Salaiset Kansiot

Elämää määrittää nyt  MM-kisat ja televisio, kukaan ei puhu muusta kuin yleisurheilusta, koripallosta, josta olisi pitänyt tulla vaikka minkälaisia mitaleja, sillä ajatuksella sinne Okinawaan on suomalaisella porukalla menty. Tavallisen katsojan televisio on huomioinut kisat ja ajatellut ohjata katsojat maksullisiin kanaviin huonontamalla omaa ohjelmaansa näyttämällä moneen kertaan uusittuja Turhapuroja ja Bondeja, vaihtoehtoisina juttuina erinäköisiä kilpailuja milloin missäkin genressä. Mitenkähän katsojatutkimukset oikein lasketaan?! Tulokset on tietty hyviä, kun vaihtoehtoja ei tarjota, eipä tuota paljon tarvitse tutkiskella.

Olen elokuvien ystävä. Elokuva pitää katsoa pimeässä ja hiljaisuudessa oikeassa elokuvateatterissa, jääkaapilla käynti ja kommentointi omalla sohvalla pilaa koko elokuvanautinnon. Suomalainen vanha elokuva ei ole vielä löytänyt tietään edes pieniin saleihin, vaikka filmeistä jo suurin osa taitaa olla digitoitu sen tasoiseksi, että ne olisi voitu katsojalle näyttää. Tuosta valitin ja sain vastauksena linkin  https://elonet.finna.fi/ , jossa kuulemma näytetään suomifilmin kaikki vanhat kuvat! Ilahtuneena loin sinne salasanan, ennätin yhden ennen näkemättömän katsoa ja sitten tämä linkki ilmoitti jotta siinä on nyt virus, älä käytä sitä. Vaikka olen olevinani kovinkin edistynyt tämän koneeni ääressä, aina se välillä tekee minulle yllätyksiä, tuokin on ihmeteltävä, eihän sitä siihen voi jättää. Nyt  naapurihuoneesta kuuluu huuto: ”Katastrofi tulossa! Suomi häviää! Ja sitten on kisat meidän osalta loppu!” Onhan se kokemus tuokin, seurata paikan päällä moista onnettomuutta. Onneksi ei ollut pussin pohjalla ylimääräisiä pennosia Japanin matkaa varten. Nyt voikin sitten naapurihuone osallistua formuloihin, siellä ei tarvitse hermoilla, kun mitään  kotomaista odotettavaa ei Räikkösen jälkeen ole.

Minä jatkan suomifilmistä. On onnellista asua kävelymatkan päässä tapahtumista. Kansallisteatterin ” Oma Pohjassa” esitettiin ”Suomifilmin Salaiset kansiot”

, remontti on valmistunut ja lippukassan uusittu paikka auki, sinne kävelin puiston poikki kyselemään peruutuspaikkaa, oli ja sain vielä saman päivän lipun puolikkaalla hinnalla. Oliko Venetsijalaisilta vai lauantai syynä, mutta ihmiset teatterin ahtaassa aulassa olivat pukeutuneita, muutamalla miehellä jopa puku ja rusetti! Minä loin arkitunnelmaa shortsihameessa –amerikkalainen kylläkin –ja ikivanhassa ”valokuvaajan liivissä”, suosikissani, kun sinne mahtuu ihan kaikki! Olin siis omia mielipiteitäni vastaan, hiivin ensimmäisten joukossa pimeään saliin, jotten pilaisi toisten juhlatunnelmaa. Farkkuhousuisen miehen  sain viereeni, mutta toiselle puolelle yllätykseksi istahti Naisliitosta muinoinen tuttu, bridgeäkin silloin pelannut. Hän ei ollut farkuissa, liekö koskaan ollutkaan, joten yritin siinä selvitellä, että lenkiltä tulin suoraan ja silleen.

