Siis siis siivoaminen

Kesä kerrostalossa tuo kuvaan joitain mainioita huomioita, joista yksi on ahkera Hesarin sivujen kahlaaminen.  Sunnuntaina 23.7. ilmaantuu varsinaisen lehden mukana kylkiäinen , jonka usein talvisaikaan jätän lukematta, mutta näin kesäisin – kun korvaan ulkoilmani istumalla parvekkeella, kelpaa sekin luettavaksi. Juttu ”Kansalaistaito nimeltä siivoaminen” kuulosti korvaani hieman kaukaa haetulta, tokihan jokainen nyt osaa siivota!

Siivota kotinsa, jälkensä, ympäristönsä, itsensä ja toisensa! Kun sitten tuota rupesin ajatuksella miettimään, niin eihän se nyt mikään itsestään selvyys ollutkaan! Jos olisi ollut, ei meidän tarvitsisi luoda tapahtumia kuten ”Miljoona roskapussia”, niitä roskia ei olisi, jos roskan tuottaja olisi siivouksen itselleen sisäistänyt. Tai keskelle katua korjaamatta jääneen ison koirankakkapökäleen korjaamatta jättäminen – kuten juuri äsken lenkille Almaa viedessä huomasin – missä se remmin päässä kulkeva kaksijalkainen on ollut silloin, kun on siivouksesta kotona keskusteltu?! Nyt kysyt, miksi minä en sitä pötköä noukkinut? Meinasin, mutta joku oli ennättänyt kävellä sen littaan kadun nupukivien väliin ja minä suuresti toivon, että pökäleen keräämättä jättänyt olento astuu siihen tulevan sateen jälkeen, manaa pökäleen jättäjää –ja huomaa sitten, että minähän tästä juuri kuljin,  lemmikilleni tuli hätä kesken katua, minä sen siihen jätin ja koirani tunsi suurta myötähäpeää isäntäoliota kohtaan.

Siivoaminen pitäisi oppia kotona, tarkentavat teoriat koulussa kotitaloustunnilla. Lehden kolumnin mukaan suurin ongelma nykypolvella on suihkukaapin siivous tai ikkunoiden pesu ilman naarmuja,  kaiken tuon saa halutessaan rahalla. Mutta on olemassa ongelma, jota ei saa edes rahalla, vaan siihen on saatava opetus kotoa käsin jo lapsena. Ja se on ns ”Pöntön-ohi-kuseskelu”. Pitkä kesähame ja yleinen vessa, siinä on yhdistelmä, joka raivostuttaa ja ihmetyttää, keräät hameesi syliisi ja toivot parasta. Ei talvi tuo asiaan muutosta ja sen on tainnut huomata myös tämä esseen kirjoittaja tuumatessaan:” Olisiko pönttöön osuminen taito, joka pitäisi opettaa kotitaloustunnilla, jota ilman ei voi päästä peruskoulusta läpi?” Loistava ehdotus, sillä asia on ikivanha. Keskimmäistä kentälle viedessä tulin jutelleeksi tästä kirjoituksesta ja mainitsin, että muinoin saattoi yleisen vessan seinällä olla lause: ”Astu lähemmäksi, se ei ole niin pitkä kuin luulet!” Tytär närkästyi äitinsä puheita.

Esseestä liikahdus sisimpääni, katselin ympärilleni ja likaistahan meillä oli. Olen imurin ystävä – tai olin - en rätin, joten lattioita ei oltu pesty ties koska. Siivoustavaroiden joukossa oli vielä tippa muovilattioille tarkoitettua pesuainetta vuodelta yks ja kas, lorautin pullon tyhjäksi vesiämpäriin, otin pesulastan (tai mikä se nyt on nimeltään ), kastoin veteen ja aloitin työn.

Jo muutaman vedon jälkeen olin ihan puhki, mietin että ei tällä nyt vielä elä, mutta kuolee helposti, kuntoko huono vai taito hukassa? Pesuvesi alkoi tummua, pitäisikö vesi vaihtaa, mutta kun ei ollut enää pesuainetta, niin kaipa se vanhalla vedelläkin puhdistuu. Otin kuvan, sekä vedestä että mopista, mustia olivat.  Näytin lenkiltä kotiin palanneelle miehelle, yritin saada myötätuntoa, joka tulikin näin:” Mitä sä siivoat, meillähän on ihan puhdasta!”

Voisiko tuon laskea siihen kuuluisaan pohjalaishuumoriin?!

