Digimaailman kiemurat

Pitäisi olla helpottunut, kun kaikki monet johdot ja laatikot ovat nyt jossain muualla kuin lepäilemässä lattialla, mutta enpäs ole. Syystä tai toisesta alkoi ahdistaa kun ei osaa, ei hallitse, ei hallitse edes sanastoa, jolla tuo kotiin kutsuttu HELPpi meitä lähestyi! Tulos on nyt kuitenkin hyvä, toivottavasti kukkaro sen kestää, sillä eihän mikään apu enää ole ilmaista, ei ainakaan pitäisi olla.

Tässäkin ongelmassa raha on hyvä juttu, olen hyvin kiitollinen, että pöydälläni on yksi uusi pönttö lisää, jonka pitäisi toimia niin kauan kuin pöntön sisällä oleva SIM-kortti kestää, sekään ei kuulemma ole ikuinen. Kun kone alkaa pätkiä, kortti lienee jo vanha ja pitänee sitten ostaa uusi, ihan rahalla kai, tai sitten unohtaa koko juttu ja palata takaisin talon nettiin, joka ei siis maksa mitään, paitsi jos haluat ettei pätki ja sitten sekin maksaa jotain. Ilmaista ei ole mikään, paitsi ikivanha televisioni ja siihen liitetty vielä vanhempi video-kasetti-kone, tämä HELPpi herätti sen henkiin noin vain, hups ja pari sormen nopautusta ja Sibeliuslukion muinoinen joulujuhla alkoi soida! Joskus on hyötyä ikuisesta säästämisen vimmasta, nytkin, sillä hävitin melkein kaikki videot luullessani, että kone ei enää toimi. Eipä ihme, elokuvat saivat uuden kodin jo samana päivänä kun vein ne alakertaan roskisten päälle merkinnällä ”Ole hyvä”. Tuon Sibiksen jätin, en kerta kaikkiaan voinut sitä hävittää ja nyt me voidaan tunnelmoida menneessä tulevana jouluna. Ihanaa!

Kuolinsiivoukseni lopahti alkuunsa ja tyttöjen luisteluvideot, koiralenkit, hevos- ja hiihtolenkit lienevät yhä katsottavissa, jos digiosaaminen säilyy niin, että muistetaan mistä nappulasta ja kapulasta mikin toimii!

Keskimmäinen istuu nyt lentokoneessa, tuli eilen Sveitsistä ja lähti tänään Kaliforniaan. On se hyvä, että jälkipolvi matkustelee, pääsee edes kentällä vieraillessa itsekin matkustelun makuun, Helsingin uusittu kenttä

on houkuttelevan kansainvälinen.  Taitaapa matkustelu jäädä valokuvakansioiden katselutasolle, niinhän sen olimme jo muinoin ajatelleetkin, kun tuli kysyntää, että ” että mitä ihmettä te teette noille kansioille sitten vanhempana?” Eikä se huono tapa olekaan, rypeminen menneessä, vaeltaminen muistoissa, joskus tulee haikea mieli, mutta useimmin onnellinen olo, että tuon kaiken olen kuitenkin onnistunut elämään ja ehkä vielä tuottamaan onnellista oloa rakkailleni. Se on hyvä se.

Talvi tekee tulojaan, tänään satoi lunta. Säätyttö lupaili lauantaille jopa kaksi senttiä valkoista Helsingin kaduille! Se uskoo ken näkee, mutta huvittaa että kerrankin mies on just oikeassa kohdassa talvirenkaiden kanssa, ne vaihdetaan perjantaina, että antaa sataa vaan! Minäkin olen ajanut elämäni ensimmäisen ja ainoan peräänajon juuri lähdössä renkaiden vaihtoon, mäessä kun auto ei pysähtynyt, liukui vain kauniisti edessä seisovan puskuriin. Että ajoissa haluan olla, kului sitten asfaltti tai ei.

