Iloa ja murhetta

Pitkästä aikaa voin sanoa, että koko konsertti oli nautinnollinen. Jos en nyt ihan joka hetki ollut ihastuksen vallassa, niin melkein ja sehän on jo paljon, sillä tyylinä on ollut opettaa jompana kumpana puoliskona jotain uutta ja kokeellista kansalle. Niin oli nytkin, mutta tällä kertaa se kaikki oli jo opittu, joten onnistuin keskittymään kuunteluun.  Ensin tuli Griegiä, kaunista ja herkkää jousilla. Sitten astui kaunis nuori nainen sellon kanssa lavalle ja soitti, soitti niin kuin olisi syntynyt pariksi soittimensa kanssa, olemus oli levollinen ja soittaminen vaivatonta. Harvoin  suuren jousisoittimen ja jousen yhteistyö näyttäytyy niin helpolta ja mutkattomalta kuin se nyt näytti, silti tiedostaen, että sitähän se ei ollut, opintie on alkanut jo lapsena Israelissa, nyt hän vaikuttaa New Yorkissa.

Inbal Segvev esitti kiitoksena jonkun israelilaisille rakkaan sävelmän, mikäli oikein ymmärsin.

Puoliajan jälkeen koimme yllätyksen, lavalle roudattiin polkuharmoni ja kannel. Kapellimestarin, joka muuten oli mainio tyyppitanskalainen

Thomas Dausgaard komeine hiuksineen, selostuksen Sibeliuksen preludista jotenkin yhdistyen viidenteen sinfoniaan, miten, tämä kohta meni minulta hiukan yli. Oli miten oli lavalle saapuivat kolme naista ja kaksi miestä. Yksi nainen asettui kanteleen taakse ja toinen miehistä istui harmonin eteen. Tässä taisi olla yhtye nimeltä ”Juurakko”, ainakin jossain kokoonpanossa.

Esitys oli upea, orkesteri komppasi mukana ja kun laulut oli laulettu, Juurakko käveli pois ja Sibeliuksen viides aloitti osuutensa. Tämä oli kuulemma ensimmäinen versio kolmesta ja olkoon niin, sillä jopa minäkin kaipasin teokseen hiukan tiiviyttä, se oli ikäänkuin levällään, mutta tämähän on vain tällaisen harrastelijanautiskelijan viisaus. Mutta loput Sibelius hallitsee, ne tärähtää aina yhtä komeasti juuri kun luulit kaiken jo hiljenneen. Ja sitten isot taputukset.

Meinasin ihan unohtaa oikeastaan minulle sen kaikkein hienoimman, eli

Laajasalon Musiikkikoulun lasten esitykset aulassa ennen konsertin alkua. Siinä pienet, hyvä jos koululaisia vielä, soittivat harmoniikkaa. Soitin joka ei ole suosikkini, mutta lasten esittämänä sekin on mieluinen. Hiukan isommat pojat esittivät soittimella, jonka nimi oli kuulemma ”Konserttikannel”

ja jollaista en ollut ikinä edes nähnyt, neljä kappaletta, joista parikin oli tuttuja Pikkumiehen pianotunnilta. Kannel soi kauniisti ja osaavasti poikien sormissa.

Tänään on ollut outo päivä, olen sekoillut luvattomasti. Eilen lähetin kukkia tyttäreni ystävälle ja kerroin osanottoni isänsä pois menosta. Tänään jouduin pyytämään anteeksi erehdystäni,  hänen isänsä elää, mutta Sveitsin Minnan isä oli kuollut. Se kukkapuketti kuuluisi Sinulle Minna,

mutta minne sen lähettäisin, taidan odottaa, kun tytär tulee matkoilta. Pari päivää sitten kerroin tyttärille, että Rauha on saattohoidossa, sitten sain viestin, että hän on parempaan päin. Juuri hetki sitten meinasin korjata väärän lausumani, en ennättänyt, nyt tuli tieto, että Rauha on siirtynyt pilven reunalle, rauhallisesti sieltä seuraamaan tyttöjensä elämää. Eilinen syntymäpäivä meni nyt ilman Rauhan täytekakkuja, kuinka monet kerrat niitä juhlittiin silloin Landella. Taas on syy ottaa valokuva-albumit esiin ja muistella.

