Sekaisin helteestä

”Itselleen joka mies nai, teki sen hyvin tai huonosti. Mutta mies sen yleensä tekee,” sanoi vanha Emil Sillanpää elokuvan ”Poika eli kesäänsä ”jälkeen istuskellessaan vanhan riihen portailla.

Kirjan hän kirjoitti 1916, mutta elokuva valmistui 1955, tekijä Roland af Hällsröm, jonka filmit yleensäkin ovat upeaa katsottavaa. Nyt nähty oli suorastaan mielestäni loistelias hallittujen kuvakulmien ja kauniistakin kauniimman kesäisen luonnon ansiosta, mustavalkoinenhan tietysti. Koin nostalgiaa, tunsin ihan nenässäni labran kehityslitkujen hajut ja teki niiiin mieli! Enää en osaisikaan, mutta kerran osasin ja onneksi tallensin, vaikka eihän niitäkään kukaan tule tarvitsemaan. Eikä taida enää pitää paikkaansa tuo Taatan lausekaan, ehkä siltä osin, että ”hyvin tai huonosti”, nurin on maailma pyörähtänyt.

Se kymmenen päivää kuumaa kesässä, jota mies aina toitottaa, ei taida sekään enää pitää paikkaansa! Nyt on hellettä jatkunut jo kolmatta viikkoa ja se kyllä taitaa yltää ennätykseen. Olen huono helteen ystävä, aurinko saa porottaa taydeltä taivaalta huhti-toukokuussa, silloin ne vuoden rusketukset pitää hoitaa, lumi takapuolen alla ja aurinko taivaalla, bikinit lumen luojan yllä! Niin, ymmärsitte, että puhe on” siitä kauan sitten ja ennen oli niin”. Piikaa meillä ei ole koskaan ollut, mutta arvokas kotiapu joskus tarvittaessa ja tuolloin tuohon samaiseen muinoiseen ihanaan aikaan hänpä kerran lähti meiltä Pakilasta taksilla kotiinsa, jolloin taksi loihe lausumaan: ”Tuossa talossa on sellainen hullu piika, että se luo lunta bikinit päällä!” Olin kuuluisa taksareiden kesken, ohi ajeltiin mennen tullen. Eipä aja enää, eipä ole bikineitäkään, enkä tarvitse enää rusketuskaan, nyt hoidetaan kesäkuumat kaupunkiasunnon viileällä parvekkeella kirjaa lukien.

Paljon olen lukenutkin, ihan hyvä kesän viettotapa sekin, kirjan vaan tarvitsee olla mielenkiintoinen ja niitä on riittänyt, enköhän viisi kuusi ole päihittänyt tällä kuumalla ajanjaksolla. Eläkeläisen –jo kauan- aikataulua voi muutella ihan sen mukaan, miltä elämä juuri sillä hetkellä tuntuu ja aamuisin se tuntuu todella tylsältä, eihän sitä voi hereillä seurata. Joku kysyy, mikä on aamu eläkeläiselle? No, sekin riippuu miten tuli käytettyä se ilta! Menikö paljonkin aamun puolelle ja sinnehän se yleensä livahtaa. Mustarastas aloittaa laulunsa kun minä menen nukkumaan, siis lukemaan iltasatua, muuten ei uni tule! Työmiehet ennättävät monesti töihinsä, kun uni rapsuttaa korvan takana ja siihen telineiden ja rakentamisen kolinaan on niin leppoisaa nukahta. Eikä mikään enää herätä nukkujaa. Sisäinen herätyskello on laitettu soimaan ennen puolta päivää, hampaat, tukka, silmät, aamuteelle ja Hesarin kimppuun. Jos se nyt suvaitsi tulla, tänäänkään ei tullut, tuli viideltä, sopi sekin lukuhetki, nyt vain parvekkeella.

Luokkakaverini oli käymässä sivistämässä itseään Ateneumin iki-ihanilla Edelfelteillä, huomasin hänet Facessa, joten tekstari, kysely, tuletko? Kaksi tuntia aikaa, ratikat kulkee ja Hakaniemen uusi Halli odottaa.

