Taas vanhetaan

Katselin tuossa edessäni olevaa allakkaa ja huomasin, että minullahan on taas kohta päivä, jolloin olen edellistä vuotta vuoden vanhempi. Vanhin siitä jo muistutteli kauniisti ystävänpäivänä magneetilla, jonka olen läntännyt työpöytääni valaisevaan ikivanhaan lamppuun. Siihen se päätyi jo aiemmin annetun viisauden myötä muistuttamaan, että aika kulkee latujaan. Tämä isäni työlamppu Järvilinnan vastaanottokodin ajoilta  ikäänkuin siunaa tyttärensä kuvahulluuden, lamppu ja minä kuljemme vuosissa yhtä matkaa.

Lampun minä sitten testamenttaan ”paavolle”, sillä silmälääkärini painotti erityisesti valon merkitystä lukemisen ääressä ja siihen mennessä toivon ”paavon” jo istuvan innokkaasti kirjan ääressä työpöytänsä vieressä eikä lattialla, sillä vanhanaikainen lamppuni haluaa valaista pöydällä, ei lattialla.

Magneetit lampun päällä

oli tietysti kuvattava, mistä tulikin mieleen tehdä kuvasta kortti. Kortista muistui mieleen vanheneminen, Anopin antamassa synkkärikirjassa on merkintöjä maaliskuun joka päivälle, oli helmikuunkin, Äidin kuolinpäivä, siitäkin jo kuusi vuotta aikaa. Olisi mukava muistaa syntymäpäiväänsä viettäviä kortilla, mutta posti on tehnyt siitäkin traditiosta hankalan. Mieluiten muistaisi juuri sinä päivänä kun merkkipäivä on eikä kuukautta myöhemmin tai aiemmin, jutusta on mennyt koko hohto. Allakkaa katselessa muistin miehen kertoman vitsin:” Mies kertoi viettävänsä juomatonta päivää helmikuun kakskymmenesyhdeksäs viiva kolmaskymmenesyhdes.” Naurattiko? no ei ainakaan katsoessani edessä olevaa viikkoa, joka loppuukin yllättäen sunnuntaihin, jolloin ne kahvit on tarjottava jos sellaisia aikoo. Ja aionhan minä, juhlan paikat ovat näillä lukemilla harvassa ja korttikin on jo tehty

. Mutta se posti, neljä päivää on sille mahdoton toimitusaika, siispä pakko ottaa uudet konstit käyttöön, liittää kortti viestiin ja toivoa, että vastaanottaja sen lukee. Sen verran vanhanaikainen olen, että se mikä on käsin kosketeltava, on aina varmempi kuin pelkkä pilvessä liehuja. Itsekäskin olen, ajatus, että joku pitelee korttia kädessään, katselee ja ehkä vähän minua ajatteleekin, se lämmittää.

Iästä muistutetaan vähän joka puolella. Vanhus sana on epäkohtelias, ikäihminen, seniori, myöhempi keski-ikä, kääkkä, vanha akka, muija, onhan noita, ovatko paremmiksi muuttuneet, kukin voi itsessään miettiä. Ja sitä tulee väistämättä miettineeksi joka kerta Finnkinon powderroomissa,

siellä upeat valokuvat vessan ovissa menneen ajan suuruuksista muistuttavat, että jos joskus jotain kerrottiin muistuttavan, niin eipähän muistuta enää!

Mummo on tyytyväinen mummoiluunsa, onnellinen ”paavostaan” ja onnellinen paavon Almasta.

Hiihtolomalla Alman kanssa ulkoilu puhtaan valkoisessa lumessa oli Hesan korkeudella todellista juhlaa, Tokoinlahdella toiset mummot hiihtelivät paavojen ja maijojensa kanssa, joskus talvi yllättää. Kaunista oli.

Nyt ollaan sitten jo illassa ja yöllä alkaa bussilakko. Paavon koulu sujuu bussilla normaalisti, mitenkähän käy nyt?! Ottaako opettaja hermoloman ja jättää lapset oman onnensa nojaan vai joko taas leikitään etäyhteyksillä ?! Vähemmilläkin konsteilla voi lapsen harrastus-ja koulupolun tärvellä. Viikon ovat luvanneet olla ajelematta, se siis tarkoittaa myös hankaluuksia bridgen pelaajille, pelaajat jäävät kotiin. Tämä pelaaja kyllä pääsee, sillä omat jalat ovat vielä kävelykunnossa eikä matkakaan ole aiemmasta pidentynyt, mutta ilman kaveria ei peli suju. Jääpähän sitten aikaa lattianpesuun ja pöytien pyyhkimiseen, mies lupasi hoitaa tarjoilut !

