Joulukortti

 

Rupesin etsimään kuvaa sähköisesti lähetettävään joulukorttiin, minullahan on kuvat tallessa koneellakin vuosien takaa, niitä sitten selasin. Vuosi se ja se ja Joulukuu. Itkettää, tuli ikävä.  Joulutervehdyksenhän pitäisi olla iloinen asia, niin kuin se onkin ollut, ison pinon olen jo kirjoitellut, muistellut ja postittanut, lähinnä heille joita en sähköisesti tavoita.

Vaikka osoitekirja näytti monen nimen jo kadonneen listaltani,

silti muistelin heitä ilolla, tapaamisia ja mitä yhdessä joskus tehtiin. Nyt kun selasin vanhoja itse tehtyjä joulukortteja ,
nehän veivät väistämättä muistot menneeseen,

upeisiin hetkiin, jotka eivät enää palaa kuin muistoissa,

onneksi ne ovat tallella, huolimatta siitä, että muutama surun kyynel livahtaa silmänurkkaan niitä selaillessa.

Joulu on minulle tärkeä, mikään ei saisi sitä pilata, kukaan ei saisi sanoa pahaa sanaa, olla kiukkuinen, äkäinen tai huolissaan, puhua rahasta. Elokuvassa ”Mummola” suvun pikkutyttö  pyysi poistamaan umpihumalaisen Vaarinsa joulupöydästä ja vasta siinä vaiheessa koko muu perhe tajusi kasvaneensa yhden alkoholihuuruisen juopon määrittäessä, millaista elämää Mummolassa elettiin.

Se ei ole vitsi ja valitettavasti se edelleen sotkee monen lapsen joulun, joistakin asioista ei voi tehdä komediaa, silti tämä tragedia kauniissa mökkimaisemassa  valkoisine hankineen on monen mielestä komedia. Onnellinen hän, jolle kännikala joulupöydässä ei ole tuttu toveri. ”Anna lapselle tänä vuonna raitis joulu”, yleisönosaston vakiorukous, kunpa se toteutuisi mahdollisimman monen lapsen kodissa.

Keräsin joitain tärkeitä joulutervehdyksiä muistumiksi kai lähinnä itselleni, miksei teille toisillekin, nehän vievät teidätkin kauas  vuosien taa, eikös siinä ole jo yksi joulun sanoman tarkoitus, muistaa.

Ja nuoremmat ihmettelevät, että kukahan tuokin on, kuten äsken yks Kata katseli vanhoja videoita ja ihmetteli siellä ”jotain nuorta naista, joka hosui kameran kanssa!” Tunnisti sitten, että tämä kameran käyttäjähän se oli! Omassa ylhäisessä itsessään sitä luulee, että tottahan kaikki minut muistaa, tunnistaa, mutta eihän se niin mene!

 Yksi polvi taaksepäin saattaa vielä tunnistaa mummokunnan, seuraava on jo kadottanut yhteyden ja sitä seuraava ei taida mummolaa omistaakaan, se on muuttunut historiaksi, joka täytyy nostaa henkiin ainakin näin jouluna. Näin Mummon mielestä, mutta ei välttämättä kaikkien mielestä.

 Hyvää Joulua silti vielä voinnee toivottaa, vaikka ei sekään kaikille sovi. Onnellista ja rauhallista tulevaa Vuotta 2024  ystäville ja tutuille, eiköhän siihen voi kaikki yhtyä!

Ei uskoisi

Turun piispa kirjoitti eilisen Hesarissa älypuhelinten vaikutuksesta lukutaitoon ja oppimiseen. Ja että kielen köyhtymisen rinnalla se murtaa mielenterveyttämme ja kadottaa keskittymiskyvyn. Somessa ilmaisut tiivistyvät ja kieli muuttuu.

