Naapurisopua vai..

 

”A man like OTTO”! Nyt olisi tarvetta tuon elokuvan opeille, alakerrassa asuu yhtä äkäinen naapuri kuin Otto! Minun pitäisi osata pehmittää moinen kiukku, mutta milläs moisen osaat, kun toinen tulee silmille suuna päänä? Juteltiin elokuvista kävellessä, että tuossa nyt tuli selväksi ero suomalaisen ja etelämaalaisen ihmisen välillä, juro kömpelö suomalainen ja vilkas peräänantamaton etelän ihminen, sellainen, jolle ei loppujen lopuksi voi muuta kuin antaa periksi ja hyväksyä ystävyys. Minun pitäisi osata olla se etelän ihminen, sillä jurompaa vastustajaa en lähinurkilta löydä.

 Menenpä ajassa taaksepäin. Vuosia sitten hän asui viereisen oven takana, hänellä oli koira, joskus myös hiukan ongelmainen haukkuva hoitokoira. Kahvittelimme joskus  meillä, usein pihassa ja Isomummin pikkutavara pääsi kiertoon hänen kirppisksellään. Eli oli oikein mukava naapuri. Vanhan koiran tilalle tuli uusi, sitä koulutettiin, muuten hyvällä menestyksellä, mutta hauvelilla oli kuulemma ADHD, se vaati hiljaisuutta. Tyttärelläni on pikkuinen koira, joka sulatti naapurinkin sydämen, pihalle antavasta ikkunasta hän seurasi kuinka pentu juoksi ja leikki pallon kanssa, joskus tuli ulos ihailemaan, kun leikki oli niin kovin itseohjautuvaa, pentu ja pallo, ehdoton yhdistelmä. Tyttökoira on mainio kapistus, piha kuuluu sen omaan reviiriin, koti, jota ei liata, tarpeet tehdään pihan ulkopuolella. Jotain tapahtui ja ikkunasta kantautui  rumakielinen huuto, että vie se koirasi muualle pallon kanssa, heidän koiransa ei voi nukkua! Kello taisi olla seitsemän. No, siinä kävi nyt sitten niinkuin vanhoissa elokuvissa, ”talkkarinakka” määrää säännöt, palloa tuli pelattua kerta muutama. Eilen sitten tuli haettua pallo kellarista, siitä seurasi innokas haukunta, se nostatti naapurikoiran haukun ja rouvanaapurin kännyköineen oven suuhun suoltamaan sellaista sanatulvaa, että enpä sitä kehtaa tässä toistella. Hetken siinä vielä heittelin palloa, periksi en moiselle anna, mutta miettimään jäin. Tässä olisi juuri nyt tarvittu sitä Otto elokuvan naapuria, ihan sitä ei minusta löydy, mutta muuten löytyy kyllä kannaottoja ja saavutuksia tuolta rintamalta! Vuosia sitten tuli avattua Hesarin yleisönosaston keskustelu koirista ja Kirjastoista ja voisinpa sanoa sillä olleen vaikutusta koiran mukanaolon hyväksymiseen ainakin kirjastoissa, nythän koira saa olla mukana missä vain, kunhan vain osaa käyttäytyä. Esimerkkejä löytyy koirakavereista, terapiakoirista, koirasta Kämpin kuppilassa

 

 tai alakerran kaupassa, myös tästä tyttären koirasta, joka tuottaa iloa ja hyvää mieltä hänen työpaikallaan, eikä ole ainoa laatuaan. Pihassa ei ole edes allergiaongelmia, ei kyllä ole lapsiakaan, ellei sitten ole allerginen raittiille ilmalle, sellaisenkin olen tavannut.

Mielipiteitä on erilaisia ja kukin haluaa olla omassaan oikeassa. Minäkin.Ymmärrystä minulla on lasten leikkipuistoihin, sinne ei koiria saa viedä, ei toki allergian vuoksi, ihan vaan mahdollisen koirapelon vuoksi tai jotain. Kukaanhan ei kiellä umpikännisten, narkkareiden tai muuten epäsosiaalisten oleskelua lasten leikkipaikoilla, ei siellä ainakaan ole ainuttakaan kieltomerkkiä –muusta kuin koirasta. Vessaa ei puistoissa ole, lapsille tulee hätä, joka pitää hoitaa, huomaamattomasti jossain pensaan vierellä. Mutta koira, ihmisen paras ystävä, monen puistossa leikkivän lapsenkin kaveri, se ei ole tervetullut mukaan, vaikka hauveli olisi koulutettu ”pitämään omat nurkat” siisteinä. Näin myös meidän pihassa, jonka hiekkalaatikossa taitaa vielä lojua Isomiehen ämpärit ja lapiot, muuta leikkijää ei siellä ole näkynyt. Pikkumieskin on kasvanut pituutta, jättänyt hiekkalaatikon taakseen, Almaakaan ei yökylään usein anneta.