Sitä tulee kuuroksi ja sokeaksi muille kuin keskellä Helsinkiä asuville, siksi tämä tarkennus kuvasatoon, koska se tuntuu olevan epäselvää lukijalle. Otsikkokuva on Ukrainassa hajalle ammutusta venäläisestä tankista, joka on tuotu näytille Musiikkitalon ja Kirjasto Oodin eteen, siis Kansalaistorille. Tankki on herättänyt mielipiteitä, samoin herättivät tykin ruuaksi päätyneet ukrainalaiset autot vuosi sitten samalla paikalla. Raju kontrasti upean illan ja tuon tankin välillä puhutti.

Helli autoasi

Harmaata, pimeää,  marraskuu, vettäkin satoi. Aamutee ja Hesari puolinukuksissa kellon tavoitellessa jo puolta päivää, mitä tehtäisiin kun ei tarvitse minnekään mennä?! Siinä teekupin ja lehdenluvun puolivälissä heitin, jotta ajellaan Turkuun. Meinasin kuppini pudottaa kuullessani vastauksen, jotta ”ajellaan vaan, mutta soita sinne, että käväistään vaan kahvilla jossain kuppilassa, ei siis jäädä pitempään!” No herranen aika, tuohan nyt oli, puhelin käteen ja pirautin. Vastaus palautui pumeragnina takaisin, he eivät olleet kotona, olivat ”matkoilla Espoossa”! No, Espoohan ei enää ole periferia, sinne kulkee metro, jopa ratikka kaksin kappalein ja molemmilla pääsee kylään Hakaniemeen,

se pitäisi jo nyt muistaa itsekin, että matkaan nyt vaan. Ei ole enää ongelmaa tutustua pääkaupungin lieveilmiöihin, moni ystävä kertoi tekevänsä moisen kierroksen tänä viikonloppuna, maailma avartuu.

No nyt ei avartunut, mutta auto tarvitsi ulkoilua seistessään tallissa aivan puolihyljättynä, sen akkuparka voisi tehdä lopun, kuten kerran Riston Bensa-aseman aikoihin vanhalle Viljamille kävi. Nyt on Ristokin muuttanut kauas Suomen maaseudulle ja Bensa-aseman pojatkaan tuskin tunnistavat , mikä osa autosta on se akku, joten oli hyvä, että lähdimme ulkoiluttamaan. Huristelimme moottoritietä Porvoon suuntaan, käväisimme Porvoossa, mutta että olisimme pysähtyneet ja nousseet autosta, ei tullut kummallekaan mieleen, sen sijaan tyytyväisenä totesimme, jotta on se ihana ettei ainakaan täällä tarvitse asua, mitä sitä tekisikään Porvoossa! Jossain vaiheessa mieskään ei enää tunnistanut seutua, ihan kaikki näytti samanlaiselta saviselta pellolta ilman ainuttakaan ihmisen oloista liikkujaa, tihutti, aurinko oli jo valonsa meidän maamme osalta näyttänyt ja ilmestynee uudelleen vasta huomenna joskus kahdeksan jälkeen, jos on uskomista viisaampien lausuntoihin. Bensamittarikin vaati tankkausta, mutta pellon laidat näyttivät edelleen pelkkää savista kyntöä, mutta onhan meillä sentään teknistä edistystä tässä maassa, GPS päälle, kotiosoite näyttöön, hiukan tottelemattomuutta bensa-asemakierroksen verran ja sitten kohti harmaata sumua, siellä se Helsinki jossain on.

Kotiin kahville,

meillähän on pullatkin,
kun tyttäret rapakon takaa toimittivat Fazerin leivonnaiset punaisen ruusun kera juhlistamaan huomista Isänpäivää. Päivä totisesti tuli muistutetuksi kerran jos toisenkin, autoradio kertoi Isänpäivän olevan huomenna sunnuntaina, muistakaa nyt hyvä äitiväki onnitella sitä isää!

On se hyvä, että muistuttivat, sillä äitinsähän melkein jokainen lapsi edes jollain lailla tuntee, mutta isästä kun usein ei ole tietoakaan, niin varmuuden vuoksi kannattaa onnitella jokaista miehen näköistä, eihän sitä tiedä, vaikka isiä olisivatkin!

