Silmille ja korville

Edellisestä konserttikokemuksesta onkin jo kuukausi, missä lie orkesteri luuhannut. Ihan mukavalta tuntui taas istua melkein täydessä salissa ja ihmetellä kuinka ihmiset kuitenkin jaksavat osallistua vaikka kevät ulkona ilmiselvästi jo oli Helsinkiin saapunut! Kunhan nyt pysyisi, luvassa on jonkinmoista takatalvea, ehkä kuitenkin vain pohjoiseen.

Ohjelmasta, tarjolla oli Einojuhani Rautavaaraa ja luvassa ”Viulukonsertto”, tällä sanalla. Ja sitä totta totisesti saimme kolmekymmentäkaksi vuotias saksalaisviulisti aloitti uransa seitsemän vuotiaana ja oli jo kaksikymmentäkuusi vuotiaana musiikkikorkeakoulun professori,

ura on sitten jatkunut, hienoja nimiä on kalenteri täynnä. Eikä ihme, sillä jos hän soittaa muutakin musiikkia yhtä upeasti kuin tätä Rautavaara-kummajaista, niin mestari on muusikoksi. En ole Rautavaaran musiikin vankkumaton ystävä, mutta tämä Viulukonsertto kyllä läpäisi minut ensimmäisen osan kauniilla, rauhallisesti laulavalla soitolla, sitten väliin sitä räminää, josta en piittaa, lopuksi kuitenkin taas pehmeää ja herkkää, taitavaa. Suuri ihmetyksen aiheeni oli, miten esittäjä pystyy laskemaan montako kertaa on soitettava peräjälkeen  sama pieni sointu, kymmenen, viisikymmentä vai sata?! Ehkä se ei ihan sama koko ajan ollut, mutta en siinä nopeassa menossa osannut nuotteja erotella, samalta kuulostivat. Tobias Feldmann oli tämän suurtaiturin nimi.

Puoliajan jälkeen oli Straussia. Kuulosti hyvältä ja alkoikin hyvin. Orkesteri oli läsnä koko suuruudessaan ja kun  kapellimestari Pablo Gonzalez

heilautti tahtipuikkoa, koko sali räjähti! Mietin siinä, miltä mahtaa tuntua johtaa tällaista orkesteria, josta lähtee pienen puikon heilutuksella noin mahtava ääni! Tunne on varmaan massivinen, kuin sodan voittanut, siltä tämä espanjalainen kaveri kupissaan näyttikin.”Sankarin elämää” nyt puitiin niin suurella äänten mahdilla, että kun sota oli voitettu ja rauhantyöt käynnistyivät, oli meikäläisen korvat jonkin aikaa sulkeutuneet, ne ottivat rauhan työt todella hiljaisesti sumuverhon takaa. Sillä osuudella ei suurta väliä ollutkaan, se oli mielestäni unettavan tylsä ja sekava. Viimeinen sitten tuli täyttymys, orkesterin oman ykkösviulistin soittaessa sooloillen niin kauniisti kuin vain viululla soittaa voi. Vai oliko se jossain toisessa osassa?! Oli miten oli, se oli kaunista.

Bridgestä tullessa ennätin käväistä katsastamassa Ateneumin uusitun ilmeen,

museokortti kun ei moiti, vaikka vain piipahdat, aina voit tulla uudelleen. Jonoa ei ollut, mutta kiitettävästi kansa oli taiteen pariin itsensä löytänyt. Kävelin salit läpi, jossain pysähdyin,

mutta suuria intohimoja ei näyttely nyt herättänyt. Oliko syynä saleissa vallitseva lämpötila, joka sai puseron liimautumaan selkään, vai liika kiire kiiruhtaa kotia kohti, jotta ennättäisi siistiytyä ennen konserttia. Onpahan kuitenkin katsastettu,tosin näkemättä jäivät kaikki muut uudistetut tilat, kahvilat ja mitä siellä sitten onkin. Jos merkit pitävät paikkansa, niin kyllä sinne jonoja kohta alkaa kertyä, ihmiset liikkuvat selvästi enemmän.

