuuden omasta ihmetyksestä, mutta vanhempien ymmärtämättömyydestä aikuisuuteen ja yhteiskunnan ylihoivaavaan lääkitykseen.

Kovin paljon ei nauruntyrskähdyksiä ilmennyt, mutta huumoria oli ilmassa monessa muussa, silti itse asia on totinen. Juuri niin totinen, että uutisankkuri Rönkä olisi saanut ottaa tämän näytelmän vaaliteemaksi tutuilla ja toreilla, moni olisi ehkä saattanut ajatella asiaansa toisin, omalta kannalta: miksi minä saan olla syntynyt niin sanottuun valkoiseen terveeseen valtaväestöön, meitä on monta erilaista jota ei siihen lasketa.

 Mietipä sitä. 

Nimittelyä

Muistan, kun aikoinaan vuosia sitten Obama oli presidenttiehdokas ja kuinka kauhistuneita amerikkalaiset olivat mahdollisesta ”mustasta” presidentistä. Tytärkin kommentoi silloin, ettei sellainen ole mahdollinen vaihtoehto siinä maassa, mutta niin  vaan kävi! Taisinpa silloinkin jo kirjoitella ja harmitella julkisen sanan valintoja, kuinka ihmisiä määritellään heidän identiteettinsä vuoksi, olin todella –ja olen edelleen – hyvin närkästynyt määritelmästä ”musta presidentti”. Samoin myös prinssi Harryn puolison määritelmä mustaksi. Obaman toinen vanhempi oli musta ja toinen valkoinen, kuten Meganin, eli puolet ja puolet. Miksi siis valita juuri se musta puoli, miksi ei sanota valkoinen? Miksi valkoisesta ei käytetä sanaa valkoinen, esimerkiksi ”valkoinen  presidentti” tai ”valkoinen  valtion päämies tai nainen” ?Miksi vain valkoinen eurooppalainen rotu saa kyseisen kunnian olla ilman rotumääritelmää?!  On se aika kummallista.

Nyt meille tulee mahdollisesti presidentiksi homo ja on tietysti luonnollista, että puoliso, joka on mies, saa myös nimikkeen homo tai he ovat homopari. Mutta eipäs toista valintaa ole kutsuttu heteropariksi,

vaikka se on yhtä ilmeinen juttu! Näissä asioissa on nimittelyn maku selvästi näkyvillä ja sehän on oikeastaan laitonta ja jos ei nyt sitä, niin ainakin hyvän maun vastaista.

Lehdistö on auttanut vastapuolta laatiessaan ennusteen, jossa kerrotaan kolmenkymmenen prosentin äänestäjistä jättävän äänestämättä herra-X1 hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Asian olisi yhtä hyvin voinut kertoa, että kaksi kolmasosaa äänestäjistä äänestää tätä herra-X1 ja yksi kolmasosa äänestää vaikka maaseudun tyyppejä.  Lehdistöllä on suuri valta luoda ilmapiiri ehdokkaiden ympärille, sanavalinnat ja niiden järjestys ovat tärkeitä, sen tiesi kyllä Rönkkö päästäessään suustaan tahallisen munauksen, tiesi lehdistön tarttuvan siihen ja loi näin ollen puolensa. Tunnen häpeää Rönkön puolesta.

Pressakampanjat on nyt nähty ja parin päivän päästä selviää kansalle totuus.

Sillä välin minä pelaan bridgeä, pelasin tänään ja pelaan huomennakin. Lauantaina yritän löytää itseni Myyrmanniin ja siellä Kirjalauantaiporukan luo, olo on kuin sukeltaisin jonnekin hämärän rajamaille, niin tuntematon  mokoma kauppakeskus minulle on. Seikkailunhalu pitäisi saada nousemaan, se katosi jonnekin koronavuosien myötä ja voinhan sen aloittaa nyt matalalla profiililla tutustumalla Myyrmanniin!

Tämä aiheutti luultavasti naurunhörähdyksiä, mutta tällaisen suuntavaistottoman touhut voivat kyllä johtaa minne vain, tänäänkin löysin ihan uusia kulkuväyliä Kampin alakerrasta, tosin aika monen mutkan kautta. Kun suuntavaistoa ei ole, niin sitä ei ole. No joo, osaan kyllä kysyä-ja eksyä silti.

Mutta Ateneum on sen verran tuttu paikka, että siellä eksyminen olisi jo iso häpeä, joten kolmannen kerroksen impressionistien näyttelyn katsominen onnistui, oli vaihteeksi mukava katsella jotain kaunista.

Ensimmäisenä törmäsin kuvaan” Bulevardi iltahämärässä” vuodelta 1897
ja se oli hauskasti jatkoa juuri loppuun saamaani kirjaan ”Sovelias liitto”, joka paljolti kertoi Edelfeltin elämästä juuri noiden katujen varjoissa. Muuten, tuo kirja antoi juuri niin erilaisen kuvan tämän pariskunnan  elämästä kuin edelliset lukemani teokset, näinhän arvelinkin.

ääni annettu

 

Nyt sitten vain keskityn odottamiseen, valinta on tehty, se on kahdesta toinen.

Olin eilen teatterissa katsomassa Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen kirjasta dramatoitua näytelmää, esitys oli päässyt Kansallisen Suurelle näyttämölle.

Ujuni Ahmed

YHTEISKUNNALLINEN vaikuttaja ja ihmisoikeusaktivisti syntyi 1987 Mogadishussa Somaliassa. Asunut Suomessa kolmevuotiaasta asti. Naimisissa, heinäkuussa syntyneen tyttären äiti. SUOMEN PENin sananvapauspalkinto 2020, Suomi-palkinto 2022. KIRJA ja Kansallisteatterissa näytelmä

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin yhdessä Elina Hirvosen kanssa.