Päivän Hesari kertoili jutussaan uusista lasten päiväkotisuunnitelmista, joku kehtasi moittia uusinta suurta varhaiskasvatuslaitosta liian suureksi 336 lapselle! Miten niin liian suuri?! Avainsanat ovat kuulemma tehokkuus ja muuntojoustavuus. Siis yhteisessä ruokalassa taaperoiden täytyy vain syödä vitkastelematta, seuraavat ovat jo tulossa, vaaditaan minuuttipeliä. Entäs pukeminen ja riisuminen, potalla käyttäminen ja nukuttaminen, kaikkihan me tiedämme, että helpostihan tuo toimii, vain nenänpyyhintä voi tuottaa hankaluuksia. Uudet päiväkodin kalusteet on kuulemma suunniteltu aikuisia silmälläpitäen, lapsi kiivetköön, hoitajan selkä ei kestä kumartamista .Ja upeaksi lopuksi hieno huomio:” Kaikki henkii sitä, että päiväkodit tehdään ennen kaikkea säästömielessä. Luulen, että ne toimisivat hyvin, jos siellä ei olisi lapsia! ”sanoo varhaiskasvatuksen asiantuntija. On maailma mennyt ison harppauksen eteenpäin, kun yksivuotias, tuskin kävelemään oppinut pingviini kaiken tuon hallitsee ja vielä minuuttivauhdilla! Kyllä suomalaiset vauvat ovat sitten itsenäisiä, kohta he osaavat hoitaa varhaiskasvatuksensa omatoimisesti, niin päästään eroon tästäkin opettajapulasta. Miten olenkaan omani aikoinaan pilannut kaikella niin sanotulla hoivalla, sekin lienee äidin syy. Kaikkihan se.

Mahtavan mielenkiitoisen päivän lopuksi televisio tarjosi, kaiketi meitä yli-ikäisiä ajatellen musiikkiohjelman nimeltä ”Entiset nuoret”, siellä vatsaa kerännyt pukumies lauleskeli ehkä entisen nuoren lauluja, käänsin äkkiä kanavaa takuuvarmalle Teemalle. Kaksi suomalaista alastonta vatsakasta miestä juoksenteli kesäisellä suolla,

en jäänyt heitäkään katsomaan, vaan tulin ja rupesin kirjoittamaan valituksia tänne. Enkös ole suhteellisen hyvin tehtävästäni suoriutunut?

Minähän olen aina pitänyt juuri tällaisista pimeistä, sumusateisista ilmoista ja aion pitää edelleenkin, mutta seuraava matkustelu olisi mukava tehdä hiukan avarampaan maisemaan kuin kylmälle bensatankille, unohdin jopa kuvata sen! Mutta meni se lauantai näinkin.

Pyhäinpäivä

 

Kun kaksin kykkää kaamoksessa, käy sitten niinkin, että tavallinen lauantai muuttui Pyhäinpäiväksi! Tuossa aamupäivällä soiteltiin, eläkeläisiä hekin, ja ihmeteltiin syvää hiljaisuutta ympärillämme. Toki vettä satoi kaatamalla, mutta aina joku ihminen kadulle on päätynyt, mutta nyt ei. Lauantai mikä lauantai, pimeätä, sadetta ja issiashermon vaivaamaa jalkaa, siihenhän sopii mainiosti ainakin petivaatteiden vaihto. Mies kasasi täkit ja tyynyt sateiselle parvekkeelle, kipaisi alakertaan pyykkitupaan katsomaan, josko olisi vapaata! Ja olipa sattumaa kerrakseen, ihan oli tyhjää koko päivä! Mies on innokas pyykin pesijä, hän on tässä viimeaikoina sähköpuheista innostunut käyttämään talon konetta, vaimo kun mieluummin tuhlaa sähköä kotikoneella, laiska aikatauluttaja kun on. Hesari oli joltisenkin paksu luettava, siihen meni aikaa sen verran, että pölyimuri sai jäädä odottelemaan päivää parempaa, onneksi, sillä miten tulinkaan vilkaisseeksi nenäni edessä olevaa kalenteria ja sehän punakirjaimin ilmoitti se on nyt se pyhä eikä huomenna! Että, rauhoitutaanpa toki,

istutaan kahvikupin ääreen ja muistellaan.