Meillä oli vieraita lämpöisestä LA.sta asti ja minä halusin näyttää heille minun makuiseni Helsingin, amerikkalaiseen tapaan heille oli jo näytetty perinteiset kohteet kuten Suomenlinna, pari kirkkoa ja kirjasto Oodi, mistä he olivat hyvin otettuja. Mitäpä jäi jäljelle? Amos Rex, sen pimeydessä olisi tarvittu opaskoiraa ja tukevaa kättä, mutta videot tuli katsastettua, ilman mielipidettä kylläkin. Kiusanhenki valtasi ja kuljetin koko poppoon Kiasmaan  ja siellä näyttelyyn nimeltä ”Tom of Finland”.

Minä pidän siitä todella upeasta piirustustaidosta, aiheet ovat sitten asia erikseen, niihin olen kyllä suomalaisena jo tottunut. Mutta, mitä tekee Kalifornialainen?! Kurkkii puolihäpeissään komeita mieskuvia ja toteaa hämmästyneenä, että LA:ssa, siis heidän omassa kotikaupungissaan on olemassa ”museo” House of Tom”, joka kattavasti esittää Tomin taidetta. Kaikkea ei voi tietää, niinhän se on.

 Matka jatkui Musiikkitalon ohi Linnunlaulun kautta Tokoinlahden rantaan,

ruskan värit ihastuttivat vierailijansa ja kiemurtelevat merenrannat hämmästyttivät, minutkin, sillä enpä tuota ihmettä ollut aiemmin ihmeeksi osannut luokitella! Kalifornian merenrannat ovat suoraa viivaa, meillä ne ovat kippuraista mutkaa. He kutsuivat sitä ylellisyydeksi.

Digi-ihmeitä

Salissa oli aivan hiljaista, oli menossa  Aki Kaurismäen elokuva ”Kuolleet lehdet”. Tarina kahdesta elämän surkealle radalle heitetystä nuoresta. Se voisi olla ankea, tuskainen katsottava näköalattomuudessaan, mutta niin ei ollutkaan. Elämä oli monin tavoin surkeaa, pientä ja vailla mitään odotettavaa, mutta silti siihen oli saatu mahtumaan hippusia kauneutta ja toiveikkuutta, se antoi odottaa, ehkä sittenkin.

Sääli, että Olavi Virta istuu jo pilven reunalla, samoin Rauli Padding- Somerjoki, ehkä he sieltä kuuntelivat kuinka upeasti heidän laulunsa vielä soivat ja nyt koko maailmalle! Kauniisti kuvattu, rauhallisesti kerrottu, kaikin puolin hieno elokuva.

Konsertissa osuimme pienenä yllätyksenä Kansainvälisen sellokilpailun viimeiseen erään, en ollut lukenut enkä seurannut koko kilpailua, kun en kilpailuhenkinen  ole. Siispä hämmästytin itseni kuuntelemalla hyvinkin innokkaasti nuoria sellotaiteilijoita, jotka onnekseni soittivat kaikki eri musiikkinsa. Parikymppisiä nuoria ihmisiä ja sellon taituruus täysin käsissä, kuuntelun myötä tuli väistämättä mietittyä millainen lapsuus ja nuoruus näillä soittajilla on ollutkaan, tuollaista taitoa ei opita  parin tunnin päiväharjoittelulla. Tänä iltana esiintyjiä oli kolme, kaksi poikaa ja yksi hento tyttö. Taidosta en kykene arvostelemaan, kaikki olivat loistavia, mutta oma suosikkini oli Serbialainen Petar Pejcic,

jonka musiikkivalinta oli nopeaa sormitusta vaativa, se ylitti minulta kaiken ymmärryksen. Hän tuli toiseksi kokonaiskilpailussa.

Tuo oli ilta, joka jäi muutenkin mieleen. Tulin pelaamasta kotiin ja siellä minua odotti kiukkuinen mies ison kasan kanssa erivärisiä johtoja ja pieniä laatikoita.