Mites se menikään-

 

”Joo,o vanhakin nyt nuortuu” , vai miten se menikään? Kävi näin: Pelikaverini on kova elokuvissa kävijä ja kerran kahvitauolla hän tokaisi, jotta ”nyt tuli katsottua se kaikkien aikojen huonoin elokuva! ”Skimbagirls”, onko joku nähnyt?”  Emme olleet, sehän nyt ei ollenkaan kuulosta meikäläisten tasoiselta, eihän sitä edes kehtaisi kellekään sanoakaan , että moisen hössötykseen on rahansa uhrannut!

Asia jäi tietysti minua kaihertamaan. Oikeastaan toiseksi paras mainos on toisen inhokki, täytyyhän se nähdä, eihän siitä muuten voi sanoa sitä ei tätä. Suurin syy on tietysti tuo lausuttu lause, miksi niin ja onko se minunkin mielestäni? Uteliaisuus on kummllinen helmasynti, se on teettänyt minulle monta huonoa ja yhtä monta hyvää, mutta aina kiutenkin olen sen tehnyt ja siitä sitten tyytyväinen. No nyt sitten klikkasin koneelle ja katselin missä moinen elokuva menee, tuore juttu, kai se nyt on joka teatterissa, kun suomi-filmin parhaimpia näyttelijöitä on mukaansa saanut.

Taisi olla Laskiaissunnuntain syy, sillä kaikki näyttivät iltapäivään vain lastenelokuvia, hieno homma sekin, vaikkakin meidän hiihtolomalaispaavolla oli isäviikonloppu, silloin ei pelikoneen äärestä varmaan kadottu edes lumiukkoa tekemään.Eipä tuolla nyt suuria suruja loihdita, sillä ”Paavo” lähtee Lapin lumille ja tuo Mummille Alma-koiran, jotta Mummikin voi nautiskella valkoisesta lumesta niin kauan kuin sellainen ihme kaupungissa kestää. ”Skimbagirls”- elokuva meni kuitenkin Itiksessä yhdessä pienessä salissa, klikkasin lipun, tulostin sen, toki olin modernina mummona myös klikannut lipun kännykääni, mutta enhän minä pelkästään siihen voi luottaa, paperilippu on varma, se tuntuu kädessä ja siitä pitää pitää huolta. Metrolla pääsee varttitunnissa ja siitä sitten.

En muuten ollut käynyt Itiksessä vuosiin, joten jo tulo sinne eksytti, kumpaan suuntaan?! Väärään tietysti, niin minä aina. Kysymällä pärjää, siis takaisin päin, raput alas , vasemmalle ja sitten, minne se nyt olikaan? Kysymälllä ja neuvoa noudattaen olin  vanhan tutun Itiksen kupolikaton alla, mutta siihen se tuttuus jäikin. Olo oli kuin ulkomailla, suurta, valoisaa ja tuntematonta. Etsin kylttejä, nuolia elokuvateatteriin oli , mutta nuoli taisi sojottaa jonnekin pellon laitaan, sillä yhtäkään elokuvateatterin näköistä ei silmien eteen ilmaantunut! Taas mummu kysyi ja nuoren miehen käsi heilahti ”tuonne päin, siellä se on” ja siellähän se sitten olikin.

Karkkihyllyä oli kilometri, itsepalvelupisteitä monta ja yksi poika, joka lippuni nähdessään opasti näyttämään kuvapuolta tuohon siniseen valoon. No ei tämä nyt ihan vierasta ollut, mutta suurelta ja uudelta kaikki tuntui, kun oli tottunut uutisten ja lehtien juttuihin Itäkeskuksen sottaisuudesta ja vaarallisuudesta. Minun silmääni kaikki näytti hyvin normaalilta, ehkä muiden silmissä oli yks melkein eksynyt mummo, joka haahuili kauppakeskusta sinne ja tänne kännyllä kuvia napsien.

Löysin näppärästi oikean salin, oikean rivin ja penkin. Sali oli melkein täynnä, katselin yleisöä, nuoria aikuisia,  minä luultavasti joukon vanhin. Kännykät sulkeutuivat, Sali pimeni, mainokset alkoivat ja alkoi myös täysi hiljaisuus! Oikein jäin sitä kuuntelemaan, voiko tämä olla totta, he tulivat katsomaan elokuvaa ja olivat kaikki syöneet jo kotona! Elokuvan juoni  kertoo neljästä ystävästä, jotka viettävät Lapissa laskettelun merkeissä joka vuotisia tapaamisiaan, tällä kertaa yhden sisaren häitä.