Esitys oli oikein väitöskirjatutkijan Anna Pitkämäen luomus Suomalaisen elokuvan kulttuurisesta merkityksestä ja tästä olen hänen kanssaan yhtä mieltä: ”Elokuvien esityksissä yhtäältä pidetään yllä ja toisaalta haastetaan yhteiskunnassa vallitsevia käsityksiä sekä totuttuja tapoja 

esittää esimerkiksi sukupuolta ja seksuaalisuutta.” Minä voisin tähän lisätä tärkeänä pitämäni kulloisenkin aikakauden elämäntavat ja luonnon kokemisen, se olisi tieto uusille polville, joista moni ei ole maaseutua koskaan nähnytkään. ”Kuka päättää, milloin tasa-arvo on mennyt liian pitkälle?” Tämä oli punainen lanka tässä esityksessä ja peratessa vanhoja perhekuvia, kuten ”Suomisen perhettä”, perheenäidin loppukaneetti perheensä arvoista päättyi omaan tiedonantoon, jotta  ”ja minulla ei ole mitään, mutta enhän minä mitään tarvitsekaan!” Montaakaan naurunremahdusta ei salissa kuultu, mutta tämä lause sai lähellä istuvan nuoren naisen nauramaan ääneen!

Iltani päättyi elokuvaan ”Suden vuosi”

. Muistan lukeneeni ensin kirjan ja katsoneeni sen jälkeen elokuvan, olin vaikuttunut molemmista. Huolimatta näyttelijä Heiskasesta, joka on loistavalla näyttelemisellään onnistunut luomaan minulle itsestään sadistin kuvan.

Hävitä.

 

Vierailu Palvelutalossa aiheutti tunnemyrskyn, joka ei ihan heti laantunutkaan. Vanhan kodin aidan takana elelevä perheelleni tärkeä ysikakkonen on joutunut lähtemään kodistaan, jossa on asunut yli kuusikymmentä vuotta. Ikävä ja katkeruus oli läsnä, kun aikaa siellä muistelimme,

vaikka uusi asunto oli tähän hetkeen ajatellen paras , mutta eihän se omaa kotia korvannut. Monesti olen jälkeenpäin miettinyt, että miksi en ottanut talteen keskustelujamme ja saman hölmöyden tein eilenkin, juuri sen, minkä olen niin monen mummon kohdalla ennenkin tehnyt! Ajatus seuraavasta kerrasta on usein liian myöhäistä, tällä kertaa en jää odottelemaan, vaan kirjoitan muistamani jutut nyt ja juuri tähän.

Eletään vuotta 1935 jossain Sipoossa, Linda on nelivuotias ja hänen äitinsä kuolee keuhkotautiin. Olemassa on sodassa ollut isä, kaksi vanhempaa siskoa ja pieni poikavauva. Köyhää on, ruoka on kortilla, kaikki joutuvat tekemään töitä,  pieni Lindakin hoitaa vauvaa  toisten hoitaessa perheen taloutta. Lapsia lähetetään Ruotsiin sotalapsiksi, tämän perheen isä haluaa pitää lapset luonaan maassa, jota hän on puolustanut. Jotenkin arki sujuu ja Lindakin pääsee kouluun, jota hän käy neljä vuotta, sisko oli jo lähtenyt palvelukseen Helsinkiin, toinen hoiteli poikalasta ja auttoi isää kotitilalla. Linda lähetettiin Helsinkiin palvelukseen, hän oli yksitoista vuotias ja matkusti yksin junalla kaupunkiin, jossa ei ollut koskaan käynyt. Mukaan hän oli saanut kassin, jossa oli yhdet alushousut, paita ja vaihtosukat, taskussa siskon osoite. Linda lähti kävelemään Rautatieasemalta kaupunkiin päin ajatuksena etsiä sisko jostain, muuta tietoa ei ollut. Kohtalo oli kiltti pienelle tytölle ja hän törmäsi Stockmannin edessä sisareensa, joka ensimmäiseksi kysyi  :”Mitä sinä teet täällä?! Meille et tuon näköisenä voi tulla!” Luultavasti Lindan myöhemminkin osoittama sisu oli tässäkin kohtaamisessa läsnä, sillä hän ilmoitti tulevansa kaikesta huolimatta siskonsa luo yöksi, muuta paikkaa ei ollut! Sisko salakuljetti tytön huoneeseensa, josta talon emäntä hänet  huomasi, tarjosi kylvyn, aterian ja paikan olla niin kauan kunnes palveluspaikka löytyy. Uusi paikka löytyi sitten lehti-ilmoituksesta, jossa vaatimukset olivat kyllä yläkanttiin Lindan osaamiseen nähden. Sanavalmis tyttö palkattiin sekä taloudenhoitajaksi että lastenpiiaksi ja taisi pärjätä molemmissa hyvin, sillä politiikan kuuluisuuteen noussut työnantaja muistaa vieläkin hoitajaansa.

