Selloa ja sivistystä

Schumannia ja koko ilta. Tästä postauksesta ei tule pitkää, sillä nyt voi huokaista kuten vieressä istuvat, että ”olipa kaunista, ihan korva lepää! Pitkästä aikaa ei tarvinnut opiskella mitään, sen kun keskittyi vain kuuntelemaan.” Olihan sellokonserttokin, joka liu,utti jousta pitkin sellon otelautaa, ihan vanhanaikaisesti, jolloin sellokin soi kuin mielestäni sellon pitää soida , kauniisti, esittäjänä

  komistus nimeltä
Maximilian Hornung. Kapellimestarina oli italialainen Antonello Manacorda,
joka huvitti minua liikekielellään, sillä se muistutti isosti koululaisen pelikoneen näytöllä esiintyviä robotteja, nykivä kulmikas ja terävä.  Puoliajan jälkeen unohdin koko kaverin, sillä Schumannin toinen sinfonia ( numero 2 C-duuri) vei mukanaan, varsinkin se kolmas, jota ohjelmassa mainostetaan ”romanttisen kirjallisuuden helmeksi”, siinä soivat eri puhaltimet yhdessä ja yksin, oboe, klarinetti, fagotti, huilu, nuo pehmeästi laulavat soittimet. Kaunista, pitkästä aikaa.

Muutakin kulttuuria on tänään harrastettu. Pelipäivän jälkeen en viitsinyt lähteä liukastelemaan kotiin, vaan kävelin Kiasmaan, ensin ravitsemaan itseäni suolaisella

ja sitten jollain muulla modernin taiteen tapaan. Viidennen kerroksen näyttely ”Unen porteilla”, kertoo mistä uneksia ja miten uneksia hyvin. Sehän olisi sopinut teemana minulle, minä kun olen kova uneksimaan, mutta tapa, jolla tämä etelä-Afrikkalainen Bopape niminen kaveri uneksi oli minulle vieras. Enkä osaa sitä oikein kertoakaan,

se oli konkreettinen kokemus tuoksuista ja kosketuksista ja kun ne oli ihan fyysisesti aseteltu maahan, niin siellä mietin ja juttelinkin erään kokijan kanssa,

että ehkä minun pitäisi tuoda koululaiseni kertomaan, mitä me näemme! Ja näkemään, mistä kaikesta voi taidetta tehdä.

Neljäs kerros  tarjosi jo kerran nähtyä ja koettua,

eli ARS 23.Kun oli aikaa, kävelin kaikki uudelleen hitaasti läpi ja annoinpa äänenikin yhdelle teokselle, ei siksi , että se olisi miellyttänyt, mutta siksi, että sen ääressä jaksoin istua ihan rauhassa ja seurata videoesitystä, syystä tai toisesta. Silti näitä on vaikea luokitella taideteoksiksi, niissä ei ole käden taitoa, ei näkemystä, ei osaamista, ne ovat kokeiluja eri aiheista. Joskus sanoisin hävyttömästi, että kokeiluja katsojan sietokyvystä kestää liittää nämä sanan taide sisään. 

 Vieressä seisova on muuten rättimatto, joka on kudottu EU: lipuista, siinä se hienous, lippuja kun ei saa moiseen käyttää!

Kaipuu maalle

Sataa lunta ja sitä on paljon jopa täällä kantakaupungissakin. Kadut ovat valkoiset, lumivallit korkeat, ratikkaan nousu ja ulos pääsy
 ovat temppu numero kaksi ilman rollaattoriakin, moni jää kotiin ja katselee kaunista maailmaa ikkunansa läpi. Niin minäkin tämän sunnuntain vietän, en tarvitse lumikolaa en lapiota, joku toinen tekee nyt ne työt puolestani, olen kaupunkilainen.