Mitä kuva merkitsee?

 

Mitä kuva merkitsee? Jollekin se ei merkitse yhtään mitään, toiselle se on häiritsevä elementti nykyelämässä ja jollekin se on tapa elää ja kokea tätä maapallolla vaeltamista. Minä kuulun tuohon viimeiseen ryhmään, kuva on minulle niin tärkeä, että ilman kuvaa tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jokin pala. Se että myös kirjoitan, on vain sanojen lisä kuvaan, sillä jo pelkkä kuva kertoo kaiken.

Ensimmäiset kuvani näen sisäisillä silmilläni niinkin varhaisesta ajasta kuin alle kolmivuotiaana, näen isäni housunlahkeet kun istun pöydän alla.

Isäni kuoli kun olin päälle kolmen, siitä näen maakellarin, havut seinillä ja arkun, kuvaan liitän myös maakellarin hajun. Valokuvassa  seison äidin kanssa arkun vieressä. Joku voisi sanoa, että minä muistan tuon kuvan ja luon siitä itselleni muiston, kumpi vain, kuva on tärkeä.

Keille sitten kuva olisi tärkeä? Aloitetaan nykyajasta, jossa perhesuhteet ovat moninaiset ja asutaan toisella paikkakunnalla, jopa toisessa maassa. Kuvien määrästä riippuu, kuinka hyvin esimerkiksi perheen jäsenet tuntevat toisensa, voi olla, että ihan käytännön vuoksi fyysinen kontakti jää kokonaan pois. Ehkä tämä polvi ei tunne tarvetta tuntea edeltäjiään, mutta jo seuraava saattaa sitä haluta. Kirjeitä, kirjoja ja ääntä on, mutta ellei ole kuvan kuvaa, luo jokainen lukija itselleen mielikuvansa mukaisen kuvan ja se saattaa poiketa oikeasta täysin päinvastaiseksi.

Kerran jo luodusta mielikuvasta on vaikea luopua, ainakin minun. Sukututkimuksessa käydään läpi vanhoja tekstejä, nimet ja linkit jäävät huonosti mieleen ilman kuvaa. Omakohtaisesti voin sanoa, että meillä perheemme tarvitsee kuvia pitääkseen yllä tuttavuutta sukulaisiin, tuttaviin ja jo pois menneisiin. Nämä kuvat ovat käytössä päivittäin.

Kuva on tarpeellinen myös maailman tuntemuksen vuoksi. Yhä enenemässä määrin me katselemme maailmaa kuvina, teksti on siinä vain selittävänä tekijänä. Maailma on laajentunut ystävien, tuttujen ja uutiskuvien ansiosta omasta suljetusta kehästä tuttuuden tuntuiseksi vaikkapa Tokiosta,

 jossa en ole käynyt, mutta josta ystäväni on postanut Faceen päivittäisiä kokemuksiaan kuvina, joihin on liitetty muutaman lauseen selitys katsojaa varten. Tai tyttären kuvapostaukset tekemisistään Sveitsin upeissa maisemissa.

Näitä voisin jatkaa loputtomiin, sillä juuri nuo kuvat mahdollistavat minut ikäänkuin matkalle, tätähän voisi verrata penkkiurheiluun, ethän siinäkään edes liikahda minnekään, mutta olet vahvasti mukana!

Nykyään kuvataan paljon, mutta talteen katsottavaksi jää käteen vähän. Uutiskuvat ja omat kansiosi löydät netin arkistoista, pilvestä, ne pysyvät siellä tapahtumineen tallessa kauan tämän tiedon mukaan. Mutta mikään ei vanhene yhtä nopeaan kuin tekniikka, pilvitallennuskin saattaa joku päivä olla se entinen juttu ja sinne meni kaikki ne aarteet, jotka luulit lastenlastesi sieltä hamuavan! Onneksi Valokuvamuseo tallentaa ihmisen arkipäivää, sillä huolestuneisuus normaalin arkipäiväkuvan katoamisesta on kuulemma aiheellinen. Se mikä tallennetaan ihan paperisena kuvana hyllynreunalle on juuri se pyhäasuinen pönäkkä ryhmäkuva, 

 ei kuva verkkaripöksyisestä isästä lapsen nenää pyyhkimässä. Hyvä, että edes yksi kuva säilyy, mutta aika paljon tarvitaan mielikuvitusta, jotta siitä voisi kertoa tuleville, miten ja kuka ja missä!