Olen tullut katsomaan kreisikomediaa, olen myös asennoitunut, etten elokuvasta pidä. Toisin kävi. Totta on, että huumori on hyvin kreisiä, vallatonta, mutta niinhän sen pitääkin olla ja vieläpä sellaista, joka naurattaa ja se jos mikä on taituruutta! Käsikirjoitus oli onnistunut, kuvaus oli kaunista, kohteet oli valittu huolella ja näyttelijät olivat loistavia. Ja kaiken hulluden keskellä juoneen oli saatu mahduttettua tunteisiin vetoavaa sisarrakkautta, tipautin pari kyyneltä elokuvan lopussa.

Tyytyväisenä kokemaani, ymmärrykseeni kolmi- nelikymppisten muotimaailman kummallisuuksista, sellaisihan he nykyään ovat. Mitä vaan voi päällensä laittaa, sitä juuri edellisenä iltana mietiskelin kävellessäni perjantai-iltana kaupungin kaduilla. Valikoima oli  lievästi kerrottuna hauska, moni muotoinen, rimpsuja, pitsiä, kudottua, korjattua, ihan mitä vaan, tarkkaan varmaan harkittua, hankalaakin, mutta ei tunnu missään. Sellaisilta näyttivät myös Skimbagirlin naiset, minun silmääni sopi jopa morsiamen morsiushuntu hiihtohaalarin vyötäröllä. Mahtavat me bridgeleidit näyttää ikävän harmailta näiden Ilottelijoiden silmissä. Näin se menee, onneksi makuja on monenlaisia, kaikille löytyy omansa.

Ajoissa ja etuajoissa...

Ruotsalainen mezzosopraano lauloi viisi Gustav Mahlerin laulua, joista kolme ensimmäistä oli mieleisiä minulle, sillä hän otti ylä-äänet todella kauniisti liukuen. Neljäs oli sitten oopperalaulu äänenkäytöltään ja se ei minusta soinut yhtä kauniisti, viides oli taas hunajainen.

Kansa oli ennättänyt juuri nauttimaan 20 minuutin konsertista ja istahtanut tuoleilleen, kun Katariina Karneuksen  laulanta loppui, tuli väliaika, ylös ja liikkeelle, kuten Tarvajärvi taisi aikoinaan sanoa! Jossain nyt on järkikulta pettänyt, kun kansaa riepotellaan puolen tunnin välein ahtaisiin portaisiin! Tai sitten juuri päinvastoin, joku innokas liikuttaja on katsellut yleisöä ja pannut merkille huomattavan suuren joukon ikäihmisiä, eläkeläisiä suorastaan ja vielä huonosti portaita ylös kapuavia! Epäilemättä tuo porukka istuu kotona telkkarin ääressä, ei liiku minnekään, joten lyödäänpä kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Laitetaan niiden korvat lujille Sibeliuksen musiikilla ja suoritetaan pienoista porrasjumppaa. Sibeliuksen Lemminkäisen joka soittimen kuuli tänään kaikkein huonokuuloisinkin, esitys oli vallan miehinen juttu. Taisiko Lemminkäinen olla Tuonelassa, kun englannintorven satumaisen kaunis soitto lumosi myös meidät kuulijat, on se kaunis soitin! Kuten kaikki muutkin soittimet, silti minä mieluummin kuuntelisin niitä hiukan toisistaan erillään, en edelleenkään ole koko orkesterin yhtaikaisen räminän ystävä. Kansa oli kuitenkin haltioissaan, mies myös.

Illalla otin sitten luettavaksi juuri Kirjastosta hakemani Eve Hietaniemen ”Numeroruuhka”.

Olisihan minun pitänyt jo nimestä osata päätellä, että Paavo Pasasen juttujahan tässä käsitellään. Jo heti avaussivuista selvisi, jotta ainakin tämän Hesan seudun kaikki paavot ovat tupahtaneet samasta muotista, niin hauskaa oli todeta, jotta näinhän se on meidän ”Paavon” kohdalla. Hauskaa ja hauskaa, miten sen nyt ottaa. Opettajalla ei varmaan ole hauskaa, Paavon isällä ei myöskään aina ole hauskaa, meidän ”Paavon ” äidillä ei myöskään ole hauskaa ja ”meidän Paavon ” mummilla ei myöskään pitäisi olla hauskaa, mutta minkäs teet! Kyllä mummia naurattaa, joskus myös vähän itkettää ja usein suuresti huolestuttaa. Ihan lyhyt esimerkii samankaltaisuudesta: ” Paavo oli aikanaan aloittanut sanasta isi-h ja taantunut siitä kuuteen sanaan: Mitäh, joo joo, Älä aloita ja yleisimmin käytetty Lopeta-a-aa.”