Minä olin käynyt edellisenä päivänä vaihtamassa operaattoria, kun lupasivat lopettaa yhden puhelimen, ellen käy hakemassa uutta sim-korttia. No, se puhelin nyt sattui olemaan Telian, joten vaihdoin siis kaiken muunkin Telialle,

tyttöhän jutteli asiasta kauniisti. Oli yksi ongelma ja se oli minun tietokoneeni, se näytti olevan mieheni nimissä, avattu aikojen alussa, joskus sitä joku ihmetteli, mutta minusta se nyt oli ihan se ja sama, kummanko nimissä se oli. Nyt siitä tuli ongelma, jonka tyttö ratkaisi niin, että mies käy vain vilauttamassa henkkria ja asia on hoidettu. Mutta eihän se niin mennyt, tietenkään. Mies meni, mitä lie jutellut, mutta kotiin tuli muutaman päivitetyn reittimen kanssa, tulos ettei mikään toiminut, ei myöskään minun koneeni. Seuraavana päivänä lähdin pelaamaan, mies jutteli puhelimessa Helpin kanssa, oli jutellut jo pari tuntia ja juttelemaan jäi kun lähdin. Telialla pyysin palauttamaan kaiken entiselleen, tunti vierähti tamokkaan myyjän selostaessa tuloksena, että mies kävi katkaisemassa nettiyhteyden. Voi voi, rouva, kun me ei voida sitä avata, teillä ei ole nyt nettiä ollenkaan, pyytäkää miestänne käymään uudelleen, niin kyllä se hoituu, talossannehan on Telian talonetti! Olin kiukkuinen kysymysmerkki, joka sitten ohjattiin Elisan putiikkiin. Siellä oli mukava poika , joka selitti kauniisti, että juu, hän voi perua ihan kaiken ja palauttaa entiselleen ja eihän siellä Teliassa se tyttö oikein olisi saanut tehdä sitä eikä tätä, mutta hoidetaan tämä nyt. Mutta sitä nettiä ei hänkään voi avata, jos se on miehen jne jne. Uskoinhan minä lopulta ja oli jo kiire pelaamaan, kun bridge on paripeli, ei sieltä voi myöhästellä. Miten lie taas ajatus leikkasi ja kurvasin Elisan kautta katsomaan olisiko samainen poika vielä tiskin takana ja olihan hän,  kysymys kuului, miksi en minä voisi avata omalle nimelleni nettiyhteyttä, kun tuo seinän toisella puolen on vähän väliä sekaisin noista maksukanavista?! ”Totta kai se sopii ja sitten tehtiin uusi avaus. Mitään ei tarvitse vielä maksaa, mutta tällaisen reitittimen sinä nyt tarvitset,

minä neuvon kaiken, laitan valmiiksi kaiken ja lasku tulee sitten myöhemmin. Ihan helppoa, tuo johto tuohon ja tuo tuohon ja tämä voi olla vaikka makuuhuoneessa, ei se tarvitse olla edes näkyvissä! Ja sitten jos joskus hommaat älytelevision, ei siihenkään muuta tarvita!” ”Ai, se on langaton?!” juu, niin on. Tulin kotiin ja mies onnellisena kertoo, että nyt netti toimii sekä minulla että sinulla! Tosin telkkari ei miehellä vielä toimi ja kaikki maksulaatikot on levällään pöydällä, mutta guru tulee viikon päästä laittamaan.  Kiva.

Elisan reititin on vielä kassissa, kun en tiedä mitä kaikkea se ottaa käyttöönsä, naapurihuoneenkin? Samassa kun ollaan. Luultavasti en enää edes muista miten johdot siihen laitetaan, eli Elisa uinuu nyt kassissa ja tekee mitä? Ainakin kai sitä laskua.

Hieman sekainen viikko on onneksi pian takanapäin, tuuletkin laantuivat ja kävely rumilla kengillä sujui kauniin ilman vallitessa.