Tietysti minä pahoitin mieleni. Mutta onhan se totta, että piha ei ole mikään koirapuisto ja säännöt on tarkoitettu noudatettaviksi. Minunkin.

Variationeja

Tänään ei ollut hyvä mieluiseni konsertti. Jo aluksi Esa-pekka Salosen LA variations, jo ainakin kerran aiemmin kultuna, ei tuota teosta aika ollut saanut parantumaan sotkuisesta soittimien kaaoksesta.  Teos on kuulemma pieni otos Los Angelesin tunnelmaa ja sitä minä sitkeästi yritin nyt etsiskellä, mutta ihan turhaan. Jos jonnekin LA:n suuntaa se pitäisi asemoida, niin Disneyland ja elokuvaStudiot voisin vielä kuvitella, mutta helpommin tuli mieleen ala-asteen kootut musiikkiluokat, joissa jokainen sai päästää ääntä osaamallaan tai vasta opettelemallaan instrumentilla- yhtäaikaa! Lapsilla olisi ollut hauskaa, mutta sinfoniaorkesterin soittajilla tuskin. Mutta kuten jo olen tainnut tuosta mainita, kun on valmiiksi kuuluisa ja kapellimestari ja suomalainen vielä, kaikki käy. Mitenkähän olisi käynyt paperi, johon meikäläinen olisi nuo nuotit kirjoittanut ja sitten tarjonnut ne soitettavaksi?! Juu, ei tarvitse vastata.

Jazzpianistin Chick Coreanin
”Pasuunakonserton” soitti Joseph Alessi

minulle tuntematon, sillä harvoinpa pasuunaa saa kuunnella ihan soolosoittimena. Soitin on vaikea, kaunisääninen vaskisoitin, mukana ”vanhanmallisessa” jazzmusiikissa, kuten Miles Davis, Chick itse mielsi itsensä säveltäjäksi ja pianistiksi ja piano-osuuden hän olisi halunnut itse esittää, mutta sairaus vei hänet 2021 ennen konserton kantaesitystä.

Olen vanhan ajan jazzin ystävä, mutta tämä konsertto ei nyt ollut mieluinen, huolimatta taitavasta esittäjästään. Kahden ensimmäisen osan kohdalla mietin, jotta musiikin pitäisi hivellä korvia, ei repiä ja raastaa, ja että miksi nykyaikana tuotettu musiikkin on levotonta kakofoniaa, josta ei kaunista melodiaa löydy kuin pieni hetkin? Juuri kun olin tuon ajatuksen saanut loppuun, se kaunis tuli—ja kesti muutaman minuutin. Sitten taas mentiin ruuhkassa melun keskellä.

Johannes Brahms sitten. Esitteessä kerrotaan, että säveltäjä sävelsi elämänsä surullisimman teoksen, joten minä asetuin odottavaan tilaan kuulemaan jotain korvia hivelevää. Ei löytynyt surua, löytyi musiikia, joka tuuditti tasaisuudellaan varmaan mummot ja papat kevyeen uneen. Konsertti loppui vauhdilla, ehkä juuri sen oli tarkoitus herätellä uinuva kuulija.

Aina ei esitys ole mieluinen, mutta aina on yhtä mieluista olla kuulemassa elävää musiikkia,

katsella ihmisten reaktioita ja vaihtaa jokunen sana kuulemastaan.

 Pelipäiväkin oli tänään, ihmisillä tuntuu olevan suuri tarve jutella, sen huomaa jo metelistä, joka tässä ”hiljaisessa pelissä” valiitsee! Ja onhan se aivojumppaa, kun täytyy ajatella, laskea ja jutella samaan aikaan ja huomata, että hyvin onnistuu! Muuten viikko on mennyt oudosti, hitaasti, kun se motivaation puute on pitänyt kaverin pois mummin motivoinnin ulottuvilta, olen menettänyt tatsini, vai miten se sanotaan?

