Joulukortti

 

Rupesin etsimään kuvaa sähköisesti lähetettävään joulukorttiin, minullahan on kuvat tallessa koneellakin vuosien takaa, niitä sitten selasin. Vuosi se ja se ja Joulukuu. Itkettää, tuli ikävä.  Joulutervehdyksenhän pitäisi olla iloinen asia, niin kuin se onkin ollut, ison pinon olen jo kirjoitellut, muistellut ja postittanut, lähinnä heille joita en sähköisesti tavoita.

Vaikka osoitekirja näytti monen nimen jo kadonneen listaltani,

silti muistelin heitä ilolla, tapaamisia ja mitä yhdessä joskus tehtiin. Nyt kun selasin vanhoja itse tehtyjä joulukortteja ,
nehän veivät väistämättä muistot menneeseen,

upeisiin hetkiin, jotka eivät enää palaa kuin muistoissa,

onneksi ne ovat tallella, huolimatta siitä, että muutama surun kyynel livahtaa silmänurkkaan niitä selaillessa.

Joulu on minulle tärkeä, mikään ei saisi sitä pilata, kukaan ei saisi sanoa pahaa sanaa, olla kiukkuinen, äkäinen tai huolissaan, puhua rahasta. Elokuvassa ”Mummola” suvun pikkutyttö  pyysi poistamaan umpihumalaisen Vaarinsa joulupöydästä ja vasta siinä vaiheessa koko muu perhe tajusi kasvaneensa yhden alkoholihuuruisen juopon määrittäessä, millaista elämää Mummolassa elettiin.

Se ei ole vitsi ja valitettavasti se edelleen sotkee monen lapsen joulun, joistakin asioista ei voi tehdä komediaa, silti tämä tragedia kauniissa mökkimaisemassa  valkoisine hankineen on monen mielestä komedia. Onnellinen hän, jolle kännikala joulupöydässä ei ole tuttu toveri. ”Anna lapselle tänä vuonna raitis joulu”, yleisönosaston vakiorukous, kunpa se toteutuisi mahdollisimman monen lapsen kodissa.

Keräsin joitain tärkeitä joulutervehdyksiä muistumiksi kai lähinnä itselleni, miksei teille toisillekin, nehän vievät teidätkin kauas  vuosien taa, eikös siinä ole jo yksi joulun sanoman tarkoitus, muistaa.

Ja nuoremmat ihmettelevät, että kukahan tuokin on, kuten äsken yks Kata katseli vanhoja videoita ja ihmetteli siellä ”jotain nuorta naista, joka hosui kameran kanssa!” Tunnisti sitten, että tämä kameran käyttäjähän se oli! Omassa ylhäisessä itsessään sitä luulee, että tottahan kaikki minut muistaa, tunnistaa, mutta eihän se niin mene!

 Yksi polvi taaksepäin saattaa vielä tunnistaa mummokunnan, seuraava on jo kadottanut yhteyden ja sitä seuraava ei taida mummolaa omistaakaan, se on muuttunut historiaksi, joka täytyy nostaa henkiin ainakin näin jouluna. Näin Mummon mielestä, mutta ei välttämättä kaikkien mielestä.

 Hyvää Joulua silti vielä voinnee toivottaa, vaikka ei sekään kaikille sovi. Onnellista ja rauhallista tulevaa Vuotta 2024  ystäville ja tutuille, eiköhän siihen voi kaikki yhtyä!

Ei uskoisi

Turun piispa kirjoitti eilisen Hesarissa älypuhelinten vaikutuksesta lukutaitoon ja oppimiseen. Ja että kielen köyhtymisen rinnalla se murtaa mielenterveyttämme ja kadottaa keskittymiskyvyn. Somessa ilmaisut tiivistyvät ja kieli muuttuu.

Olen miettinyt, jaksaisinkohan minä kiinnittää huomiotani koululaiseni menestymiseen yhtä suurella mielenkiinnolla, jos näitä koululaisia minulla olisi esimerkiksi yhdeksän? Kuten ystävälläni on. Hyvä kun muistaa edes perillisten iät kysyttäessä, saatikka sitten miten heistä kullakin menee. Mutta kun minulla nyt on vain tämä yksi hellittävä, niin totta kai minä seuraan mitä kouluun kuuluu ja miten muutenkin pyyhkii. Kouluun kuuluu hyvää, vaihtoehtoisesti ok. Ja muuten elämä on ok, hyvä tai kuten tänään , E. E oli vastaus kysymykseen, olisiko hänelle mahdollista lukea yksi viime jouluna saaduista kirjoista, jotta Pukki voisi tuoda lisää luettavaa?! Jos vastaus oli vähemmän viisas, niin oli toki kysymyskin, miksi nyt flunssainen lapsi kuluttaisi aikansa kirjan ääressä kun voi ihan vapaasti istua näytön ääressä pelaamassa?!