Nykyajan kuva on tiedottamista, oletusta että kuvaa katsotaan laajalti. Se asettaa kuvalle normit, se pitää käsitellä kuvakelpoiseksi, sille on somessa kaikenlaisia sovellutuksia, joten tänään emme voi mitenkään tietää, onko kuva totta vai ei. Kuvan kulutus on suurta, kuvaa tulee meille monelta taholta, on televisiota, elokuvaa, taiteen ja tietotekniikan eri muotoja. Samalla se on kokenut muutoksia, kuvasta on tullut arkinen todellisuus, joka seuraa meitä yötä päivää joka puolella, siitä irrottautuminen on mahdotonta.

Koska kuvasta on tullut arkipäivää, se on kehittänyt itselleen mitä oudoimpia esittämismuotoja. Muinoisina aikoina kuvan ollessa harvojen omistuksessa, sen tarkoitus oli viehättää silmää samalla kun tallentaa muisto. Nykyisin kuvan tarvitsee vain herättää huomiota,

 kääntää ihmisten katseet johonkin tarkoitettuun suuntaan. Esimerkiksi vaalikeskustelujen kohdalla seurasin puheenjohtajien ilmeitä, jotka usein puhuivat enemmän kuin sanat. Ilman kuvaa, pelkän äänen perusteella, olisi vaikea tehdä yhtä tarkkoja huomioita.

Kuva on tullut jäädäkseen, kasvosi ovat rekisterissä ympäri maailman erilaisissa tunnistuskameroissa, kuvaasi tarvitaan passissa, ajokortissa, henkilökortissa. Kohta et tarvitse enää tunnuksiakaan, kun kuvatut silmäsi kertovat sinusta kaiken. Droonit tallentavat kotisi nurkat ja lepolasseilla paistattelevat, taistelu julkista kuvaa vastaan alkaa olla hävitty, on vain hyväksyttävä se tosiasia, että kuva yltää elämämme ihan joka kolkkaan, mutta myös se tosiasia, että kiinnostus meitä jokaista kohtaan ei yllä jokaisen katselijan silmiin. Minun tai sinun tekemiset kuvineen saattavat livahtaa katselijan ohi ilman sen suurempaa  kiinnostusta. Kuvaa on siis turha pelätä, väärinkäytöksiä on ollut aina, monesta muustakin asiasta kuin kuvasta.

Minä kuljen edelleen kamera kainalossa , kuvaan, tallennan ja

toivon kuvieni tuovan muistoja ilosta ja surusta, elämästä täällä ihmisten seurassa.

OHO, sanoi Eemeli-joskus. Hyvää Pääsisäistä kuitenkin.

Sunnuntain vaalitulos oli järkytys, ei tullut ” 100 naista Eduskuntaan”, kuten Naisliitot sellaista ovat kevään mittaan ajaneet.  Vihreiden ja Vasemmiston naiset  saivat toimia tukkona Persujen valtaan pääsylle, moni nainen varmaan antoi äänensä jo pelkästä kauhusta  Petterille tai Sannalle. Ilman tätä ”pääministeritaktikointia” Vihreät Naiset olisivat nostaneet pääluvun sataan, mikäli läskupääni ollenkaan toimii. Ilta oli jännittävä, tulosta sai odottaa puoleen yöhön asti ja en voi sanoa olevani tyytyväinen, mutta tänään sitten mietin, jotta mikähän se vaihtoehto olisi ollut?! Petterin naaman ilmehtiminen ei miellytä, kameraa kyllä, Riikka näppäränä puhujana saisi kompastua omaan näppäryyteensä ja Sanna taas ei enää taida kansaa jaksaa vetää. Samalla mietin, jotta nyt puhutaan kahdesta oikeistopuolueesta, olen aina mieltänyt Persut lähinnä äärioikeistoon, joten haloo, minne kotimaani on kulkemassa?!