Opettaja, mikä on motivaatio?

 

Opettaja, mikä on motivaatio?

Oli mustan talven välipäivä, lunta tuiskusi ja taivas suolsi kämmenen kokoisia rättejä.  Tuuli puhalsi poikittain, Alma parka ei pissalle kunnolla kääntynyt, kun viuhu jo puhalsi koiraparan sivuttain hankeen! Äkkiä autoon ja odottamaan Isoamiestä pianotunnilta. Ei ollut kello vielä tasaa näyttänyt , kun ovi aukeni ja iloinen poika juoksi kassia heiluttaen autoon ja ilmoitti Mummilleen: Kaisa laittaa sulle viestin, multa puuttuu motivaatio!” Ja aukaisi kännykän. Mummia nauratti ja sitten itketti, sana motivaatio oli selvästi hukassa, mutta enpä viitsinyt sen tarkoitusta ruveta aukaisemaan. Luin viestin ja siinä miehen kanssa mietittiin, oliko se hyvä vai huono juttu!  Hyvä, että opettaja katkaisee turhan opintien, huono että nyt se tie sitten katkesi, käteen jäi vain se kännykkä.

Katselin Radion sinfoniaorkesterin konserttia telkkarista ja mietin, jotta vanhaksi olen minäkin tullut, kun konsertit ruudulta kiinnostavat. Ohjelmassa oli piano ja soittajana partainen Kirill Gerstein.

Paksut sormet tekivät ihmeitä koskettimilla, ne muistivat joka sävelen, ikänsä harjoitetun.

 Mistä  motivaatio kumpuaa? Meidän koululaisilla on iso ongelma, he eivät ole enää ykkösluokassa juuri missään tilastossa, on tipahdettu Chilen ja Kreikan väliin ja se on kuulemma lähellä listan alinta mikä maa se lienee ollutkaan. Huolestuneena on tämäkin Mummi seurannut keskustelua lastemme huonosta osaamisesta, matikka vielä menee, mutta lukeminen on heikkoa ja kirjoittaminen taitaa olla unohduksissa, eikä se ole muotiakaan. Kännykän näpyttely hallitaan, mutta eipä tuo paljoa auta, jos pitää opiskella koko kirjallinen historiaa tai hallita maantiedon käsitteet, kielissä pitää osata käyttää luetun kielen sanoja eikä niitä saa kokeessa etsiä kännykän sanakirjasta! Mutta mitäpä pienistä, urheilu on aina hyvä, mumminkin mielestä, ja jos jonkun lajin kunnolla hallitsee, voi jopa päästä uudenmalliseen lukioon,

joka kantaa nimeä ”Skeittilukio”. Millaiset on pääsyvaatimukset, lautailun mestari ja ysin keskiarvo?! Puolet ja puolet, että hallitsee myös koulunkäynnin lautailun  ohella. Ja mikähän on tulevaisuuden kuva rullalautailun lukiossa?! Puhutaan vanhempien koulushoppailusta huonona asiana. Piilokommarina voisin olla samaa mieltä, ellen olisi asiaa ihan käytännön kokemana elänyt. Samanlaiset lapset leikkivät parhaiten, niinhän sanottiin.Lika barn leka best.

Olin tässä kouluaikaisen kasikymppisillä, sankarin kolme lasta on monistunut yhdeksään lapsenlapseen. Tulee seitsemän vuotta, kun lapsia edellisen kerran tapasin, näinhän se nykyään usein käy, että hautajaiset ovat ne kohtaamispaikat, joissa suku ja ystävät kohdataan. Nyt voi syyksi moittia koronaakin, sehän on helppo syy edelleen olla lähtemättä mihinkään, pysyä kotona marisemassa saamattomuuttaan. Seitsemän vuotta on seitsemän vuotta, enhän lapsia tuntenut,tuttuja toki vanhemmat! En kehtaa edes kysellä, miltä minun naamani näytti, vieraalta vai joltain muistolta menneisyydestä. Onneksi tässä perheessä ei ihmetellä kaulassani roikkuvaa kameraa, he ovat vuosien varrella päätyneet linssin eteen juuri niin paljon, jotta

nuorimmainen ilmoitti heti lapsilleen, että ”kamerahan sillä, ainahan se kuvaa!”