On tämä Suomen luonto vaan kaunis näin syksyisin, saa ihan varoa, ettei kuljeta mukanaan isoa kameraa! Ai miksikö? Siksi, että minähän olen kuvannut tähän ikään jo ihan kaiken, sanon aina. Kännyn kameraan tuli silti taaskin monta kaunista kuvaa , niin se vaan on.

Kas kummaa, sataa!

Ikkunassa rapisee, sataa, myrskyä on luvattu. Vuorokausi kääntyi lauantain puolelle ja jos nyt noudattaisin mieheni neuvoa huomisen suhteen, viettäisimme sen sängyssä loikoillen kirjaa lukien. Joskus jopa toteutunut ”nuoruushaave” tuskin onnistuisi tällaisena mummoikäisenä, mutta ihan yrittämättäkin se kyllä sujuu pitkälle yli puolen päivän, ovi auki ulos ja antaa sateen ja myrskyn riehua, ei siinä edes kirjaa tarvita kyytipojaksi! Hyvältä kuulostaa huomisen odotus, vettä sataa kaatamalla.

Isäni äiti, niin sanottu ”Vaajakosken mummo”

oli kova suustaan ja luja kämmenistään. Molemmat hän on perintönä meille jakanut, niin vanhimmalle, minulle kuin nuorimmalle, ehkä kuitenkin näkyvimmin juuri minulle. Tämä nuorempi polvi hallitsee kielenkäyttönsä ja kehonkielensä paremmin kuin äitinsä, mistä tietysti ylpeänä miestä muistutan, minähän heidät olen kasvattanut! Minulla on ollut ja on turhan monta muistinsa kanssa kamppailevaa sukulaista sekä ystävää, hoitava luonteeni käy joskus raskaaksi ja unohdan hyvän käytöksen, niin tapahtui tänään, lähdin sanaleikkiin vaikka tiesin ettei se kannata. Tuotin pahaa mieltä sekä itselleni että toiselle, olin huonolla tuulella ja kotiin kävellessä katuvainen mieli ei antanut rauhaa.  Pyysin anteeksi käytöstäni, ja sain.  Mietin siinä vastausta lukiessani, että kuinka vaikeaa anteeksi pyytäminen meille suomalaisille onkaan, puhutaan koulussa tapahtuvista lasten kahinoista, kiusaamisista ja vanhemmista, jotka eivät ota kantaa lastensa epäasialliseen käytökseen. Opettaja tai rehtori ovat kädettömiä kurin edessä, tuntuu kuin ensin olisi pyydettävä anteeksi koulun tai yhteiskunnan hidasta pyrokratiaa, joka ei välittömästi kykene mihinkään. Minun oli helppo pyytää anteeksi heti kurjuutta tunteneena, mutta esimerkiksi koulumaailmassa olisin jo ennättänyt unohtaa koko jutun, ennen kuin kaikki luvat ja liput olisivat olleet valmiit tuohon operaatioon, rehtorinkin olisi ollut tarkistettava kyseessä oleva rike kalenteristaan, tuskin kaikki lasten hölmöilyt pysyvät päässä ilman Vilmaa.

Nyt yö on nukuttu ja tosi ihanasti syysmyräkkä ulkona meuhaa! Näin ilman huollettavia voi jäädä hieman huonolla omatunnolla kotiin toisin kuin Alman omistajineen, heillä näkyi olleen ratkiriemukas uintiretki kuralammikoissa,

muistui omat kokemukset ison nöffen kanssa samoista hetkistä, ämpärillinen hiekkaa tuli kotiin iloisen koiran mukana.

Naisliittolaiset viettivät syyskokousta Vaasassa, jonne minä osallistuin etänä.