Kun Alma-koiran kanssa lähden koirapuistoon vasta iltapäivällä,

joten kahvikuppi ja Suomi-leffa houkuttavat istumaan television ääreen. Elokuvat on hienosti digitoitu, kuva on kaunista ja maaseutu usein pääosassa. Puhetyylit ja sanonnat ovat monin tavoin perinteisiä, kireitäkin, mutta kieli on ilmaisukelpoista. Hauska lause, joka sopisi erinomaisesti tälle persujen Riikalle mantraksi, kuuluu: ” Kyllähän mä sanoin, vaikken mitään puhunut!” Tai Jotunin sanoin:”Kummallekin olen luvannut, otan toisen ja petän toisen? Minä olen kunniallinen mies, ei sellaista voi tehdä...”

Ajatus ja sanat.

 

Muuttuuko ihminen toiseksi vain lausuessaan sanan Anteeksi?! Kun hän eilen vielä ajatteli näin, niin ajatteleeko hän tänään toisin tuon sanan jälkeen ?!  

Luin Hesarini aamulla, siellä oli koko sivun aukeman verran julkaistuna Riikka Purran kirjoittamaa omaa blogia.

Onneksi oli, sillä jos luit sen kokonaan, tulit huomanneeksi, mikä ero on kokonaisella tekstillä ja siitä reväistyllä palasella. Toki teksi oli räävitöntä, rumaa, ilkeää ja uskomattoman sivitymätöntä, sanalla sanoen, jos sanat voisivat tappaa, ne olisivat sen tehneet. Miten on kasvanut tuollainen nuori aikuinen, jolla on hallussaan moinen sanan miekka ja jota hän vielä uskaltaa ja haluaa käyttää? Julkisesti.

Mutta. Luin tekstit tarkkaan ja huomasin olevani samaa mieltä.  Ajatus kirjoituksissa oli minusta oikea, sanojen valinta on ala-arvoista ja niistä kyllä lyö läpi rasistinen leima. Silti, feministi ajaa kaltoin kohdeltujen, alas painettujen naisten ja tyttöjen asemaa, siitä en voi olla eri mieltä. Olen murissut äkäisenä jo monena kesänä, kun vastaan tulee mies kesäpaidassa ja shortseissa, käsivarret paljaina ja vieressä kävelee vaimo täysin kaavun peittämänä taluttaen pieniä huiviin käärittyjä tyttäriään. Ihan raivo jyllää sisuksia ja tekisi mieli sanoa miehelle, että kun peität itsesi samanlaiseen kaapuun, hyväksyn. Muussa tapauksessa vapauta naisesi liiasta vaatetuksesta.

Maassa maan tavalla riittäisi. On käsittämätöntä, että me hyväksymme kohtelun, jossa tytöille jo pienestä pitäen opetetaan, että heidän hiuksensa ja vartalonsa ovat paha asia verratuna poikien kehoon, mitä muuta sellainen voisi lapsen mieleen antaa?! Naisen alistamista, sitä se on. Ja se ajatus kulkee noissa Purran blogeissa, kaiken sen äärirumien sanojen alla. Ja ne rumat sanat tekevät niistä rasismia. Harmittaa, olemme taas maailman kartalla. Juuri kun pääsimme ylös kehuihin, tulimme mielipiteinemme alas puolustellen. Kävihän Biden ja maailma näki miten Suomi makaa, mutta nuo uutiset ovat liian suurta.  Lehdet uutisoivat mieluiten juoruillen pienemmistä, niistä saa hienoja välijuttuja, niitä mieskin lukee nettinsä sivuilta, ne luovat sen yleisen näkymän, minkä maailma meistä saa. Ja nyt se pureskelee meidän ministereitä.

Kokonaan toisenlaiseen maailmaan olen hypännyt Satu Rämön kirjaan , ”Talo maailman laidalla”.

Yleensä en ole matkakirjojen suuri kuluttaja, mutta tämäpä on sellainen ihme, että jos tuollainen satumaailma on todella olemassa kuin mistä hän Islannissa elämästään kertoo, niin houkutus kokea moinen ihme voisi olla monellekin vastustamaton juttu! Ainoa este siinäkin taitaa olla kielitaidon puuttuminen, ihan ummikkona ei tuohon paratiisiin kannata rynnätä. Suomalainen Satu, islantilainen mies ja kaksi lasta, koira ja pienen pieni talo jossain vuorten kainalossa Atlantin rannalla. Asukkaita muutama tuhat, kaikki kuulemma lopulta tuttuja toisilleen. Elämisen tavat ihmisten välillä ovat kuin mummoni maailmasta, kauan sitten. On toki hankaluuksiakin, hirveästi lunta, tukkeutuneita teitä, lentojen peruuntumisia ja lumivyöryjä. Mutta jos osaa suhtautua kaikkeen tyyneydellä, niin kirjan mukaan elämä on auvoista. Ainakin se on kirjoittamisen arvoista, elämää islannista. En ole Islannissa käynyt, mutta keskimmäisen ystävällä on islantilainen mies, he elävät lapsineen Suomessa, joten olen ymmärtänyt, että elämä täällä on helpompaa kuin tuolla kuumien lähteiden maassa. Ja yksi on tainnut löytää rakkautensa Islannissa, mutta ei Islannista, yhteinen kokemus kuitenkin.