 Tuli sitten juttua koulunkäynnistä ja eroista suomalaisen ja belgialaisen koulun välillä, olihan niitä, senhän huomaa jo käytöksestä, täällä kohteliaisuus on tiessään ja kännykät käytössä! Täytyy toivoa, että ulkomaan opit säilyvät, olihan ilo seurata lasten huomattavan kohteliasta käytöstä, joka upeimmin tuli esiin pienessä musiikkiesityksessä isänsä kanssa, siinä ei kiemurreltu ei mulkoiltu, hymy oli jokaisen huulilla, eikä vähiten äidin, jonka tulevaisuuden toiveet näyttivät nyt valoisilta. Vanhin on kummipoikamme ja niin vaan on aika mennyt reittejään, että tuon seitsemän vuoden aikana lapsensa ovat aikuistuneet, kuvista tutustun heihin uudelleen. Keskimmäisen perhe on tavallaan minulle tuttu, jokunen kuva on ollut FACEssa ja sieltä olen ne albumiini tallentanut, juuri tuosta minä kiitän tätä naamaa, se auttaa pysymään menossa mukana, toki myös kännykkä kuvineen, jos niitä nyt kukaan sinnekään enää laittelee. Laittelee, mutta ei lähettele. Taitaa tuo olla Mummin kohtalo Isomiehen kohdalla tällä hetkellä, äkäinen tuiskaisu ja pään kääntäminen, kun kännyni osoitti kohti kaveria.

Jos minä en kuvia saa, ette saa tekään, eikä liioin Isomies pääse katselmaan vuosialbumiaan, jos ei ole mitään, mitä sinne laittaisi! Uutiset tämän hetken maailman tilasta voin vielä liimailla, ainahan sinne sekaan voi laittaa kuvaa Mummin ja Vaarin lisääntyvistä rypyistä,

historiaa sekin!

Viikonloppuna on Käpykylässä hautajaiset. Nuorin lähtee edustamaan perhettämme, mies ei yöksi kotoa lähde, osa porukasta elää ulkomailla, minulle jää Alma-koira, ehkä poika. Terveiset kukkien lisäksi lähetän valokuvakirjan muodossa,

kun matka Rapakon takaa on pitkä, kuvat kertovat. Ehkä ne sitten kertovat tunnelman ja muiston myös meille, jotka kotona Ullaa muistamme.

Vuosi alkoi lotisten

 

Vetisen , takkuisen ja ruman viikon kohokohta on tämä torstaipäivä. Koko alkaneen vuoden olen valvonut vuorokauden toiselle puolen, katsonut näkemättömiä sarjoja tietsikalta ja lukenut toinen toistaan oudonpia kirjoja, niistä moni on vienyt loputkin unet ja monesti aamu jo valjennut, vaikka eihän se näissä pimeyksissä valkene. Aamu kuitenkin ja sitten kun mies laittaa parvekkeen oven selälleen, meikäläinen nukkuu autuaan unia näkemättömän unta aina puoleen päivään saakka, joskus pitempäänkin.Joku sanoisi tuota kaamokseksi , joku joksikin muuksi. Tänään rytmi sitten rikkoontui, joku ikäihmisiä tuntematon aikataulujen vääntäjä oli listannut miehelle Terveyskeskukseen ajan kello 8.30 –aamulla! Minähän nukuin hapekasta ja raikasta untani, mutta heräsin ulko-oven kolahdukseen jo heti yhdeksän jälkeen. Hyvänen aika, mitä sitä ihminen voi tehdä aamulla kerrostalossa tuohon aikaan?! Hesari tuli luettua melkein jokaista pikkuilmoitusta myöten, toki taloudellista, sillä lehtihän on pienen omaisuuden arvoinen, mutta silti aika ei kulunut. Minun piti oikein tarkistaa, että kelloni patteri toimii, hieman huvittuneena huomasin sen olevan ihan oikeassa ajassa. Lorvaillen vaatetin itseni ja suuntasin kävellen kaupunkia kohti, oli Bridge-päivä. Rumaa ja vetistä, loskaista ja jäistä, kaikkea tuota isoja lätäköitä väistellen.