On se mahtavaa, että piirissäni on vielä näitä ”nopean-toiminna-liikkujia”, sainpahan hyvää seuraa,

tomaattikeittoa ja viestin Käpykylään, että” Hesassa Hakaniemessä on uusi –vanha Halli peruskorjattu suurella rahalla” , tulkaa käpykyläläiset katsomaan! Kannattaa kyllä, tulos on hieno.

Hesariani lukiessa parvekkeella mustat ukkospilvet valtasivat taivaan, oli kuuma ja minä odottelin suuriakin vesipisaroita, ei tullut, pilvet hajosivat. Ehkä sitten huomenna jyrinä kaappaa helteen kainaloonsa ja heinäkuu alkaa normaalina hyttyskesänä, punkkien kera.

Helle tekee outoja

 

Sietämätön helle on saanut jotain hyvääkin aikaa! Olen istunut telkkarin ääressä seuraamassa uuden Hallituksen tiedotustilaisuutta, olenko siis viisammpi kuin eilen tai viime viikolla. Kovin koomuslaisen Hallituksen olemme saaneet, itse Hallitus sitä kovasti kehuu ja oppositio moittii kovin sanoin, kuten sen tehtävä tietysti onkin. Mutta miten voi ihan tavallinen kansainen ymmärtää, mikä asia ihan oikeasti on juuri se, mikä on hyväksi ja toteututtamiskelpoinen, kun kansanedustajat puhuvat toisiansa vastaan?! Hyviä puhujia on joukossa paljon, heidän mielipiteisiinsä on helppo tarttua ja kotvan kuluttua kaikki tämä hienous kääntyy aivan toiseen suuntaan! Näin harvemmin politiikkaa seuraavan mielestä koko Sali on kuin pienet lapset leikkimässä köyden vetoa, vedä sinne, niin minä vedän tänne! Ainoa, missä olen vanhan ja uuden Hallituksen kanssa yhtä mieltä, on yritys ja ajatus saada ihan kaikki lapset oppimaan sekä lukemisen, laskemisen että kirjoittamisen ! Hohoijaa, miten me tähän on tultu?! Onneksi minä olen saanut käydä kouluni vanhaan aikaan, sillä kaikki nuo taidot on hallussa. Tämän helteisen kesän aikana juuri tuolla lukemisen osaamisella on ollut suuri merkitys, olen istunut parvekkeella, saanut luetuksi kolme paksua kirjaa, ymmärtänyt , että maailma on kovin erilainen sen eri puolilla ja elämän eri aikoina ja joka kolkassa ihmisen on  kuitenkin se oma elämänsä elettävä. Kaksi ajatuksia kiehtovaa kirjaa olen lukenut, toinen on Tommi Kinnusen ”Pimeät kuut” ja toinen on Meri Valkaman ”Sinun Margot”.

”Pimeät kuut”

oli sikäli mieltä askarruttava, että ensinnäkin mietin, miten on mahdollista miesoletetun osaavan asettua juuri tuollaisen vanhan naisen rooliin? Kansakoulunopettajan, jo kohta eläkkeelle lähtevän, sodan jälkeisen Suomen köyhääkin köyhempään itäiseen maankolkkaan joutuvan yhden opettajan kouluun opettamaan lapsia joka ikäluokalta? Olisi luullut, että opettajan rooli juuri tällaisessa paikassa, tosi surkeiden ja köyhien olojen lapsiperheiden kohdalla, olisi ollut se juuri oikea paikka empaattiselle ja tunnolliselle opettajalle! Minulle tuli ihan paha olo seuratessani pienten oppilaiden kurkotusta odottavaan syliin ja halaaviin käsiin, niitä ei tullut, tämä opettaja oli suorittaja, joka jätti tunteet sivuun. Lukijaa se kosketti, mutta ehkä se oli opettajan suojauskeino maailmaa vastaan. Mielenkiintoinen, mutta jälkensä jättävä kirja.