Lapsenlapsi täyttää vuosia, huomenna on juhlat. Helsinki-CUP on pelattu, kolme peliä voitettu ja yksi tasapeli hävitty rangaistuspotkulla. Ei enää leikki-ikäinen, mutta ei aikuinenkaan, mitä lahjaksi? Sankari toivoi  uusia nappiksia, tiesi tarkkaan millaisia, äiti sanoi, jotta kalliit ovat, Mummi siihen, että jos muuta ei halua, niin tokihan Mummi ja Vaari ne ostaa!

Nyt kengät ovat paketissa ja kyllä ne koko sen rahan arvoiset ovat, säihkyvät ja kiiltävät kuin perhoset! Sopii niillä nyt maaleja potkistella.

Kävin Kirjastossa, sain mukaani kassillisen uutta luettavaa. Kun olen siirtynyt melko kokonaan tilaamaan kirjat, niin joskus ei tule kuin yksi ja joskus niitä tulee sitten kassillinen! Toivottavasti tuossa pinossa suurin osa on sellaisia kirjoja, joita muut eivät ole huomanneet, että voin jatkaa tilaustani. Kova lukemaan vaikka olenkin, niin rajansa se on minullakin, kun vielä en hallitse tuota kesken jättämistä ollenkaan.

 Mitenkähän kävisi, jos opettaja koulussa sanoisi oppilaalleen, että ”nyt et kyllä ole ollenkaan vastaanottavaisella tuulella! Menepäs kotiin ja tule sitten ensi vuonna uudelleen, jos kiinnostaa.” Kuinkahan kävisi? Tuotapa mietin kävellessäni kotia kohti Bridgestä, jossa taas maailmaa paranneltiin pelin lomassa.

Mustat ukkospilvet maisemoivat Eduskuntatalon taustan upeine kirjastoineen, odotin vettä, mutta se putosikin sitten jossain Espoossa urheilukentälle kisailijoiden niskaan.

Ukkosta, lätäköitä ja roskia

 

Kävelin kansallisylpeytemme Ateneumin Taidemuseon ohi. Olin menossa sisään, museokortilla jo toisenkin kerran katsomaan Albert Edelfeltin kauniita maalauksia, mutta kävelin ohi. Hävetti. Turistia tuli ulos ja astui sisään jatkuvana virtana ja mitä he vievät maailmalle mennessään ? Paitsi upean näyttelyn ja kauniin talon, myös sen roskaisen sisäänkäynnin ja puuttuvan roskapöntön? Harmitti suomalaisuus, käännyin takaisin, menin sisään. Pääportaiden luona seisoi lippuvahdissa kaksi nuorta aikuista, joille kerroin tuon hävettävän näyn sisäänkäynnin edessä ulkona ja kysyin eikö joku voisi käydä siivoamassa roskat pois! ”Se ei kuulu meille. Se on kaupungin asia, soita sinne!” Sen verran tyrmistyin, että en muistanut koko ”Miljoonaa roskapussia”, vaan lähdin kotia kohti harmissani oman ikäni tuomasta kömpelyydestä ja sitten huomasin, ettei notkeuskaan olisi auttanut, sillä se roskapöttö oli sisäpuolella, tyhjänä. Ohjeistuksen mukaan keskustan katualueilla roska-astioista ja niiden tyhjentämisestä vastaa kohdalla oleva kiinteistö, eli tässä tapuksessa Ateneum! Ehkä siksi sitä roskapönttöä ei siellä portailla ulkopuolella ollut! Kun olisi edes se ”vääränlainen ”roskapönttö, josta mielipidesivulla oltiin muuta mieltä,  mutta kun ei! Kulkija ja roskapönttö eivät kohtaa . ”Miljoona- roskapussia” –kampanja tuotti kertaluonteisen tuloksen näyttämällä kansalaisille oikein uutisten ja television välityksellä,  kuinka paljon roskaa me ympärillemme tuotamme! Siihen se sitten jäi.