Olen miettinyt, jaksaisinkohan minä kiinnittää huomiotani koululaiseni menestymiseen yhtä suurella mielenkiinnolla, jos näitä koululaisia minulla olisi esimerkiksi yhdeksän? Kuten ystävälläni on. Hyvä kun muistaa edes perillisten iät kysyttäessä, saatikka sitten miten heistä kullakin menee. Mutta kun minulla nyt on vain tämä yksi hellittävä, niin totta kai minä seuraan mitä kouluun kuuluu ja miten muutenkin pyyhkii. Kouluun kuuluu hyvää, vaihtoehtoisesti ok. Ja muuten elämä on ok, hyvä tai kuten tänään , E. E oli vastaus kysymykseen, olisiko hänelle mahdollista lukea yksi viime jouluna saaduista kirjoista, jotta Pukki voisi tuoda lisää luettavaa?! Jos vastaus oli vähemmän viisas, niin oli toki kysymyskin, miksi nyt flunssainen lapsi kuluttaisi aikansa kirjan ääressä kun voi ihan vapaasti istua näytön ääressä pelaamassa?!

9.12. Hesarin yleisönosastossa oli kirjoitus, joka on laittanut minut kipuilemaan hiukan moneen suuntaan. Otsikkona oli, jotta ”Jos aikuiset eivät  lue, eivät lue lapsetkaan”. Ja teksti alkoi: ”On raukkamaista syyllistää lapsia lukutaidon heikkenemisestä. Aikuisten vika se on. Onko lapsi nähnyt sinun lukevan? Onko teillä kirjoja kotona? ja lopuksi: Jos aikuiset antavat ymmärtää, että urheilu on paljon tärkeämpää kuin lukeminen, lapset uskovat. Lukekaa yhdessä. Ei pidä ruikuttaa, että koulun pitäisi panna kännykkä piiloon, se on aikuisen tehtävä. Aloita omasta kännykästäsi.” 

 Lapsi on matkija, mitä sinä arvostat, sitä hänkin, ainakin siihen asti kunnes oma tahto toimii toisin. Ja hyvällä tuurilla hän on ennättänyt siihen mennessä hankkia jo hyvänkin taidon monessakin opissa, vaikka siinä kirjan lukemisessa. Tai pianon soitossa, kuten Oodissa shakin oppia minulle ja muille antava sydämen sulattava nuori mies, hän opiskelee ensimmäistä vuottaan musiikkikasvattajaksi pääaineenaan piano, johon upposi kotona Tampereen Musiikkiopistossa kymmenen vuotta. Eli poika oli kymmen vuotias, kun joutui pianon ääreen, eikä hänellä ollut opettajaa, joka olisi sanonut, ”että nyt sinulta puuttuu motivaatio, tulehan vuoden kuluttua uudelleen”!

Tai opettajaa, joka antaisi staggato-läksyn soitettavaksi polkuharmonilla, asia joka on jäänyt ikuiseksi mustaksi tahraksi tämän Mummin aivoihin. Toivottavasti  musiikkikasvatus opettaa myös lapsen kohtaamista henkisellä tasolla, siitäkin kuuntelin eilen radion podcastin. Siinä muutama klassisen musiikin soittaja kertoili hiukan vastaavista kokemuksistaan opettajan taholta, yllätyin kuinka yleistä itsetunnon murskaaminen on. Minun koululaiselleni ei luultavasti jäänyt muistiin pahaan mieltä opettajan oudosta ajatuksesta, mutta laittoihan se pisteen siihen harrastukseen. Tuossa olisi tarvittu sitä psykologista silmää, jota toivottavasti tälle shakinpelaajalleni opetetaan.

Kielen muuttumisesta on myös puhuttu paljon. Kuinka jo ala-asteikäinen käyttää puheessaan sujuvasti englannin kielen sanoja, sekoittaa ne suomen kielen sanojen sekaan, jolloin puheesta muodostuu meille ikäihmisille täysin vieras kieli, josta ymmärrämme sanan sieltä toisen täältä. Kun nyt sitten juttelen esimerkiksi koululaiseni isän kanssa kieltä, jonka pitäisi olla suomea, mutta joka on vielä yli kymmenen vuoden jälkeenkin hyvin vajavaista sanastoltaan, myös ymmärrykseltään, niin tulipa mieleen, että hänenkin pitäisi nyt sitten oppia taas ihan uusi kieli! Kieli, jota ei opeteta missään ja joka ei noudata  minkäänlaisia kielioppisääntöjä, mutta joka pitäisi ymmärtää kun juttelee koululaisensa kanssa! Kun kuuntelen näitä maahanmuuttajien kotoutusohjelmia, kielivaatimuksia ja koulutusta, helpompi olisi, että vaatimus ”maassa maan tavalla ” ainakin kielen suhteen voisi olla se kakkosvaihtoehto. Ykkönen voisi olla ehtona, että tulee ymmärretyksi edes jollain kielellä. Kyllä sen suomen kielen oppii sitten kun ensin tulee ymmärretyksi, miten täällä pohjolassa eletään ja miten ajatellaan ja siihen voi oppia vaikka dabaduu-mongeruksella, mitä nuoriso käyttää.