Upealla ulkonäöllä siunattu neito oli kova tanssimaan ja siihen aikaan juuri tanssiminen oli kohtaamisten paikka. Suomi-filmiinkin ehdotettu komistus tuli ja vei Lindan vihille asti, liitosta syntyi kaksi lasta ja kolmas oli herra alkoholi, se ei sopinut enää tähän liittoon. Linda teki miesten työt sekä rakennuksilla että myöhemmin tehtaan hiomossa, kuljetti lapset pyörän tarakalla koulutielle ja osti heille kodin. Rohkea nainen teki siihen aikaan uskaliaan tempun, hän antoi juopolle isälle lähtöpassin, lunasti mökin itselleen ja pärjäsi. Senaikuinen työsuojelu ei ollut kummoinenkaan ja metallipöly tunkeutui keuhkoihin aiheuttaen syövän, joka saatiin leikkauksella hoidettua, mutta potilas jäi puolikuntoiseksi, entiseen työhön ei ollut paluuta. Pienellä eläkkeellä ei leipää tullut, Lindalla oli kuitenkin kaksi tervettä kättä ja entinen sisu tallessa, tehtaissakin tarvittiin siivoojaa. Vanhalla pyörällään hän kulki talvet ja kesät , kävi auttamassa naapureitaan ja päätyi

meidän naapuriksi juuri nuorimmaisen syntymän aikoihin, leipoi makoisat korvapuustit ja lähetti minut Kättärille tietoisena että lapset sekä koira hoidetaan ja miehelle ilmoitetaan kotiin tullessaan, jotta minne vaimo menikään!

Tarinassa minua on aina kiehtonut tuo yhdentoista vuoden ikä, kassi ja juna. Mielikuvitus tekee heti kuvasta

Anna-kirjojen  Annan, hänkin oli selviytyjä. Seuraava kuva silmien edessä on Hesarin lehtikuvien mainoskuva Sanoma-talon näyttelystä. Sydän kierähtää, kun pientä poikaa katson, rahan vuoksi hänen elämänsä haave jalkapallosta jäi toteutumatta. Miten ahdinkoista voi elämä olla, että vanhemman täytyy myydä lapsensa sisäelimiä, mikä tätä maailmaa vaivaa, kun se on kääntynyt tällaiseksi?!

Teen hävitystä. Tai ajattelin tehdä, mutta eihän siitä sitten suurtakaan hävitystä tullut. Istuin Lindan uudessa asunnossa, kodiksi sitä ei voi sanoa, sillä sieltä puuttuvat ne tavarat , jotka ennen tekivät mökistä kodin. Ensimmäistä kertaa , tuntui että vuosiin, tulin sisään ja televisio oli kiinni. Käynnissä oli Yleisurheilun MM-kisat, ruokasalissa ääni pauhasi tyhjälle katsomolle. Olimme siis Palvelutalossa, vaikka ystävällisessä ja mukavassa, puiden ja pensaisen keskellä. Siellä minä sain hävitysvimman. Aloitan jostain, tuhoan jotain mitä kukaan ei huoli tai tarvitse, jotain mitä minulla on paljon. Eli valokuvia.

Aloitin risaisesta kansiosta,

yhdestä, jonne olin kerännyt  ”ne parhaimmat kuvat”, joita olin joskus ajatellut näyttää jossain, pitää ehkä näyttelyn tai muuten vain fiilistellä. Jälkimmäiseksi meni. Irrotin lehdistä, käänsin itsestä poispäin ja revin. Jossain kohtaa repiminen ei enää sujunut, jäin katselemaan , muistelemaan, ihailemaan ja todistelemaan itselleni, että filmiajan kuvat ovat todella hyviä, miksi minä niitä repisin! Filmit olen tainnut jo palastella, antaapa muistojen säilyä. Siitä miten olen maailmaa kameran takaa katsellut, siitäkin voisi kirjoittaa luonnekuvan, aika erikoiselta tuo näytti näin vuosien tarkastelun jälkeen, hyvin on kaupunkityttö maalaisluonnon haltuunsa ottanut. Antaa siis linnunpoikasten ja perhosten pysyä kansion lehdillä, silloin voin aina fiilistellä metsän tuoksuissa ikävääni ja nappailla kuvia kaupunkielämän eri laidoilta. 