 Mitenkä ne kauniisti sanoittavat, että jokaisessa elää pieni lapsi, joka kaipaa -mitä? Tämän hetken kaaoksessa tuntuu moni kaipaavan maalle. Tehdään elokuvia mummonmökeistä, Strömssössä puutarhat houkuttelevat tumpelonkin kokeilemaan, seurataan

Donnerin pariskunnan muuttoa vanhaan koulurakennukseen television ohjelmassa ”Kaipuu maalle”. Kirjoissa on valinnan varaa,on helppoa ja oikeatakin, niitä on suositeltu ja olen päätynyt  hankalien välissä uteliaana lukemaan. Kuten viimeyönä loppuun saamani niin kovasti kaipuuta maalle ja sitä uniini vievän unelman, joka tuntuu olevan yhtä kirjoittajan kanssa. Kirjoittaja Tuuli Kivijoki on toiselta nimeltään Anu Patrakka, joka kirjoittaa ärhäköitä rikosromaaneja jossain Portugalin rannikolla. Maalaismaisema taitaa pitää kirjailijan järjissään kaikkien rikosten keskellä,

sillä tämä ”Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella” vie kyllä ajatukset kauas pois tästä ajasta, onni saada mummonperintönä täysin varustettu mökki keskellä pikkukylää järvineen ja vieläpä maakellari täynnä mustaviinimarjamehupulloja ja säilöttyjä suolakurkkuja! En minä imagoani onnistu tällaisella lukemisella nostamaan, mutta jotain niissä on, jotain mikä vie ne ajatukset ihan muualle kuin Hesarin otsikoihin ja televison uutisiin. Ja siksi tämä trendi nyt valtaa lukijaa, katsojaa, eikä se ole pois mistään muusta.

Lehtenikin luin. Nyt ollaan sitten siinä mistä jokunen aika sitten huumorilla veisteltiin eli Minna Lindgrenin ”Ehtoolehto”-sarjan toteutuneessa ja silloin kauhistusta aiheuttaneissa digipalveluissa älylattiaa myöten.

Hesan Naisliiton Saavutettavuusohjelma tuntuu olevan myöhässä, kotietähoito on jo tullut, Henkkarit kaikille-ohjelma tuo valokuvaajan kirkonkylään, asukkaat kuvataan ja viedään bussilla paikalliseen poliisilaitokseen ja siellä hoidetaan passit ja henkkarit. Jos tällaista Rautalammilla, niin digirumba ja saavutettavuusprojekti on käynnistynyt  ja taas kerran ollaan Suomessa niitä ykkösiä, jossa koko kansa pikkukyliä myöten hoitaa pankkiasiansa itse diginä. Ja pakkohan se on, eihän Suomessa ole enää pankkeja, missä asiansa voisi hoitaa. Ja niin, tällä tavalla se kaipuu maalle hiipuu ja jää uniin..

Kaupunkilainen on tullut niin kaupunkilaiseksi, että kun seuraava Kirjalauantai ehdotettiin pidettäväksi Myyrmäessä, jonne pitäisi ajella P-junalla, ajatus tuntui ehdotukselta matkustaa maailman toiseen laitaan! Kyllä on mukava olla metron ja ratikan päässä, joskus ihan hävettävän helppoa. Viime viikonkin

joka päiväiset bridgemenot,

jos nyt yksi kuljettaja jäi kotiin, niin toinen oli tuli hetimiten, ei tullut jonoja ratikkapysäkeille.

Kävin labrakokeissa. Oli käsketty olla syömättä ja juomatta kymmenen tuntia. Tottelin tietysti. Ajanvaraus oli kohdallaan ja hoitaja oli valmiina, kerroin  että vain tähän vasempaan käteen saa pistää, oikea on kiellossa. Ongelma vain on, että siitä kädestä ei löydy suonta, minne lie kadonneet. Kokeiltiin taipeeseen, suoni löytyi, mutta ei tippaakaan verta. Sanoin, että ota suosisti ranteesta, sieltä saattaa onnistua. Ensimmäinen kokeilu tuotti pienen punaisen pisaran, ei muuta. Vaihdettiin neulaa ja kohtaa, ei mitään, sitten tapahtui sellaista, mitä ei ole ennen kokeiltu, hoitaja meni polvilleen, veti käden suoraksi ja pisti ohuen siipineulan ranteeseen. Se onnistui ja tulos kotikoneella ilmoitti, jotta rauta-arvot ovat palautuneet, mutta sokeri himpun verran noussut, liekö syynä sokerilakko ja leivättömyys vai pilleri, jonka pitäisi käyrää laskea?! Kerkesin nuo just lukea, kun ohjelma heitti minut ulos! Menin uudestaan Maisaan ja sieltähän ne tulokset ja määräykset olivat kadonneet, että se niistä sitten. Mikään ei ole varmaa tässä digimaailmassa, ei tuo Maisakaan. Kehotin lääkäriä katsomaan tilanteen. Ohjeeksi sain juoda ison lasillisen vettä, vanhukset kuivuvat nopeasti! Että ei enää seniori vaan rehellisesti kuiva vanhus!