Monenlaista puhetyyliä on nyt sitten mahdollista kuunnella, meillä on meneillään presidentin vaalien haastattelukierrokset.

Mielipide-eroja ei vielä liiemmin esiinny, mutta puhetyylien eroja on, niitä on mainiota seurata ja toistaiseksi ne ovat riittävä syy ohjelman katseluun, riittää minulle politiikasta tällä erää.

Meillä on lakko, pysytään kotona.

Tai nautitaan valkoisesta talvesta, joka kuulemma ensi viikolla katoaa.

Ennen tarvittiin piha

 

Kun halusin kasvattaa kukkia, tarvitsin oman pihan, pienenkin. Kun halusin maalata, piirtää, muovailla, tarvitsin suuren pöydän, jolle levittää taiteeni odottamaan valmistumista. Kun halusin soittaa, tarvitsin soittopelin, pianon, viulun, puhaltimen ja paikan nuottitelineelle. Kun halusin ommella, tarvitsin ompelupöydän ja tilan ompelutavaroilleni. Kun halusin unohtaa ja uneksia, hain kirjan Kirjastosta tai menin lähimetsään puuta halaamaan.

Lapsenlapsi oli toipilaana hammasleikkauksesta, otin hoitokoiran autoon ja lähdin lohtukäynnille. Halia tarvittiin ja annettiin,

Alman kiharan karvan lämpö on lohduttavaa. Mutta oli jokin, joka vei mukanaan vielä nopeammin, tietsikan näyttö, jolla seikkaili kummallisen näköisiä olioita, niitä pysähdyin seuraamaan minäkin, ajatellen oppia jotain tuosta, minkä lapsi osaa kuin omat sormensa. Enpä viisastunut juurikaan, jotain sentään, kun moitin otuksia rumiksi, sain tiedon , että ”kaikista näistä minä voin valita kenet haluan” ja valinta oli osunut muutamaan legoukon näköiseen hirviöön sekä kolmeen Barbien näköiseen. Barbit voi tuunata erilaisilla vaatetuksilla, että oli se Barbi sinnekin tiensä löytänyt. Minä en ainakaan huomannut, mikä olisi erottanut sen oikean ja tämän, jota en siis Barbieksi kutsua uskaltanut .Pöytä oli täynnä kaikenlaista näyttöön liittyvää,

mummista se muistutti nykyajan työpistettä, eihän enää toimistokaan ole kuin mukaan otettava läppäri. Aikani siinä ihmettelin tätä nykyajan menoa, läksytkin tehdään sängyssä, vaikka ehkäpä niitä ei olekaan ainaisten vaihtuvien sijaisten vuoksi.

Kun en hullua hurskaammaksi tullut kuulokkeet korvilla istuvaa poikaa seuratessani, menin minäkin aikuismaisesti television luo ja avasin sen. Sieltä tuli ”Puoli seiska”, jossa puhui mies tekoälystä.Tekoäly, sitä pitäisi kuulemma opettaa lapsille jo ala-asteella, että tullessaan yläasteelle, he hallitsisivat sen, sillä tekoäly on tuon sukupolven ehdoton juttu, se näkyy ja kuuluu ihan kaikessa. Siis missä kaikessa? No, otetaanpa esimerkiksi rikki mennyt tietokone. Enää ei huudeta korjaajaa apuun, vaan sanotaan tietokoneelle, että ”korjaapas itsesi!” Ja tekoäly korjaa. Tai pitää osata joku juttu. Ennen luettiin kirjasta, nyt sanotaan tekoälylle, että luepas se minulle ja paina se samalla päähäni niin, että osaan sen tarvittaessa. Ratkaise tämä, tee tuo jne jne. Siinä tyhmänä kuunnellessa mietin, jotta mitä sitä enää vaahtoaa lapsille jostain kirjan lukemisesta, tai pianon soittamisesta, nehän ovat pian mekaanisia toimintoja, jotka voi komentaa aivoille tai koneelle suoritettaviksi. Elämä muuttuu surullisen tylsäksi, jos tekoäly suorittaa kaiken puolestasi. Vaikka onhan siinä kuitenkin jokin juttu sen tekoälyn kanssa, sen käyttö pitänee vielä kuitenkin oppia. Tai mistä minä tiedän.