 Ja tällä hetkellä ajankohtaista: Paavo lukee:

 ”Tielle on pudonnut mahdoton masti.

                                              Mikä? 

                                              Mahdoton masti. Mikä se on? Joku lava?

                                               Näytäs sitä kirjaa.... Mahdottomasti !”

Tällä hetkellä olen sivulla 123 ja luulen , että Paavo hauskuttaa minua vielä parina iltana, vaikkakin täytyy todeta, että aikuisten hauskuudet saisivat alkaa suun pesulla saippualla. Jäänpä odottamaan Paavon kielen kehitystä, opettaja parka, Paavolla on hyvä sydän, mutta pyörivä jalkapallo pään paikalla.

Tänään olin Helsingin Naisliiton Ajankohtaisseminaarissa Hotelli Arthurin juhlasalissa. Katselin salin kattokuvioita raamatunlauseineen

ja mietin, jotta tämä on ollut varmaan naishotelli Helkan miesvastine aikoinaan ja siitä on nyt reväisty huumorilla tilaisuus naisten järjestölle vieläpä otsikolla ”Sata naista Eduskuntaan!” Tuli todettua, että vielä ei tuota ole saavutettu, lähelle on päästy, 47% on jo hyvä luku, mutta aina on parannettavaa. Ehkä tämä Arthur, kuka hän sitten olikaan, antoi siunauksensa tälle tavoitellulle naisten vallankumoukselle.

Paljon tuli opittua, esimerkiksi Sirpa Pietikäinen laukoi minulle mieluisia totuuksia:

                      Nainen on aina vähän ” liian”...

                      Nainen on sopeutuvainen, yhteistyökykyinen. Eli kiltti.

                      Naisen puhe on mielipide, miehen puhe on fakta.

Kun laitetaan betoniin, se on edistystä. Kun laitetaan hoivaan, se on kulu.

Ja sitten se minulle passeli ohje:

                      Mieluummin hankala akka, kuin perässä vedettävä.

Tutkija Hanna Wass opetti minulle uusia sanoja.  Futurokratia, teknokratisoida, infokratia, oli muitakin, mutta kun en niitä kaikkia ymmärtänyt, en myöskään osannut kirjata ylös, huomioin vain, että yhden jos toisen sanan voi kratioida...

Huomenna menen kertomaan saamelaisista kirjoita, luin niitä kaksi kappaletta, ” Valon airut” ja ”Sataprosenttinen”. Onpa jännää kuunnella, ovatko muut lukijat löytäneet helpompia luettavia, ”Valon airut”, sekoitus Lappia, taikaa ja tietoa, sikin sokin.

Se ”huominen” siirtyi viikolla, miten sen nyt selittäisin, etten ihan vielä muistiongelmaisen joukkoon putoaisi, lähellähän tuo joskus on, lähellä oli nytkin! Päivyreitä on käytössä kolme, tässä koneen edessä, keittiön seinällä ja laukussa.  Siellähän se lukee joka päivyrissä, että ensi viikolla, siis 18 helmikuuta harrastetaan saamelaisuutta. Kun on varma asiastaan, niin ei tarvitase vilkuilla seinälle, pakkasin siis kassiin esiteltävät kirjat, pari korttia ja ”paavon” leipomuksista jääneillä sydämillä koristellun kakun

ja hyppäsin  nenän eteen ajaneeseen kolmoseen. Asemalta sitten kävelin sohjoa ja suuria lätäköitä yli hyppien Aurorankadulle, linkutin ovea, eipä kukaan avannut. Soitto ystävälle selvensi, että nyt on mummo viikolla liian ajoissa. Tulipahan ulkoiltua, hyvä juttu, eipähän nuo kassijutut haitanne, vaikka etuajan sijaan ne tuleekin takamatkalla! 

Hyvää Ystävänpäivää kuitenkin, luet sen etu-tai takakäteen.

Kyläluuta onnittelee ja muistelee.

Sanotaan, että kevään kirkas valo herättää kuolleetkin, ainakin se herättää autoilevan parin mielen, pitää lähteä liikenteeseen, katsomaan miten maailma makaa. Tosin nyt vain Helsinki. Kaupunki rakentaa, uutta tulee sekä tiestöön että asukkaille uusia koteja niiden varsille. Ensin täytyy kuitenkin käydä kurkistamassa, miten vanha kotitalo makaa ja hyvinhän se makaa, ei ole vielä kaivuri käynyt. Talo seisoo pystyssä kuin ikivanha linnoitus ja sellainenhan se melkein on, vahva betonikakku.