Pari viikkoa sitten Sveitsissä kuljin omenan kara kämmenen sisällä odottamassa roskikseen heittoa majapaikasta juhlapaikkaan. Matkan varrella ei ollut ainuttakaan roskaa, ei kyllä  ollut roskistakaan. Onko meidät suomalaiset kasvatettu joten väärin?! Omat jälkeläiseni kiitettävästi ovat sisäistäneet opetuslauseeni, jonka tungen aina jonnekin näkyville muuttaessamme uuteen kotiin ja se kuuluu näin: ” Tuo tullessas, vie mennessäs, siivoa huomatessas..” On pari muutakin lausetta ollut teipattuna muun muassa eteisen seinään, vaikutus on ollut, miten sanoisi, että edistyksellinen.

Eilen oli pelipäivä. Suuri osa pelaajista viettää kesää hyttysten seurassa, mutta onneksi meitä on aina sentään sen yhden pöydän verran.

Kun peliparit arvotaan kortilla, kysely tehdään ryhmäwhatsupilla, hän tulee, joka kulloinkin on kaupungissa. Pelataan, juodaan kahvit ja keskustellaan päivän uutisista, joita nytkin oli ihan juoruiluun asti. Jos nyt olisin nuorempi ja lehtiolio, niin olisi tosi mielenkiitoista kirjoittaa sekä kommentoida pävän tapahtumia, houkutus mustan huumorin ystävälle olisi liian suuri! Onneksi en ole noista kumpikaan, siispä päädyn vain huokailemaan ja ihmettelemään julkimoiden ihmeellisiä kuvioita. Eipä lopu puheenaiheet kotisohvalla!

Eilinen oli ja meni.Keskimmäinen lensi Suomeen, mutta katosi ystäviensä luokse pariksi yöksi, ehkä jo kohta sisarensa vierashuoneeseen Alma-koiran ja  jalkapalloilijan iloksi. Maanantaina alkaviin Helsinki-CUPiin hän osallistuu katsojana ja saa seurakseen isänä, jota Vaariksi kutsutaan. Tämä Mummi ei juuri jalkapallosta innostu edelleenkään, mutta voinhan ehkä jonkun pelin käydä seuraamassa minäkin, vaikken siitä mitään ymmärrä, pallon potkaisun verkkoon sentään.

Tänään oli upea päivä! Istuin parvekkeella kirjaa lukien,

ihailin mustaksi tummuvaa taivasta, ukkosen jylinää ja sadetta, joka innostui kaatosateeksi vähän väliä! Oli se komeaa seurattavaa! Sitä komeaa ei ehkä ihan kaikki kiitelleet, sillä nettiuutiset näyttivät filmiä keskustan katujen tulvista ja jopa vesinoroista, joita valui Forumin sisäkatoista, saattoi tuo olla joku muukin kauppakuja. Harvinaista herkkua uutiskuvaajalle, mutta kiirettä huoltoyhtiöille.

Loppuilta menikin sitten telkkarin ääressä, luonto-ohjelmasta puoleen yöhön, vain urheiluruudun viisitoistaminuuttinen salli käydä asua vaihtamassa! Pelkkää dekkarisarjaa koko ilta, suosikkejani  ja ne on nyt tuupattu samaan iltaan, onneksi sentään peräkkäin. ”Veran” loputtua, muistin Teeman tarjoaman ”Carmenin”

ja jäin siihen sitten kiinni. Kuvauspaikat oli tarkoin harkittuja, elokuvallisin keinoin, kaunista kuin museon seinältä reväistyä taidetta. Katsoin ja harmittelin, tuollainen elokuva vaatii suuren kankaan, pimeän huoneen ja hyvät äänentoistolaitteet. Ja ennen kaikkea tilan, jossa se ääni saa kuulua, lujaa ja mahtavana, ei kituliaana kerrostaloäänenä. Siis aivan väärä paikka kuunnella oopperaa. Ihan harmitti.

Nyt istun koneen ääressä, eikä ajatuskaan kunnolla luista, mutta jos et kirjoita, kohta et osaa tätäkään vähää, josta tulikin välittömästi mieleen lukemani kirja  ”Neiti Steinin keittäjätär”.

Leena Parkkinen on kirjoittaja, toimttajakin, silti mietin, mistä hän sai moisen idean tämän kirjan kirjoittamiseen? Toki osin olemassa olevista asioista, mutta silti? Luin, ensin pävittelin, sitten pidin ja nyt ihmettelen. Mutta aika useinhan minä ihmettelen miksi, miten, mitä ja mihin. Ja samalla totean, että siinä se kirjailija juuri on, hän vastaa noihin ja kirjoittaa. Luin toisenkin kirjan, toimittaja tekijänä siinäkin :”Jäätynyt tyttö”.

Sujuva, ei oikein sallinut jättää kesken, oli luettava melko yhteen menoon ja toivottava, että ihan kuvauksenlaista ei meidän elämämme vielä olisi, vaikka se siihen suuntaan onkin näyttävästi menossa. Kirja jätti huonon olon.