Peli meni mukavasti, pelaajia oli yhdeksän pöytää, eli yhdeksän kertaa neljä. Meitä on siis paljon, ikäporukalla on kiire nauttimaan kanssaihmisten seurasta ja ravistelemaan aivojaan. Korona ja joulun ajat on ohi, toki tauti ympärillä pysyy, mutta mehän olemme kaikki viisinkertaisesti rokotettuja, luottamus rokotteisiin on korkea, ei maskeja ei etäisyyksiä.

Hapekkaasta ilmasta nauttien kävelin kotiinpäin, lätäköt eivät olleet kadonneet ja liukas loskakin tapasi kengän pohjan muutaman kerran, ymmärsin kepin käyttäjiä. Meistä on tullut niin kaupunkilaista, että jopa konserttiin mennään julkisilla ja kävellään loput! Unohduksiin on painuneet juhlavat asut, ohuet sukat ja vaihto pikkukenkiin, arkiseksi on juhlat muuttuneet! Silmä kalasti kyllä muutaman siron pikkukengän, jopa parit kirjavat tossut, usean farkkupepun ja villajumpperin. Tuli mieleen ”olipa kerran Lontoossa”. Mies oli löytänyt ns khakihousut ikuisten puvunhousujen paikalle ja niitähän ei sitten riisuttu, ei vaihdettu, vaikka silloinen Lontoon noki värjäsi housut uuden värisiksi. Palladiumissa muu väki oli pukeutunut juhla-asuihin, mies käveli sisään khakihousuissaan ja tennistossuissaan,sehän lienee pohjalaisen oikeus! Eipä kukaan nenäänsä nirpistänyt, ne on brittejä ne, vaimo vähän häpesi.

Nyt oltiin siis konsertissa ihan oikeaoppisesti mies farkuissa ja vaimo talvilenkkareissa. Ensin oli Korealaisen Unsuk Chinin viisiminuuttinen konserttialkusoittonsa,

nykysävellys, joka tällä kertaa oli todella maukas kokonaisuus. Pidin siitä. Sitten seurasi Beethovenin pianokonsertto nro 2 B-duuri, sen soitti ihmelapseksi syntynyt Kit Armstrong. Nyt kolmekymppinen LA:ssa syntynyt , ulkonäön perusteella kiinalaisen perheen, outolintu kävi yliopistoa kymmenvuotiaana pääaineinaan matematiikka, fysiikka, kemia ja biologia. Vapaa-aikanaan sävelsi sitten ja soitti pianoa ja nyt on sitten vaikka mitä, mukavan näköinenkin kaveri!

Aika huikeaa oli sormien vikkelyys, siinä olisi ollut ihmettä kerrakseen  lapsenlapselle. Pietari Inkinen kapellimestarina sai orkesterin luomaan leppoisan tanssiaistunnelman, olin siinä jo näkevinäni rokokoohameiden pyörähdyksen ja sulavan kavaljeerin  valkohanskaisen käden heilahduksen.

 Puoliajan jälkeen seurasi Sibeliusta, Sinfonianro 5 Es-duuri ja jotain. Aika sekasotkua koko touhu, meteliä kerrakseen. Keskityin soittajiin, sillä vaskethan siellä melusivat! Siinä mielessä sinfonia oli mainioa, että se ikäänkuin esitteli erikseen kaikki puhaltimet, viuluthan on aina mukana. Käyrätorvessa on uusi tyttö, joka vaikuttaa aivan lapselta ja trumpetissa oli komea mies, hänessä oli vain nuhjuisen vikaa, sillä hän pyyhki räkäiset sormensa aina housunreiteen. Mahtoi frakkipöksyt olla näky illan päätteeksi, mutta väliäkös tuolla, eiköhän soittajilla toimi Musiikkitalon ilmainen pesula! Samoin sitä tarvitsee käyrätorven soittajatyttö, joka ahkerasti ravisteli räkäistä kättään ja pyyhki lopulta sitä hameen helmaan! Näitä seuratessa mietin, jotta miksi heillä ei ole pyyheliinaa polven päällä?! Onhan noita mustiakin pyyhkeitä...

Kotiin ratikalla kutkuttavasti jäniksenä...