En siis kuulu tuohon Hesankin Yhdistyksen keskusteluissa esiin tulleeseen digipudokkaiden ryhmään, joita Suomessa on kuulemma tälläkin hetkellä jo yli kuusisataa tuhatta! Siis heitä, jotka eivät saa palveluita pankissa, kelassa jne ilman, että heidän on mentävä fyysisesti asioimaan kyseiseen paikkaan. Se on käsittämätön luku ja vaikea ymmärtää täällä pääkaupunkiseudulla, jossa apua kyllä on helpostikin saatavilla, jos vain haluaa. Eri asia on sitten, haluaako, heitäkin on, jopa tuttavapiirissä ja heille se sallittakoon. Ihan mainiota oli seurata kokousta etänä kotioloissa omalta koneelta, tunsin itseni todella hyvinkin tietäväiseksi. Tuli myös selväksi keitä ovat ne aktiivisimmat osallistujat, ei heitä montaa ole, mutta onneksi muutama sentään, sillä vapaaehtoisia valintatilanteissa ei pahemmin esiintynyt, ihmiset ikääntyvät ja yhdistystoimintaan ei nuorta väkeä löydy. Hyvät aatteet kaikenlaisen sivistystyön edistämiseksi ja naisten kannustaminen, kaikki se on hienoa, mutta me yhdistyksen jäsenet, eläkeläiset, me olemme enimmin mukana erilaisten harrastusryhmien vuoksi,

niissä me voimme kohdata uusia ihmisiä, liittyä porukkaan ja torjua näin monellakin muutoin uhkaava yksinäisyys.

Olin Amerikassa asuvan tyttären äidin kirjan julkistamistapaamisessa.

Kutsutut olivat melkein kaikki  ikäihmisiä, liikkuvaista porukkaa, jos ei nyt ihan omilla jaloillaan, niin omilla kätösillään, osallisina juuri tähän digisaatavuuden juttuun, eli naputtelemalla omia tarinoita FACEeen, kuka kuvilla kuka tekstillä. Juttelin asiasta tyttären kanssa ja hän kertoi kuinka maailma aukeni FACEn myötä, hän pääsi tässä ja nyt ”juttelemaan” kaukaisessa koti-Suomessa olevien sukulaisten ja ystävien kanssa, ennen kaikki Kaliforniaan tulevat uutiset olivat jo ennättäneet vanheta saapuessaan tai yhteyttä ei saanut ollenkaan. Siinä yhdessä tuota infomuotoa kiittelimme, ihmettelimme ihmisten pelkoja liittyä ja onnitella itseämme rohkeudesta.  Siitähän minäkin. Kun mies kysyy, jotta ”kuuluuko lapsista mitään?”, voin hyvällä omatunnolla kertoa, jotta ”juu, on ne peukutelleet, hengissä ovat!”  Onhan sekin sentään jotain.

Soolodeittailua

Kuva kertoo monin verroin enemmän kuin pelkät sanat, sen ovat nyt huomanneet myös Sipulikirkon ihmiset, ovat kehystäneet aitansa kreikkalaiskatolisesta elämästä kertovilla kuvilla. Pysähtelin kuvien edessä, moni oli kuvattu Valamon luostarialueella, ihmiset arkisissa toimissaan, mutta myös pyhissä toimituksissa, joihin en millään saanut muuta tuntumaa kuin ihmettelyä ja pientä hymyä.

Jäi kuvaamatta toimitus, jossa siunataan järven vesi! Siinä upeassa kaavussa oleva miesoletettu on polvillaan lumessa, jäähän on tehty kämmenen kokoinen reikä ja hän liottaa pientä ristiä avannossa. Ihmisiä ympärillä taisi olla viisi. Mietin tässä, jotta osallistunkohan minä nyt uskonnon halveksuntaan kuvatessani näkemiäni kuvia ja kertomalla, että minä hieman huvittuneena niitä katselin ja miettiessäni kuvaajan tarkoitusta, kertoako että näin meillä, mitenkäs teillä? Liiallisella vakavuudella ja tiukkapipoisuudella ei tämä kameran käyttäjä kuvattavaansa ihmisten katseltavaksi anna. Hyvin elämäniloista elämää tuntuvat viettävän siellä Valamon luostarissa, huomioin, jatkaessani kävelyäni Helsingin Tuomiokirkkoon kuuntelemaan poikakuorojen päätöskonserttia, Cantores Minores sekä Helsingistä, Turusta että Tampereelta esiintyivät.