9.12. Hesarin yleisönosastossa oli kirjoitus, joka on laittanut minut kipuilemaan hiukan moneen suuntaan. Otsikkona oli, jotta ”Jos aikuiset eivät  lue, eivät lue lapsetkaan”. Ja teksti alkoi: ”On raukkamaista syyllistää lapsia lukutaidon heikkenemisestä. Aikuisten vika se on. Onko lapsi nähnyt sinun lukevan? Onko teillä kirjoja kotona? ja lopuksi: Jos aikuiset antavat ymmärtää, että urheilu on paljon tärkeämpää kuin lukeminen, lapset uskovat. Lukekaa yhdessä. Ei pidä ruikuttaa, että koulun pitäisi panna kännykkä piiloon, se on aikuisen tehtävä. Aloita omasta kännykästäsi.” 

 Lapsi on matkija, mitä sinä arvostat, sitä hänkin, ainakin siihen asti kunnes oma tahto toimii toisin. Ja hyvällä tuurilla hän on ennättänyt siihen mennessä hankkia jo hyvänkin taidon monessakin opissa, vaikka siinä kirjan lukemisessa. Tai pianon soitossa, kuten Oodissa shakin oppia minulle ja muille antava sydämen sulattava nuori mies, hän opiskelee ensimmäistä vuottaan musiikkikasvattajaksi pääaineenaan piano, johon upposi kotona Tampereen Musiikkiopistossa kymmenen vuotta. Eli poika oli kymmen vuotias, kun joutui pianon ääreen, eikä hänellä ollut opettajaa, joka olisi sanonut, ”että nyt sinulta puuttuu motivaatio, tulehan vuoden kuluttua uudelleen”!

Tai opettajaa, joka antaisi staggato-läksyn soitettavaksi polkuharmonilla, asia joka on jäänyt ikuiseksi mustaksi tahraksi tämän Mummin aivoihin. Toivottavasti  musiikkikasvatus opettaa myös lapsen kohtaamista henkisellä tasolla, siitäkin kuuntelin eilen radion podcastin. Siinä muutama klassisen musiikin soittaja kertoili hiukan vastaavista kokemuksistaan opettajan taholta, yllätyin kuinka yleistä itsetunnon murskaaminen on. Minun koululaiselleni ei luultavasti jäänyt muistiin pahaan mieltä opettajan oudosta ajatuksesta, mutta laittoihan se pisteen siihen harrastukseen. Tuossa olisi tarvittu sitä psykologista silmää, jota toivottavasti tälle shakinpelaajalleni opetetaan.

Kielen muuttumisesta on myös puhuttu paljon. Kuinka jo ala-asteikäinen käyttää puheessaan sujuvasti englannin kielen sanoja, sekoittaa ne suomen kielen sanojen sekaan, jolloin puheesta muodostuu meille ikäihmisille täysin vieras kieli, josta ymmärrämme sanan sieltä toisen täältä. Kun nyt sitten juttelen esimerkiksi koululaiseni isän kanssa kieltä, jonka pitäisi olla suomea, mutta joka on vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin hyvin vajavaista sanastoltaan, myös ymmärrykseltään, niin tulipa mieleen, että hänenkin pitäisi nyt sitten oppia taas ihan uusi kieli! Kieli, jota ei opeteta missään ja joka ei noudata  minkäänlaisia kielioppisääntöjä, mutta joka pitäisi ymmärtää kun juttelee koululaisensa kanssa! Kun kuuntelen näitä maahanmuuttajien kotoutusohjelmia, kielivaatimuksia ja koulutusta, helpompi olisi, että vaatimus ”maassa maan tavalla ” ainakin kielen suhteen voisi olla se kakkosvaihtoehto. Ykkönen voisi olla ehtona, että tulee ymmärretyksi edes jollain kielellä. Kyllä sen suomen kielen oppii sitten kun ensin tulee ymmärretyksi, miten täällä pohjolassa eletään ja miten ajatellaan ja siihen voi oppia vaikka dabaduu-mongeruksella, mitä nuoriso käyttää.

Monenlaista puhetyyliä on nyt sitten mahdollista kuunnella, meillä on meneillään presidentin vaalien haastattelukierrokset.

Mielipide-eroja ei vielä liiemmin esiinny, mutta puhetyylien eroja on, niitä on mainiota seurata ja toistaiseksi ne ovat riittävä syy ohjelman katseluun, riittää minulle politiikasta tällä erää.

Meillä on lakko, pysytään kotona.

Tai nautitaan valkoisesta talvesta, joka kuulemma ensi viikolla katoaa.

Ennen tarvittiin piha

 

Kun halusin kasvattaa kukkia, tarvitsin oman pihan, pienenkin. Kun halusin maalata, piirtää, muovailla, tarvitsin suuren pöydän, jolle levittää taiteeni odottamaan valmistumista. Kun halusin soittaa, tarvitsin soittopelin, pianon, viulun, puhaltimen ja paikan nuottitelineelle. Kun halusin ommella, tarvitsin ompelupöydän ja tilan ompelutavaroilleni. Kun halusin unohtaa ja uneksia, hain kirjan Kirjastosta tai menin lähimetsään puuta halaamaan.