Viisauksia ja tyhmiä ajatuksia

Uuno se on vähän kuin Matti, joskus tulee viisauksia kuin suuremmaltakin filosofilta. Tänään tuijotin syystä tai toisesta Turhapuron muuttoa maalle ja nappasin pari hyvää jutun juurta, kuten Appiukon lausahdus: ”On se hyvä, että joku tässäkin perheessä tekee sitä, mitä minä olen suunnitellut! Kävelee pellon laitaa heinän korsi suussa!”  Ja nyt koulun alkamisen kunniaksi Uunon opettajan kehumiset: ”Vaikka sinä et koskaan ole osannut vastata oikein, niin hyviä kysymyksiä sinulla riittää!” Taito se tuokin, kuin myös oli näyttelijöiden saldo tässä elokuvassa, siinä lauloi Taru Valjakka ”Pai pai paitaressun” ja kauniisti lauloikin ja tämä meidän mahdollinen tuleva Tasavallan uusi presidentti Paavo Väyrynen lausui kalevalaisen runon pohjalaisessa asussaan!

Tekipä Uuno asemapiirrokseen näppärän peukalotempun, jolla tiehen saatiin pieni mutka huvilan kohdalle, samaisen tempun teki Landella vastarannalla kaveri saunansa kanssa, tosin siinä tarvittiin mukaan hyvät saunomiset tykötarpeineen. Mutta rantaan sauna peukaloitiin ja kukapa sitä enää purkamaan.

Lueskelin lehteäni ja oivalsin, että minähän voisin vielä tällä myöhäisiällä päästä ihan uuden tiedon mukaan, vai? Siinä Euroopan alueella asuva kaveri kertoi häpeävänsä hankkimaansa kielitaitoa, mutta älysi sitten ruveta juttelemaan tämän uuden sovelluksen, Tekoälyn, kanssa ja hyvinhän tuo näytti sujuvan. Mitähän moinen vaatii käytännössä ja mistä sen tiedon sitten saisi? Vuosien iso työ espanjan kielessä alkaa rapistua oikein kunnolla, kielen ylläpitoon vaaditaan keskustelua jonkun kanssa, lukeminen auttaa sanavarastoa, mutta rohkeutta käyttää kieltä se edistää heikommin. Olisihan se mainiota , kun voisi jutella koneen kanssa, kysyä mitä haluaisi ja saada siihen vastaus, joka olisi jotain muuta kuin ”se- oikea-kieliopillinen-lause”, tuskinpa kone pahemmin moittisi muutamaa huonosti muotoiltua ajatusta.

 Näitä huonosti muotoiltuja ajatuksia pyrkii nykyisin uniin, eivätkä laske irti edes päiväsaikaan. Sängyllä lojuessani katse viipyy hääkuvassa, olen siinä niin kovin nuori, juuri saavuttanut silloisen täysikäisyyden, eli luku on kaksikymmentäyksi. Vuoden vanhempi sulhanen

on kuvassa kuin pikkupoika ja sitähän hän siihen aikaan taisi ollakin, ainakin Anopin mielestä, joka kauhisteli aikeitamme. Itse tietysti koin olevani kovastikin aikuinen, ehkä olinkin. Lapsenlapseni on nyt kaksitoista, siihen pitää lisätä vain kymmenen vuotta ja hän on saman ikäinen kuin Vaarinsa naimisiin mennessään. Ajatus huimaa, järkyttääkin eikä edes tunnu uskottavalta.

Mikä on muuttunut? Lapsuus on lyhentynyt, nuoruus vastaavasti pidentynyt, aikuisuus hypännyt ainakin yhden kymmenkauden yli ja eläkeikäiset on venytetty loputtomaan mummoikään, joka onneksi venyy ja jatkuu, sillä uteliaisuus ja huoli lapsenlapsen tulevaisuutta kohtaan on lähes sydäntä riipivä! Miten hän ehtii kasvaa ja oppia elämän tuossa vajaassa vuosikymmenessä, jolloin tytöt kuulemma pistävät pään sekaisin ja jalkapallokin unohtuu?! Näin lohdutti Vaarinsa Mummoa aamutuimaan, kun Mummo huolestuneena outoja uniaan kertoi.