”Sinun Margot”

oli monisivuinen, paksu teos, joka asettui kolmelle aikavyöhykkeelle. Sotavuosiin Suomessa, Berliiniin Muurin kaatumisen aikaan ja nyt, vuoteen 2022. Sekä elokuvan että kirjan ystävänä olen tutustunut runsaaseen kerrontaan saksalaisesta elämästä itä-sekä länsipuolella, mutta jotenkin tämä teos sai yhtäkkiä tajuamaan, että ”kaikki ei itä-Saksassa ollutkaan huonoa”, että se elämä mitä he siellä elivät oli monella tapaa tyydyttävää ja onnellista. Vasta Muurin avauduttua moni tuli ymmärtämään, että heidän siihen astinen elämänsä oli länsimaisten mielestä vajaata, että se onnellisuus, mihin he olivat tottuneet, olikin valhe, jossa he olivat eläneet, siitä mitään tietämättä ja siitä millään lailla mitenkään kärsimättä, mutta että nyt, tilanteen muututtua, tuo entinen ei enää ollut mahdollista ja miten oli?! Pitikö heidän olla siitä onnellisiakin?! Tänään, vieläkään, he siellä eivät tunne olevansa samalla pallolla ”me täällä” kanssa.

 

Kesän alkuun on mahtunut myös matka keskimmäisen luo luonnonkauniiseeseen Sveitsiin

. Tapahtumat ennen koronaa ja aika sen jälkeen venytti matka-aikeita sillä seurauksella, että Helsingin uusi lentokenttä ennätti valmistua ja tutustuminen sen sisäpuolelle oli jäänyt sillä seurauksella, että tämä matkailija tunsi itsensä lähinnä ensikertalaiseksi, mutta onneksi sentään rohkeaksi suunsa avaajaksi, sillä kysymällä ei eksy kuin mummo, jolle suuntavaisto on ulkoistettu lapsenlapselle ja hänhän ei nyt ollut paikalla. Monikansallinen ja hyvin ruuhkaisa kenttä molemmin puolin tullia hämmästytti, Helsingistä on tullut todella kansainvälinen kiireinen lentokenttä. Se oli mukava huomata, pääsin nautiskelemaan suuren maailman tunnelmasta.

Tunnelmasta toiseen pääsin sitten pienessä idyllisessä rantakylässä, missä tytär tällä hetkellä elää unelmaansa.

Tuota tunnelmaa kokee enää ”Mamma Mian”-tyyppisissä elokuvissa, rantaa, vettä, pientä ja ystävällistä, kaunista. Äitiä hemmoteltiin perinteisillä musiikkifestreilla, kantosiipialuksen kyydissä pitkin kaunista järven selkää ja hyvällä ruualla etelämaalaisen ylenpalttisen kohteliaan ravintolaisännän kehujen loisteessa, italialaisen kumarrus vierailevaa äitiä kohtaan.

Niin erilaista tunnelmaa kuin viileässä ja kosketusta pelkäävässä Suomessa; jotenkin se tuntui vanhanaikaiselta ja siksi niin miellyttävältä.

 Alma-koiran kanssa seurasin lämpiminä kesäiltoina suomalaisten kesänviettoa Tokoinlahden ja Töölönlahden rannoilla

ja säälittelin uintimahdollisuuden puutetta, vettä ja rantoja on, mutta uimakulttuuria sinne ei ole luotu! Oppia kannataisi hakea Gersaun pikkukaupungista, missä sellaista rantakaistaletta ei ollutkaan, mikä ei kelvannut uimareille! Kuusikymmenluvulla  tuollainenkin ihme on kuviin tallennettu, Ristan upeat mustavalkoiset valokuvat näyttävät, miten Hakaniemen Säästöpankin rannalla lapset uivat ja tekivät hiekkakakkuja, ei se sen ihmeempi juttu ollut kuin Hietaniemen ranta samaan aikaan!

Illan viimeiseksi viihdykkeeksi seurasin A-studiota, jossa Petteri ja Riikka kävivät otteluun opposition kanssa. Ei tarvitse dekkareita nyt lukea, heissä riittää seurattavaa ja talteen otettavaa, kuten : ”Heikko sosiaalinen omatuntoa”, sanoi Saarikko ja sen minä nyt tällä hetkellä allekirjoitan, katsotaan sitten, miten maa makaa myöhemmin Orpon vinon hymyn takana.