 En ole kirjaa lukenut, mutta muistelen, että tämä Ujuni olisi ollut pitämässä esitelmää Hesan Naisliiton jossain tilaisuudessa, joten hänen tarinansa oli minulle tuttu. Silloin jo mietin kuinka rohkea nuori nainen hän oli, puolusti oikeuttaan olla oma itsensä huolimatta muslimikasvatuksestaan, joka on kovasti naista sitova. Joten odotus näytelmästä oli kova. Koko kaksi ja puoli tuntinen oli kuin meidät olisi koottu luennolle Somaliasta ja sen kulttuurista kasvattaa tyttäriään. Minulle tieto oli tuttua silpomisineen, mutta koska näytelmä on saanut niin suuren suosion, suomalaiset eivät tunnista somalikulttuuria, huolimatta, että siihenkin on suuri mahdollisuus monikulttuurisessa pääkaupunkiseudussa. Nyt meille tarjotaan tehopakettina tieto somalina olemisesta, mutta ei tietoa, miten tuo kulttuuri onnistuu sopeutumaan suomalaiseen kulttuuriin ja tässä asiassa olen kyllä haukuttujen kanssa yhtä mieltä : ”Maassa maan tavalla.”

Ujuni itse näyttäytyy esimerkkinä juuri tästä, hän on omaksunut sisäänsä molemmat kulttuurit, mutta käsittääkseni elää kuitenkin suomalaisen käytösopin mukaan, äitinsä kotimaassa on sitten toisin. Näytelmässä somalikulttuuri tuntui moittivan suomalaista kulttuuria ymmärtämättömyydestä, sormella osoittaminen häiritsi, minua ainakin. Loppuun myyty yleisö kyllä antoi hyvät taputukset, mutta ei noussut seisomaan.

Vaikea asia, joka kulminoitui väliajalla. Keskustelimme näytelmästä muutaman ihmisen kanssa, vieressä seisova tuumasi, jotta ”Tätä on niin vaikea ymmärtää, tajuta, koska meillä Espoossa ei ole ainuttakaan somalia missään! Ei kauppakeskuksissa, ei kouluissa, eikä Terveys-asemilla, heitä ei kohtaa ollenkaan. On vain tätä valkoista luterilaista.” Onneksi väliaikasoitto komensi palaamaan paikalleen, ties miten pahasti olisin alkanut repostelemaan, säästin näin ystävääni, joka oli minut sinne kutsunut. Yöllä sitten ajatukset karkailivat ja mietin, miten moinen voi olla mahdollista?! Että Espoossa, meidän kaikkien Suomessa , on sellainen paikka, jossa monikulttuurisuuden kohtaaminen on outo ja kummallinen käsite! Samalla huokasin tyytyväisenä helpotuksesta, että olin kasvanut näköjään kokonaan monikulttuurisen elämän sisään, se oli minulle normaalia arkipäivää, niin sen kuului olla ja voi että olen helpottunut!

On tämä maailma muutenkin mennyt raiteiltaan, lakkoillaan ja niistä seuraa mukavia kommentteja luettaviksi! Aamulla meinasi mennä teekuppi nurin, kun joku äiti/ isä siinä selvitti, miten päivä kahden oman lapsen kanssa sujuu, tai siis miten se ehkä ei suju, kun lapsen kanssa täytyy leikkiä ja voi olla, että lapsi kokee kotona olon tyhjäksi/ toimettomaksi, kun ei kotona ole niitä kaikkia aktiviteetteja mitä päiväkodissa on! Äkkiäskös tuohonkin oli ratkaisu, kännykkä käteen ja lapsi on tyytyväinen. Eihän minun enää tarvitsekaan mitään ymmärtää.

Olen lukenut kevyttä ja tätä paksua painavaa kirjaa Maria Vainio-Kurtakon kirjoittaman  kaksoiselämäkerran

Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta vuorotellen, sillä kirja on suuri ja painava, ihan mahdoton lukea illalla sängyssä maaten. Tämän tarinan mukaan heidän yhteiselämänsä näyttäytyy ihan toisenlaisessa valossa kuin

Anna Kortelaisen tai

Enni Mustosen kertomat. Tosin olen vasta puolessa välissä ja kun kerran olen lukenut nuo aiemmat teokset, niin uteliaisuus laittaa katsomaan miten tämä versio tuosta liitosta näkyy tässä kirjassa. Mutta- kun tietäisi mikä on syynä tehdä noin painava ja muutenkin käteen sopimaton kirja, näitä nin sanottuja ”arvokirjoja” näyttää ilmesyvän joka vuosi, tarkoituksena ehkä sijoittaa ne sohvapöydälle näkyviin ja vilkaista sisältöä silloin tällöin kuin menneen ajan hengessä. Minullekin on ilmaantunut moisia muutama, ne eivät mahdu edes standardikirjahyllyyn, mutta eivät kyllä korista sohvapöytääkään, kun sellaista ei sohvan puutteessa oikeastaan ole ja kellä nyt kirjahyllyjä olisi. Paitsi vanhanmallisesti minulla, josta suurimman tilan kyllä vievät valokuva albumit ja saa viedäkin, äskenkin käväisi serkkutyttö kylässä ja selasi yhdeksän albumia läpi, aloitti omasta syntymäajastaan ja siitä sitten vuosi ja albumi, yksi hyllyllinen.

Pari hyllyllistä on hänellä vielä katsottavana, että eiköhän nopsajalkainen terveyssisar pian kipaise kadunyli loputkin selvittämään.

Nämä on näitä eläkeläisen suuria iloja, kysynpä ”että mitenkäs teillä iloitaan tänä viikonloppuna?!”