Silloin muinoin, kun lapset olivat pieniä, eikä ollut vielä koiraakaan, pakkasimme koko köörin autoon ja matkasimme Käpykylään sukuloimaan, mummoloihin. Tiedossa oli ravitsevaa ruokaa ja katala ajokeli, perillä valkoista lunta, haudoilla yksi kynttiläkäynti. Nyt ei ole mummoloita eipä lapsiakaan, pimeässä ajelu ei innosta ja lumikin sieltä jo sulaa. Sen kynttilän voisi sytyttää ja eihän minun tarvitse kuin nostaa katseeni vastapäiseen seinään, siellä he kaikki mummolalaiset minua kuvissa seuraavat, Pyhäinpäivä, eikös se ollut ennen nimellä vainajien päivä? ”Kuolleita seinät täynnä”, sanoi lapsenlapseni kerran. Oli miten oli, minä muistan.

Luin Alex Schulmannin kirjan ”Malman asema”. Surumielinen kertomus lapsesta, joka joutuu kuulemaan vanhempiensa toisilleen tarkoitetun riitaisan keskustelun. Edessä on avioero, kaksi lasta jaetaan, toinen isälle toinen äidille, kumpikin haluaa vain sen toisen, toista ei kumpikaan. Isälle jääneen lapsen elämä oli hyväksyntää hakeva, rakkautta kerjäävää, isä kyllä rakasti tytärtään, mutta tunteiden tasolla kohtaaminen oli molemmille vaikeaa, sitä oli kiusallista lukea.

 Eilen Perjantai-ohjelma muistutti kuinka vahingollista vanhempien riitely lasten kuullen on, lapset ottavat hoitajan roolin kuin huomaamatta, tämä tuntuu olevan suosikkiaihe sekä kirjallisuudessa että viihteessä. Olen itse ollut se vanhin perheessä ja siihen aikaan vanhimmat lapset joutuivat luontaisesti huoltavan sisaren asemaan, monessa asiassa kantamaan vastuun, joka olisi kuulunut vanhemmille. Tänään elämästä on tullut irrallisempaa, lapset aikuistuvat nopeaan ja oletus on, että he osaavat, vaikka vanhemmat eivät aina osaisikaan. On suuri suru nähdä kyyneleisiä, itkuisia lasten silmiä, joita uutiskuvaajat meille esittävät, ne ovat aikuisten aiheuttamia, osaamattomien, tunteettomattomien. Me katselemme kuvia maailman reunoilta, ihailemme kuvaajan hienoja otoksia, tietoa, jota hän meille tarjoaa katsottavaksi,

tuokin lapsi kärsii ravinnon puutteesta ja tuo mummo asuu yksin jossain pellon reunalla, upea valo ja upea kuva! Mutta entä sitten? Annat kympin puhelimen Nenä-päivän ohjelmaan ja istut katsomassa ohjelmaa tyytyväisenä osallistumiseesi, olethan sentään auttanut. Näin se menee, muuta juuri et voi tehdä kuin toivoa että joskus jossain vaiheessa elämää ihmiset viisastusivat ja eläisivät rauhassa. Ei taida tapahtua.

Innokkaana kuvaajana ja tallentajana yritin etsiä otoksia menneiden vuosien Pyhäinpäivistä, ei niitä ollut. Syynkin muistan, se kaamoksen puuttuva valo, joka ei huonon kameran aikoihin kuvaamiseen houkutellut, sääli, nyt niitä muistoja olisi taas kaivannut. Oman pimiön aikaan talvi oli ihanteellinen kuvattava, mutta mitäpä  ”Vainajien päivä” tai hautausmaat siihen elämän aikaan minulle merkitsi, ei mitään kameralle taltioitavaa, joten kuvia ei ole. Jotain olen kuitenkin talteen ottanut ja hauska yhteensattuma juuri tälle päivälle on Yhdysvaltain uuden presidentin jännitysnäytelmä, jonka tulosta olen näköjään seurannut televisiosta

ja seuraanko taas ensi vuonna samojen kilpailijoiden kamppailua, jää arvoitukseksi, jonka puolesta voisi vetoa lyödä.

Monia pois menneitä olen muistellut täällä, mutta etsiessäni kuvia, huomasin yhden pienen pienen karvaisen, jota kyllä muistelen, mutta täältä se vielä on puuttunut.

Vanhimman tyttären kissanpentu Vilpertti aloitti perheemme ”eläintarhan”, siitäkin on yksi kuva miehen (joka ei koskaan ainakaan kissaa huoli)  kainalossa.