Ja vielä kaksi kirjaa:  Fieldingiä luen paraikaa, se on vanha, mutta pidän siitä.

Pulkkisen LUMO on outo luettava, en voi sanoa suuremmin pitäneeni enkä edes oikein muista sen sisällöstä juuri mitään. Se kuuluu niihin kirjoihin, jotka luen -ja sitten unohdan.

 

Sadistinen konsertti

Kerrankin hyvä, että en päässyt kirjoittamaan heti blogiani, nyt siitä tulee huomattavasti tyynempi juttu.

Tänään oli siis konserttipäivä. Susanna Mälkin jäähyväiskonsertti ja sen hän oli päättänyt suorittaa oikein kunnolla, johtaa 92 minuuttisen Mahlerin sinfonian!

Siinähän ei ole väliaikaa, tämä yksi lause on tärkeä sinfonian kokemiselle. Koko suuri orkesteri on valjastettu käyttöön, samoin Helsingin kamarikuoro, mezzosopraano Victoria Karkacheva ja vielä Cantores minores-kuoro. Upealta kuulostaa, eikö totta?!

Orkesteri soittaa koko volyymillä kaunista –ja posauttaa sen kesken korvia vihlovalla kirskunalla, jatkaa yhtä suurella volyymillä, rämisee ja paukkuu. Väsymättä Mälkki johtaa tunti kuusitoista minuuttia ja koko tämän ajan solisti-Victoria

istuu tuolilla hänen edessään, ilman vesilasillistakaan, nousee ylös ja laulaa kaunilla metzollaan noin kymmenen minuuttia, se on sitten siinä. Orkesteri  soittaa satumaisen kaunista kunnes taas räsähtää, sinne meni sekin tunnelma.

On kulunut tunti ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia, pienet valkokauluksiset laulajat nostetaan ylös, samoin kuoro. Poikien lauluosuus oli viitisen minuuttia, se hukkui orkesterin pauhuun, samoin melkein kävi kuorolle. Kaikki jäivät seisomaan, joten odottelin uutta laulun osuutta, mutta sittenpä yksi kuorolainen sai seisomisesta tarpeekseen ja istahti. Kohta istahti varoen toinen, kolmas ja jokainen vuorollaan, ei siis yhtä aikaa. Yksi pieni poika oli uskaltanut kurkistaa suorasta rivistä kuoroon päin ja huomasi, jotta siellä se yksi istahti! Mikäs siinä, hänkin istui. Rohkeaa istujaa seurasi poika jos toinen perään, hyvin varoen, kuin olisi tullut käsky istua kuin laineita tuoden. Lopulta istuivat sekä kuoro että pojat.

Minut valtasi kiukku ja viha. Tämän Mahlerin on täytynyt olla sadisti ja naisvihaaja! Komentaa nyt lapset istumaan hiljaa penkeissään puolitoista tuntia, eikä edes päästää heitä laulamaan kuin sen vaivaisen viisminuuttisen! Ja naisviha, sehän oli ilmiselvää, istuttaa laulajaa yli tunnin tuolilla ja laulattaa varttitunnin!? Samaan sadistiseen linjaan oli nyt Mälkki lyöttänyt itsensä, hän varmaan ajatteli, jotta kun minä nyt lähden, annetaan niille kunnon annos ja annetaan se vielä oikein kovaa!

Kansa tykkäsi, muutama tuttu tyrmäsi, mies tykkäsi. Ehkä se olikin taas sitä miesten musaa, rajua ja mahtavaa. Oli miten vain, minua säälitti pienet pojat. Konsertti ei olisi musiikillisesti kuinkaan häiriintynyt, jos keskellä olisi ollut pieni tauko, jolloin kaikki laulajat olisivat voineet saapua saliin. Miten ihmeessä kymmenvuotiaat pojat on saatu tuohon muottiin!? Tulee mieleen entisaikojen satujen häijyt konstit ja uhkaukset, että jos ja jos, niin sitten niin ja niin. Miestä säälitti kaunis nuori laulaja, toki minuakin, iso raha on vaihtanut kukkaroa, sillä muuten en ainakaan minä olisi hänen hameessaan moiseen rääkkiin lähtenyt. Ei tarvinnut Mälkinkään lenkille tänään lähteä, oli se sen verran kova koetus.