Olen aina ollut heikko pienten poikien  laulamiseen, yritinhän minä omaakin Pikkumiestä saada tähän porukkaan mukaan, jopa ilmoitin hänet nelivuotiaana Cantoresin päiväkotiin, vaan kun poika ei ollut oma ja asui vielä hankalan matkan päässä, peruutinhan sen sitten kiltisti, enkä tainnut edes tästä ”mummomaisuudesta” vanhemmille ilmoitellakaan. Että sellainen mummo. Tulipa vaan mieleen, sillä nuo pienet cantoresit lauloivat kuin enkelit vanhan lastenlaulun ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” ja silloin tämä mummo tiputti kyyneleen jos toisenkin.

Uskomattoman kaunista. Konsertti kokonaisuudessaan oli tietysti upea, ehkä liian modernisti sovittettu minun makuuni.

Kesän viimeiset päivät olen istunut parvekkeella lukien Riikka Pulkkisen kirjaa ”Totta”. Kirja on seisonut hyllyssä jo kauan, enkä ole siihen tarttunut ihan tarkoituksella, sillä muistoni Riikan edellisestä kirjasta ”Raja” jäi mieleen ei-niin-liian-kiinnostavana, muuta siitä en muista.  Kirjaston pino oli vähentynyt, joten päätin katsella mitä tämä teos pitää sisällään. Jo alun mietelause herätti, Karen Blixsten on tekstin mukaan sanonut näin:” Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen.”

Tämä kirja kertoo tarinan surusta ja kuinka se voitetaan. Kertomuksen kieli on uskomattoman kaunista, pysähdyin aina välillä maistelemaan ja miettimään, miten Riikka voi löytää sellaisia sanontoja, lauseita, jotka luovat kerrontaan juuri oikean tunnelman ja jollaisia yhdistelmiä ei kukaan toinen käytä, arkiset sanat yhdistyivät ikään kuin väärin antaen surumielisen uudenlaisen tunteen. Minuun kirja vaikutti syvästi, kaikki oli kaunista, surukin.

Ystäväni täyttäisi huomenna kahdeksankymmentä vuotta, hän on ollut poissa seitsemän vuotta, minne se aika meni?! Toinen ystävä tuli hautaamaan sukulaistaan, pistäytyi meillä kahvilla ja minä keräsin muistot vaimostaan, yli vuosi sitten menehtyneestä. Oven suussa kävin juttelemassa vanhojen naapureiden ja ystävien kanssa, muistellen siinä tyttären pois menoa, siitä on mahdoton päästä yli.

Albumeitani siivoillessa vuosien takaiset kuvat kertovat kuinka moni silloin mukana kulkenut seuraa polkuamme pilven reunalta, se surettaa. Mutta ilon aihettakin on! Kun tapaa ystävän, tuttavan tai sukulaisen kasvokkain jossain kahvikupin tai korttipakan ääressä, on puhdas ilo ja onni huomata, että elämä jatkuu vielä ja sillä on merkityksensä.

Albumieni lapsukaiset ovat kasvaneet aikuisiksi, perustaneet omat perheensä ja me Mummot ja Vaarit saamme seurata uuden polven uudenlaista elämää, mielenkiintoista ja niin kovin toisenlaista, se panee vanhankin opettelemaan uusia taitoja, ravistelemaan aivojen harmaita soluja.

 Paikalleen ei saa jäädä, muuten putoaa kelkasta lopullisesti. Täytyy oppia uusia asioita, uusia sanoja ja käyttää niitä, kuten minä tein tänään! Minä sovin itseni kanssa treffit, minä soolodeittailin.

 Näin minua opasti viime viikon Hesarin Torstai-liite.