Ihmeellinen elämä

Keskustellessa keskimmäisen kanssa elämän kulusta ja tehdyistä valinnoista, sieltä tuli pientä huomautusta vanhemmalleen, että aina pitäisi pysähtyä miettimään ennen kuin tekee jotain isoa päätöstä! Neuvo on tietysti viisas ja osui kohdalleen, mehän olemme olleet hyvinkin äkkinäisiä päätöksissämme ja niiden toteuttamisessa, tätä kantaa yritin selvitellä, mutta ei se oikein tahtonut mennä läpi. Seuraavan yö meni harakoille juttu mielessäni ja kuinka ollakaan tulvahti ajatus äskeiseen jouluun ja joulunahan minä aina katson jouluelokuvan ”Ihmeellinen elämä”.

 Mitenkäs elämä olisi mennyt, jos ja jos silloin olisin toiminut toisin?! Niin pienestä on kiinni suunta ja näin se sanasta ”tahdon”  olisi mennyt. Lapsen halusin, mutta se olisi jäänyt siihen yhteen, ei ollut rahaa eikä päiväkotijärjestelmää. Asuisimme luultavasti edelleen Louhelassa Puolimatkan asunnossa, silloinen Louhela oli metsineen satumaailma, mutta muuttui nopeasti suureksi keskukseksi , siis helpoksi asua ja elää .Ehkä olisimme pystyneet ostamaan oman asunnon, ehkä emme, sillä mies olisi valmistunut lakimieheksi, työ olisi jäänyt pääkaupunkiseudulle tai sitten maaseudulle pikkuvirkamieheksi. Minä olisin ollut töissä ja jatkanut opiskelua, tai jos mies olisi päätynyt nimismieheksi maalle, sehän olisi ollut toiveideni täyttymys kanoineen

ja lampaineen. Toinen lapsi olisi ollut haaveissa, mutta kuka hoitaa, kun molemmat on töissä, päivähoito keksittiin, mutta ei joka paikkaan ja ei kaikille. Oletettavasti kuitenkin olisimme asuneet siellä Louhelassa, kirjeet olisivat kulkeneet Käpykylän ja Vantaan väliä, systeri olisi suuri taiteilija

tai sitten ei, pikkusysteri lähellä nykyistä jossain periferiassa, äiti ei olisi muuttanut Helsinkiin, Lindaa en olisi tuntenutkaan. Olisiko elämä ollut parempaa? Ainakin se olisi ollut monin tavoin kokemuksilta köyhempää, mutta eipä noita olisi osannut kaivatakaan, jos se ei kuulunut siihen elämään mitä olisimme silloin eläneet. On aika veikeää ajatella , mitä- jos-ajatuksia, niin monia mahdolisuuksia erilaisesta, vieläpä mistä elämän taitekohdasta sen suunnan olisi ottanut tai kuka sen olisi sinulle ojentanut. Kun on vain se yksi elämä.

Se yksi elämä tarjosi tänään mahdollisuuden konserttiin, jossa oli mahdollisuus kuulla Kaija Saariahon tuliteriä urkuja.

Odotus oli korkealla, mutta ensin meille soiteltiin satavuotista uskonnollista valituslaulua, joka on kummallista kyllä pyyhkiytynyt täysin muististani ja syykin lienee selvä, koko seuraava ohjelma oli niin kovaäänistä melutasoista korvien rääkkiä, että pyyhkiytyi siinä varmaan tajunnasta muutakin pois. Saariahon musiikkia, ”Maan varjot”, en voi millään tasolla sanoa musiikiksi, se oli suurenmoista meteliä joka ikisellä soittimella täydellä orkesterilla. Joku toinen voi tykätä, minä en. Mutta oli hyvin mielenkiintoista seurata urkurin,

Jani Lehtolan työskentelyä uuden soittimen parissa! Se oli kiehtovaa, hämmästyttävää ja kokonaisvaltaista, pehmeissä kengissä liikehtivät jalat olivat kuin olisi seurannut balettia. Urkujen äänimaailma oli mahtava, se tuntu resonanssina omassa rinnassa. Sitä siinä mietin, jotta toivottavasti lähes täydessä salissa ei ollut ketään sydänvikaista, sillä urkujen mahtava humina voisi jopa aiheuttaa sydänvamman! Puoliajan jälkeen tuli todellinen koettelemus, Gustav Mahlerin sinfonia 6 a-molli. Sen kestoksi kerrottiin 75 minuuttia ja kyllähän se sen ajan otti.