Tämä päivä ei ollut vain Cantores minorelaisille kova päivä, sitä oli pienelle parivuotiaalle sukulaispojalle, joka joutui tämän yllärimummon kaitsettavaksi puistossa, kun äitinsä meni lekottelemaan siskon kanssa vauvavauintiin. Ensin oli kaikki hyvin, sitten ei, äitiä tuli ikävä ja huuto oli katkeamaton. Sitten tuli uni, kesken keinun.

Että mummolla on ollut tiukka päivä tänään, hyvin selvitty toki, vaikkakin valkokauluspoikien  huono kohtelu survaisi koko konsertin huonoon moodiin.

Tällainen ilhdutti sekä puistossa että Sanomatalossa. Sentään.

Synkkärisankari kesän tuoja

 

Huomenna alkaa kesäkuu ja perinteisesti silloin  kesä on myös ollut, sillä päivä on keskimmäisen syntymäpäivä ja silloin on aina- siis aina- ollut upea ja kaunis kesäinen päivä. En muista että koskaan olisi tarvinnut miettiä juhlien siirtämistä sisätiloihin siksi, että olisi satanut! Ei toki, sinä päivänä kukkivat omenapuut, sireeni levitti tuoksuaan ja vasta leikatun nurmikon vahva tuoksu nousi nenään, kaiken tuon voin vieläkin tuntea, kun laitan silmät kiinni.

Mietin parasta vuotta ja otin 1981 kansion esille, ajattelin, jotta silloin ainakin oli Leean koko luokka juhlistamassa suurta merkkipäivää, kuvia otin paljon ja suuren osan niistä ulkona.

Enpä ennättänyt kansiossa pitkällekään, sillä se avautui vuoden 1980 kohdalta ja sehän nyt oli sellainen merkkivuosi tyttären elämässä, jotta kiinnihän minä heti jäin! Ja katselin albumia vesi silmässä muistoja kertaillen. Oli talvi ja ystäväni oli perheineen käymässä Suomessa. Pulkkamäessä juttua riitti ja tuli heitettyä vitsi, jotta nythän Leea voisi lähteä mukaan Brasiliaan! Nopeasti  vitsi muuttui toteamukseksi, jotta miksikäs ei, ainoa mutka matkaan oli isän nimi passiin ja isä oli Hong Kongissa. Kun nyt rikos on jo vanhentunut, niin uskallan moisen kertoakin, tuli väärennettyä isän nimi paperiin ja annettua näin suostumus lapsen matkaan maapallon toiselle laidalle. Koulukin antoi siunauksensa, tytär muutti vain koulua Sao Paulon ala-asteelle. Jonkin verran siinä mies ihmetteli yhden tyttären puuttumista, mutta hankalaa tuohon olisi ollut ottaa kantaa, sillä tytär ilmoitti opiskelevansa portugalia ja nauttivan lämmöstä ja uinnista ihan koko lukukauden verran.

Jätin sitten Pakilan puutarhakuvat seuraavaan kertaan, brassukuvat muistoineen vei mennessään minut ja vie varmaan synkkärisankarin sekä  siellä olleen perheen lapset, muistot heillekin tärkeitä, kotiSuomessa nyt.

Maailmanmatkaaja lapsesta leivottiin, juureton sanoo joku. Vaihtarina Australiassa, opiskelut Usassa, sukellusreissut monissa eri merissä, kiipeilyt ja lskettelut Sveitsin Alpeilla, ystävät, elämä ja työ kansainvälistä, mutta äiti ja iska Suomessa, onhan se maa sekin.

Katselemme albumeita,

tunnemme ikävää, mutta myös suurta iloa. Ehkä olemme onnistuneet antamaan  hyvän lähdön maailmalle lähtijälle, toivomme hänen olevan onnellinen eli ja oli hän missä maassa tahansa.

Onnenhalaus  .