Harmittaa, mutta enää ei itketä, se elämä on ohi. Naapurustokin on muuttunut, vain yksi on jäljellä ja sinne minä ajelutin miehen. Kevät ja valo herättävät minussa tunnetusti kyläluudan, muuta hyvää alhaalta silmiin poraamaan aurinkoon en löydä. Ja kun tuohon lisää vielä täyden kuun, niin kyläluuta olisi valmis! Asiassa on vain yksi mutta ja se suurenee vuosi vuodelta, herättää minussa kummastusta, pientä pelkoakin tulevaisuutta ajatellen. Kun siihen vielä lisätään lause, joka putkahti tyttäreni suusta tässä kerran talven aikaan:” Ei kukaan muu kuin sinä mene ihmisten kylään kutsumatta!”

Pelikaverin kolmikerroksisessa talossa tehtiin lukkouudistus, ovikoodeja oli jaeltu liikaa ja koko koodihomma poistettiin. Tilalle saatiin ”avainlätkä”, sellainen, joka on käytössä muun muassa lukollisissa roskiksissa ja ainakin telkkarisarjojen kauhukuvien mukaan sairaaloissa. Ystävä mietti siinä, miten toimia, jos joku kaikesta huolimatta haluaa tulla kylään, tai jäävätkö ihmiset ruuatta, kun ruokalähetit ei pääse sisään? Miten ambulanssi tai kotihoitaja ? Onko hänen juostava ulko-ovelle kolmannesta kerroksesta, jos odottaa jonkun tulevaksi? Entä jos ja niin edelleen jos. Tämä on nyt sitä uudistusta, pidetään meidät turvassa ja sitten unohdetaan kokonaan, kunnes Iltasanomat meidät löytää. Näin voisi tapahtua toisen pelikaverin kohdalla, hän on linnottatunut kotiinsa, ei vastaa puhelimeen, ei muista ovikoodia, joten kukaan ei voi mennä tiedustelemaan, onko hän hengissä edes, kun ulko-ovesta ei pääse. Näistä vastoinkäymisistä huolimatta siinä ohi ajellessa tuli kahvikuppi ja  systeri mieleen. ”Tulkaa käymään” on kännykän vakiolause ja nyt sitten ajattelin toteuttaa sen. Mutta sen verran olen minäkin tämän maailman oudoissa kuvioissa hioutunut, että otin puhelimen ja soitin. ”Onko sulla jotain asiaakin?”  ”Ajelllaan tässä ohi ja ois voitu  tulla kahville?!” ” Ei meille noin vain voi tulla! Pitää ilmoittaa etukäteen! Ei meillä ole mitään tarjottavaakaan.” No , minulla oli kakku auton lattialla ja nythän minä ilmoitin. Vastaus ilmoitukseen riittänee ei tai joo, nyt tuli selväksi ei ja me jatkettiin matkaa. Mitään suurta ei ollut tapahtunut, kyläluuta ei tällä kertaa onnistunut. Migreenikkona elämäni kulkenut, olen joutunut oppimaan extemporee-elämän, sillä varmasti makasin punkan pohjalla, jos olin etukäteen jotain sopinut. Itsellenihän tämä tyyli sopii vallan mainiosti, mutta tällä nykymeiningillä se ei kaupungissa onnistu.Vaikka kaupunkilaiseksi itseni nykyisin ilmoitankin, niin todellinen minäni on siellä esikaupunkialueella elävä omakoti-ihminen, jonka ulko-ovessa toimii vielä ovikello. Siellä vanhalla kotinurkalla sitten menin ja pirautin ovikelloa. On aina mukava kohdata ystävä kasvokkain, siinä päivitettiin asiat kohdalleen, kahvitkin olisi keitetty, mutta mies istui autossa ja hänhän  ei tule sisään ilman kutsukorttia, hän siis  jutteli pihalla miehen kanssa ja minä sisällä naisen kanssa.

Mietittiin montako vuotta sitten Saana-tytär menehtyi rintasyöpään, syntymäpäivä olisi pian, ikinä ei unohdu, oli keskimmäisen hyvä ystävä. Ystäväkortit on kohta postissa, silti olen onnellinen, että taas kerran uskalsin toimia kyläluutana.

Anopin antamaan syntymäpäiväkirjaan on kirjoitettu nimiä joka päivälle, osaa onnittelen

ja osaa muistelen, 

Onnea Onnea

Onnea Onnea

Onnea Onnea

Onnea Onnea