Jaksavaista porukkaa lavalla, sillä näin kuulijana voisi sanoa , että koko puolitoistatuntisessa ei nuottien paikat juuri vaihdelleet, äänen volyymin tasokin vain hetkittäin, korvat olivat kovilla. Hetkittäin tuli mieleen, että meillä kotiSuomessa leikataan melkin mitä vain, tässä olisi nyt ollut yksi loistava leikkaamisen paikka, puolet pois, eikä kukaan olisi huomannut! Turha meteli ja saman jannaaminen pilasi ne harvat kauniit kohdat, joita siellä lyhyesti soitettiin. En siis ole Mahlerin ystävä, mutta Jani Lehtolan vuoksi olen iltaan tyytyväinen, hänen urkumusisointiaan oli kaunista katsella.

Ja tuli uudet numerot -2024.

 

Olen kaupunkilainen, pakkaspäiväni kuluvat laiskasti nojatuolissa elokuvia katsellen. Keskimmäinen tuli aamukahville,

tuli puhetta kovista pakkaslukemista. Muistelin talvipäiviä joskus maalla, kun ei ennättänyt muuta tehdä kuin siirtyä mökistä toiseen hoitamaan takkoja ja puuhelloja, välillä koluamaan puuvarastoa, joka hupeni silmissä. Tytär oli lähdössä ystävän mökille keskiseen Suomeen ja tuumasi huoleeni, että siellä on ilmalämpöpumppu! Näillä tiedoilla maalaiselämästä moni suomalainen osti koronaikana mökin, ei tullut mieleen jäätyvät putket ja huimat sähkölaskut! Kun mies tuumi, jotta eipä näy ihmisiä ulkona, oli helppo heittää, että hehän ovat mökeissään lämmittämässä jottei putket jäädy kiinni! No, oli miten oli, osatotuus tuo ainakin on, sen verran kokemusta on jäätyneistä vesijohdoista.

Ulkona on valkoista ja kaunistakin, pitäisi suoriutua ulos. Mutta talvi, jäätyneet ja kuhmuraiset  kadunpinnat eivät houkuta, talveen kuuluu lumityöt ja ulkona rehkiminen, kävelyn voi siirtää kevätpuolelle katujen sulattua puhtaalle asfaltille. Hiihtäminenkin onnistuisi, mutta sukset ovat jo aikaa sitten kadonneet, pitäisi uusia koko välineistö. Siis narisen? Niinpä taidan tehdä, joku sanoisi että tuo kaikki kuuluu elämään ja asioista luopumiseen ja tottahan minä senkin tiedän, mutta mitä se nyt auttaa?!

On yö ja uni ei tule, päivärytmi on ihan sekaisin. ”Loppuisi jo nämä pyhät, että päästäisiin arkipäivään ja järjestykseen”, sanoi mies. Mihin ja miksi, kysyn minä, ihan samahan se on milloin me valvotaan tai nukutaan, kun aamut on nukuttava pois ja päivässä ei kuitenkaan mitään tapahdu!

Vaikka oikeastaan, joulun aika oli hyvinkin seurallista, yksi morsiuspari pari näyttämässä onneaan, jonka sitten taltioin monin kuvin huolimatta talven lohduttoman vähäisestä valosta.

 Yksi serkkupoika kävi päivittämässä koko miehen puolen suvun uutiset, näitä äkkivisiittejä saisi olla enemmänkin piristämässä ja muistia virkistämässä. Onnistuin myös saamaan yhteen keskimmäisen ja hänen lapsuudenystävänä vanhemmat, muisteltiin suruja ja iloja, molempia yhteisiin hetkiin mahtuu.

Olen myös jutellut puhelimessa lähes yhtä monta puhelua kuin koko viime vuonna yhteensä!

Joulukorttejakin tuli paljon ja paljon jäi kännyyn katsottavaksi, asia joka minua jossain vaiheessa rupesi naurattamaan, sillä tervehdykset kyllä tulivat sekä miehelle että minulle, mutta ne näkyivät vain minun puhelimessani! Eli siis jos olisin ollut ilkeä vaimo, olisin pitänyt kaikki vain itselläni ja tuuminut, jotta mitäpä minä niitä hänelle näytän, pitäköön ihan itse yhteyksiä ihmisille! Mutta kyllä pohjalainen on huono näissä korttiasioissa, joten olin ihan kiltti vaimo.