Tanssikielto, sellainenkin on Suomessa koettu ja huonoksi ajatukseksi huomattu. Kesäiset lavatanssit, sieltä illan viimeinen tango ja sen mukaan kotiin saattaja, kaikki mennyttä romantiikkaa, jollaista ei nykyihminen taida enää edes osata kaivata. Tänään kotimainen elokuva

”Vihaan sinua, rakas” ei puhuttele enää ketään, siitä huolimatta, että Ansa Ikosen sanailu oli nokkelaa ja nykyfemmareille hyvinkin kelpaavaa, oppiainesta sanojen tyylikkäästä asettelusta. Siksi minä näitä vanhoja suomifilmejä katselen, ihailen kaunista maaseutua, sen ihmisiä ja kielenkäyttöä, joka on kaunista ja kohteliasta jopa hävyttömiä huudettaessa.

Huuhdotut aivot

 

On tullut vähän vettä. Moni on kastunutkin, mies muun muassa kun kulkee ratikkalippu taskussa, mutta ei raaski sitä käyttää. ”Vesi vanhin voitehista” lienee tallentunut pohjalaisen aivoihin, sehän ei mitään maksa ja sitä on nyt saatu ihan riittävästi. On mahtavaa ottaa uuskäyttöön vanhat menetelmät, lenkkitossuista kaadetaan vesi pois ja sitten tungetaan sanomalehteä tossuun! Uuniakin ehdotti, mutta se leivinuuni jäi sinne Landelle, joten jätimme tämän ehdotuksen sivuun, sen sijaan vanha hiustenkuivaaja kelpasi kunnes rupesi haisemaan ja oli uskottava, että nyt on odotettava aurinkoa ja sen kuumentavaa vaikutusta. Vaimo kainosti ehdotti tossujen vaihtoa, mutta eihän pohjalainen hyvää vaihda parempaan, hyvinhän nuo ”vain enää hiukan kosteat” jalkaan menivät. Toinen vaihtoehto olisi voinut olla jäädä kuivaan kotiin sateen ajaksi. Tai ottaa mukaan sateenvarjo, joita meillä on liki kymmenen kappaletta, isoja ja pieniä, kolme jopa Hong Kongista kuljetettu! Eipä silti, ei sovi sateenvarjo minullekaan, huppu suojaa sen minkä tarvitsen, kun en kuitenkaan sokerista ole! Tai suolasta, kummin päin vaan.

Silloin kun ei sada, paistaa aurinko. Niin tänäänkin, joten päivästä tuli normaali sunnuntai eli ajelulle jonnekin päin pääkaupunkiseutua,

tällä kertaa Herttoniemen kallioille, joilla mies oli lenkkinsä tehnyt ja jäänyt ihmettelemään kaunista ja pientä kaupunginosaa puutarhoineen ja vanhoine pihoineen. Tuskin auton mentävät tiet kiemurtelivat todella komeiden mäntyjen reunustamia tienvarsia, pihojen runsas kasvillisuus oli kotoisin jo mummojen ja vaarien hyvän hoidon ajalta, kuka lie asuukaan noissa vanhoissa hyvin hoidetuissa taloissa, kesän hän saa nauttia paratiisimaisesta viidakosta, mutta lumien tultua vaikeudet ovat edessä, sukset olisivat varmimmat kulkuvälineet, auton voisi suosiolla unohtaa. Sellainen pieni vanhanaikainen kylä. 

Helsinki rakentaa, senhän jo kaikki tietävät, mutta miten ja kuinka älyttömästi se rakentaakaan, se on ikuinen ihmettelyn aihe!

Tulee uutta ratikkalinjaa, uutta tielinjaa, uutta rakennusta , kaivetaan, peitetään, murskataan ja taas kaivetaan. Valmista ei tunnu ikinä tulevan, keskeneräisyys on ällistyttävää, samoin ihmisten kärsivällisyys  oman asuinalueensa räjähdysmäiselle täystuholle, odotus valmiiksi saattamiseen venyy, mutta sinne muutetaan, joskus kaikki on valmista. Loppujen lopuksi aika nopeastikin.

Sitten kun  se on valmis, kun ratikka on valmis, kun ja kun, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee! Aika monen lapsuus kuluu tietyöremppojen merkeissä, aikuisena voi sitten jo kurvailla ratikalla lapsuusmaisemien ohi ja muistella. Onneksi olen tallentanut kuvin albumiin nuokin muistelmat, niitä koululaiseni voi puiden katveessa ihmetellä, jotta oliko se tosiaan tuollaista!