Lapsenlapsi oli toipilaana hammasleikkauksesta, otin hoitokoiran autoon ja lähdin lohtukäynnille. Halia tarvittiin ja annettiin,

Alman kiharan karvan lämpö on lohduttavaa. Mutta oli jokin, joka vei mukanaan vielä nopeammin, tietsikan näyttö, jolla seikkaili kummallisen näköisiä olioita, niitä pysähdyin seuraamaan minäkin, ajatellen oppia jotain tuosta, minkä lapsi osaa kuin omat sormensa. Enpä viisastunut juurikaan, jotain sentään, kun moitin otuksia rumiksi, sain tiedon , että ”kaikista näistä minä voin valita kenet haluan” ja valinta oli osunut muutamaan legoukon näköiseen hirviöön sekä kolmeen Barbien näköiseen. Barbit voi tuunata erilaisilla vaatetuksilla, että oli se Barbi sinnekin tiensä löytänyt. Minä en ainakaan huomannut, mikä olisi erottanut sen oikean ja tämän, jota en siis Barbieksi kutsua uskaltanut .Pöytä oli täynnä kaikenlaista näyttöön liittyvää,

mummista se muistutti nykyajan työpistettä, eihän enää toimistokaan ole kuin mukaan otettava läppäri. Aikani siinä ihmettelin tätä nykyajan menoa, läksytkin tehdään sängyssä, vaikka ehkäpä niitä ei olekaan ainaisten vaihtuvien sijaisten vuoksi.

Kun en hullua hurskaammaksi tullut kuulokkeet korvilla istuvaa poikaa seuratessani, menin minäkin aikuismaisesti television luo ja avasin sen. Sieltä tuli ”Puoli seiska”, jossa puhui mies tekoälystä.Tekoäly, sitä pitäisi kuulemma opettaa lapsille jo ala-asteella, että tullessaan yläasteelle, he hallitsisivat sen, sillä tekoäly on tuon sukupolven ehdoton juttu, se näkyy ja kuuluu ihan kaikessa. Siis missä kaikessa? No, otetaanpa esimerkiksi rikki mennyt tietokone. Enää ei huudeta korjaajaa apuun, vaan sanotaan tietokoneelle, että ”korjaapas itsesi!” Ja tekoäly korjaa. Tai pitää osata joku juttu. Ennen luettiin kirjasta, nyt sanotaan tekoälylle, että luepas se minulle ja paina se samalla päähäni niin, että osaan sen tarvittaessa. Ratkaise tämä, tee tuo jne jne. Siinä tyhmänä kuunnellessa mietin, jotta mitä sitä enää vaahtoaa lapsille jostain kirjan lukemisesta, tai pianon soittamisesta, nehän ovat pian mekaanisia toimintoja, jotka voi komentaa aivoille tai koneelle suoritettaviksi. Elämä muuttuu surullisen tylsäksi, jos tekoäly suorittaa kaiken puolestasi. Vaikka onhan siinä kuitenkin jokin juttu sen tekoälyn kanssa, sen käyttö pitänee vielä kuitenkin oppia. Tai mistä minä tiedän.

Vielä ei kuitenkaan olla ihan tuossa pisteessä, vielä tehdään joitain asioita ihan konkreettisesti, vanhanaikaisesti, kuten minä, joka liimaan valokuvia albumin lehtiin, kirjoitan ihan kynällä, kuka tekee mitä ja koska ja miten tämä maailma makaa tällä hetkellä. Voi olla, että tekoäly ei toimikaan odotetusti, vaan lähtee kulkemaan taaksepäin ja silloin voi olla lapsenlapsen mielenkiintoista katsella aikaa silloin ja miten se menikään. Löinhän melkein vetoa Lindan kanssa yli kymmenen vuotta sitten siitä, että tulevaisuuden sotaa käydään sivistyneesti kahden ihmisen välillä keskustellen, että ei ikinä enää ihmisten välillä aseilla sotien. Niin väärässä olin ja voi olla se tekoälymieskin. Sitä tekoälyn väläystä odotellessa olen opetellut shakkia, edistynyt sen verran, että olen hävinnyt kerran lapsen isälle, lentäjäserkku Jussille ja nyt neljä peräkkäistä kertaa tälle toipilaalle,

hän muuten shakitti mumminsa melkein heti. Miksikään mestariksi en haaveile, mutta on ihan mukava huomata, että ei se uuden oppiminen ihan mahdotonta ole.

Ihmisillä on Pikkujouluja, se voittaa näköjään pelihimonkin, joten tänään perjantaina peli peruuntui ja sain ikään kuin vapaapäivän. Menimme miehen kanssa katsomaan Cantellin elokuvaa ”Sisaret”.

Tarina on sijoitettu osin Helsinkiin ja osin Islantiin aikajanalla seitsemän vuotta. Kaunista kuvaa, hyvä tarina, hyvin kerrottu ja hyvin näytelty.

Teemalta näytettiin vanha elokuva kuuskytluvulta. ”Missisippi palaa”, kuvaus rotuvihasta ja ihmisen julmuudesta, melkein jätin katsomatta, huolimatta että sekin oli hyvin tehty. Suurelta kankaalta en olisi sitä voinut katsoakaan. Nyt pitää mennä lukemaan dekkaria, siinä nyt ihan tavalliset murhatkin tuntuvat normaaleilta.