Monta kirjaa olen lukenut, mutta taso on ollut erinomaisen huono. Jotenkin olen todennut, että hyväkin kirjoittaja huononee jatkaessaan lukijan kaipaamaa jatkumoa sarjalleen, jää tuntuma pakosta jatkaa ja sitten tulos on sen näköistä. Hyvä esimerkki on kesäisen kaunis Kirsi Pehkosen Jylhänsalmi-sarja, sen kaksi viimeisintä kirjaa saavat nyt jäädä hyvästeiksi tälle kylälle. Sitten sain käsiini uutuuden, Siru Valpas dekkarin,

josta saman tekijän mukaan luodaan uutta sarjaa, kohteena ehkä pari-kolmekymppiset naiset. Kielenkäyttö oli sen verran roisia, että ainakin ikäihmiset jättävät sen välittömästi pois, elleivät sitten halua tutustua taatusti erilaiseen tuon ikäluokan elämään ja ajatuksiin. Pari kolme muutakin kirjaa olen lukenut ja huomioinut hauskan suunnan, nyt luodaan vanhan mallista dekkarijuonta ja etsivinä ihan tavalliset uteliaat naiset. Tai sitten olen vain sattunut juuri nyt saamaan nuo uutuudet kirjastosta käsiini, sillä onhan konsepti ihan vanha, nyt vain tuntuu, että paljon käytetty. Miksi en siis lue ns hyvää kirjallisuutta?! Tämän hetken niin sanottu hyvä kirjallisuus masentaa murheillaan, totuuden penkomisillaan. Toki kauniisti kirjoitettu kuvaus verisistä sodan draamoista tai totuuden kertominen elämän mittaisen huonon äitisuhteen raastavista vaikutuksista ja lopulta se anteeksianto. Kyllä minä sen Kähkösen kirjan luen,

mutta ehkä siirrän sen valoisampaan aikaan, kesään, vaikka tuskin ymmärrän tuota anteeksiannon ihanuutta, aina ei ole tarpeellista sekään. Ja luen minä ne muutkin eteeni tulevat hyvät kirjat, minähän luen niitä, mitä te luette, sillä tilaukseen menee aina lukijain suositut.

Mies katseli hiihtoja, minä jatkoin nurisemista itsekseni. Hiihtoon tuli tauko ja sain kutsun telkkarin ääreen, sieltä tulee Arto Paasilinnan elokuva ”Hurmaava joukkoitsemurha”. Hirteinen huumori hukkasi kaiken tylsyyden ja huomasin olevani ”se urhea suomalainen, joka ei yhtä pakkasta pelkää!” Kerrospukeutuminen on päivän sana, mutta toivottoman monimutkainen tapa nauttia ulos lähtemisestä,

tuli välittömästi mieleen kellarissa uinuva vanha minkki, joka olisi lämmittänyt ilman kerroksia, mutta ei kun ei. Kaikki muukin niin sanottu maalaisjärkinen vaate oli jätetty landelle, eikä uutta oltu hankittu tilalle, enhän minä nyt kaupunkilaisena enää sellaisessa paketissa kulje! Nyt olisin voinut, sillä kiertäessäni Tokoinlahtea vastaan tuli yksi ainoa koiran kuljettaja eikä hänkään nähnyt mitään huppujensa alta. Mutta vielä oli kaunista ja valkoista, erilainen postikortti kuin kuvat nuorimman syntymäkodin maisemat, keskimmäinen kävi virittämässä muistojaan. Muistoja ihmeteltiin myös Jari Tervon ohjelmassa ”Muuttuva Suomi”, eilinen kertoi vuosista seitkytluvun puolivälistä viisi vuotta eteenpäin.

Omat  muistot siltä ajalta ovat kyllä ihan toiset! Ei mitään tuttua mistään, eli nautin kokonaisvaltaisesti uuden kodin kesäisestä omenapuiden kukkaloistosta ja talvella lumen satumaasta. Se kaikki on nyt kadonnut, vaikka lumikuorrutus antaa toisin ymmärtää. Kotiin tullessani tunsin voittaneeni, ainakin sen suomalaisen itseni, jota kärsimys kaunistaa!