Luin kirjan nimeltä ”Viimeinen valkoinen ihminen”. Mistä lie kirjoittaja saanut kimmokkeen tuohon tekstiin, kirjalla ei ole mitään tekemistä tämän nyt jylläävän rasistikeskustelun kanssa, se on kirjoitettu aiemmin. Mutta ajatus oli viehko, päähenkilö heräsi yhtenä aamuna ja alkoi tummua, kohta hän ei tunnistanut itseään peilikuvasta. Pikkuhiljaa koko kaupunki muuttui ja vain päähenkilön vanha kuoleva isä säilyi valkoisena hautaan asti. Ajatukset kulkivat sinne ja tänne, tuli ongelma, kuka oli syntyperäinen tumma ja kuka vain muuttuja, heitä ei erottanut ja se laittoi miettimään! Hassuja juttuja.

Ihan asiasta toiseen yhtä hassua on tyyli, jolla se on kirjoitettu: Ei pistettä ollenkaan, muutama pilkku, mutta muuten koko kirja yhtä samaa pötköä. Kirjoittaja ei ole suomalainen, jotta tuskin ”Alastalon salissa” on tullut tutuksi, siis onko nyt ymmärrettävä, että tämäkin luritus olisi voinut olla yhtä ja samaa lausetta?!

Kun käsillä oli pari outoa luettavaa, päätin katsoa Areenasta jonkin jutun, valitsin vanhan sarjan ”Kaikenkarvaiset ystäväväni”, leppoisaa maalaiselämää. Siinä tuli mieleen, että mitenkä tämä tapa ”lukea” Herriotin kirjaa poikkeaa äänikirjasta? Eikös tämä ole kirjan lukemisesta seuraava hyvä, sillä kun katselen ja kuuntelen, en voi samalla tiskata tai imuroida, mutta äänikirjan kuuntelijat voivat ajella pyörällä, lenkkeillä, tehdä ruokaa ja miksei siivotakin! Tulin tulokseen, että olin ihan hyvä ”lukija” ja ”näkijä” ja nyt menen sänkyyn  sen oikean kirjan kanssa, se nyt kuitenkin on vielä minulle se ainut rehellinen tapa lukea kirja.

Aamu on valjennut aurinkoisena, mies uskalsi jättää Jyväskylän autourheilun hetkeksi ja lähteä lenkilleen halki kaupungin, puhelin murinan kanssa taskussa. Älyjen kantaminen vanhanaikaisten puseroiden taskussa on suunnitteluvirhe tai sitten pitäisi ostaa älyyn sopiva pusakka ja kummankohan  mies valitsee, ei tarvitse arvuutella. Minun osaltani lenkkeily saa  siirtyä tuonnemmaksi, hoitelen nyt jalkaani, johon sain mukavan reiän kompuroidessani betoniportaissa, sitä tässä kiittelen huomatessani, jotta onpa mummolla vahvat luut! Ja kiittäisin auttajia, joita ilmaantui monin kappalein apua tarjoamaan, ei kaikki kävele vain ohi, vaikka sellaistakin usein valitellaan! Hyvin paranee, ei tullut edes mustaa silmää, vaikka seuralaiseni sellaisen  minulle manasi.

Mutta, ei voi mitään, aika juoksee, ikää tulee ja sen myötä kompurointiakin. Mutta myös muistoja kauniista tapahtumista, kuten nyt juuri tänään! Puhelin kilahti ja Pikkusysteri viestitti kuvan kanssa 40-vuotishääpäivästään!

 Jos nyt kotosalla nurisen, kun mies juttelee sisarensa kanssa että ”Ei ole kuule kivaa tämä vanheneminen!” niin tajutessa, että Pikkusysteri  on elänyt jo Reijonsa kanssa neljäkymmentä vuotta! Mitä se siis tekee minulle? Albumi esiin ja siellä ne on tallessa muistot, monenlaisine kommentteineen. Pieni häpeän puna hiipii kasvoille, olin itseoikeutettu kuvaaja, joka kyllä siinä kohdin epäonnistui, taisi kamera oikutella, muistelen, mikä ei filmiaikaan ollut mitenkään epätavallista. Mutta tallessa ovat ja sehän on se pääasia.