Jännitys jatkukoon, mutta ehkä minä siirryn kotiolojen jännitykseen, jollaisia ei onneksi tällä hetkellä suuremmin ole, NATOssakin jo ollaan. Täyskuu Tokoinlahden yllä, mustarastaan uusi tuleminen yölaulajaksi, lumien sulaminen,

parvekenarsissien kohtalo ja viimeksi keinoemo Lindan pihan kaikkien sireenien kaataminen!

Vanha kotitalo paljastui rähjäisen aidan takaa, ei hehku valkoiset sireenin kukat Juhannuksen kunniaksi. Aina ne ovat siinä olleet, ennustaako kukkien katoaminen Lindan muuttoa Palvelutaloon, sinne hän ensi talveksi ehkä haluaa, ikää on jo yli yhdeksänkymmenen, näkö haittaa maailmalle yksitoistavuoiaana  lähtemään joutunutta yksin eläjää. Tiedä häntä, mitä olisi mökkinsä kovalla työllä itselleen hankkinut äänestänyt, ellei elämän loppusuoralla moiset asiat jäisi pienempien toiveiden alle. Suomi on pitkä maa, erot meidän lapsuuden aikoina pohjoisen, keskisen ja eteläisen Suomen välillä ovat olleet käsittämättömän suuret! Sitä ihmetteli aikoinaan myös Jörn Donner elokuvassaan ”Perkele, kuvia Suomesta!”, Yle Teema näytti sen tässä yhtenä iltana, me katselimme, emmekä olleet uskoa, jotta olimme itse eläneet tuon 60-70-luvun ajan, niin alkeelliselta koko elämä siinä esittäytyi.

Kaiken tämän suurta muutosta odottavien suomalaisten toivelistaa olen tässä aamun tunteina ihmetellyt ja en ole päässyt puusta pitemmälle. Mikä se olisi ja koska sellainen tapahtuisi? Toivoisin vaan, että ihmiset osaisivat kuvitella itsensä näiden ilman  omaa syytään vähäosaisten kohtaloon, mitä tekisin, jos tuo olisin minä? Tai jos tuo lapsi olisi juuri se minun lapsenlapseni?  Valtion koneisto on hidas ja ennenkuin mitään suurempaa on saatu aikaan, kansalaiset nurisevat ja tottuttuvat, mikään ei muutu. Onko kaksi kättä hoitamassa vai yksi vierasmaalainen käsi, taitaa olla meille ikäihmisille se ja sama, kunhan on joku käsi.

Mutta miten maailma makaa Rapakon takana,

Euroopassa ja täällä kotimaassa, se ei ainakaan minulle ole ”se ja sama”. Ihmiset ovat samoja, olkoon ihon väri tai hiusten kiharuus minkälainen tahansa. Suomi ”elovena-tyttönä” sinisine silmineen ja vehnän värisine hiuksineen on onneksi katoava muinaisjäännettä. Niinkuin vuosia sitten ystäväni ihmettelyyn tyttäreni valinnasta tokaisin: ”Suomalaiset kaunistuvat”! Seurasi hiljaisuus.

Syntymäpäiviä on tässä huhtikuussa taas melkein joka päivälle, osaa täytyy muistella kuvia ja albumeita katselemalla, jokaista ei viitsi enää Facen sivuillakaan muistella, juhlijat saavat tyytyä Naaman omiin toivotuksiin. Välitän tässä nyt kuitenkin jokaiselle juhlittavalle PALJON ONNEA  ja HYVÄÄ PÄÄSIÄSISTÄ, joka sekin on tulossa –ja kohta sitten taas menossa.