Vielä ei kuitenkaan olla ihan tuossa pisteessä, vielä tehdään joitain asioita ihan konkreettisesti, vanhanaikaisesti, kuten minä, joka liimaan valokuvia albumin lehtiin, kirjoitan ihan kynällä, kuka tekee mitä ja koska ja miten tämä maailma makaa tällä hetkellä. Voi olla, että tekoäly ei toimikaan odotetusti, vaan lähtee kulkemaan taaksepäin ja silloin voi olla lapsenlapsen mielenkiintoista katsella aikaa silloin ja miten se menikään. Löinhän melkein vetoa Lindan kanssa yli kymmenen vuotta sitten siitä, että tulevaisuuden sotaa käydään sivistyneesti kahden ihmisen välillä keskustellen, että ei ikinä enää ihmisten välillä aseilla sotien. Niin väärässä olin ja voi olla se tekoälymieskin. Sitä tekoälyn väläystä odotellessa olen opetellut shakkia, edistynyt sen verran, että olen hävinnyt kerran lapsen isälle, lentäjäserkku Jussille ja nyt neljä peräkkäistä kertaa tälle toipilaalle,

hän muuten shakitti mumminsa melkein heti. Miksikään mestariksi en haaveile, mutta on ihan mukava huomata, että ei se uuden oppiminen ihan mahdotonta ole.

Ihmisillä on Pikkujouluja, se voittaa näköjään pelihimonkin, joten tänään perjantaina peli peruuntui ja sain ikään kuin vapaapäivän. Menimme miehen kanssa katsomaan Cantellin elokuvaa ”Sisaret”.

Tarina on sijoitettu osin Helsinkiin ja osin Islantiin aikajanalla seitsemän vuotta. Kaunista kuvaa, hyvä tarina, hyvin kerrottu ja hyvin näytelty.

Teemalta näytettiin vanha elokuva kuuskytluvulta. ”Missisippi palaa”, kuvaus rotuvihasta ja ihmisen julmuudesta, melkein jätin katsomatta, huolimatta että sekin oli hyvin tehty. Suurelta kankaalta en olisi sitä voinut katsoakaan. Nyt pitää mennä lukemaan dekkaria, siinä nyt ihan tavalliset murhatkin tuntuvat normaaleilta.

Iloa ja murhetta

Pitkästä aikaa voin sanoa, että koko konsertti oli nautinnollinen. Jos en nyt ihan joka hetki ollut ihastuksen vallassa, niin melkein ja sehän on jo paljon, sillä tyylinä on ollut opettaa jompana kumpana puoliskona jotain uutta ja kokeellista kansalle. Niin oli nytkin, mutta tällä kertaa se kaikki oli jo opittu, joten onnistuin keskittymään kuunteluun.  Ensin tuli Griegiä, kaunista ja herkkää jousilla. Sitten astui kaunis nuori nainen sellon kanssa lavalle ja soitti, soitti niin kuin olisi syntynyt pariksi soittimensa kanssa, olemus oli levollinen ja soittaminen vaivatonta. Harvoin  suuren jousisoittimen ja jousen yhteistyö näyttäytyy niin helpolta ja mutkattomalta kuin se nyt näytti, silti tiedostaen, että sitähän se ei ollut, opintie on alkanut jo lapsena Israelissa, nyt hän vaikuttaa New Yorkissa.

Inbal Segvev esitti kiitoksena jonkun israelilaisille rakkaan sävelmän, mikäli oikein ymmärsin.

Puoliajan jälkeen koimme yllätyksen, lavalle roudattiin polkuharmoni ja kannel. Kapellimestarin, joka muuten oli mainio tyyppitanskalainen

Thomas Dausgaard komeine hiuksineen, selostuksen Sibeliuksen preludista jotenkin yhdistyen viidenteen sinfoniaan, miten, tämä kohta meni minulta hiukan yli. Oli miten oli lavalle saapuivat kolme naista ja kaksi miestä. Yksi nainen asettui kanteleen taakse ja toinen miehistä istui harmonin eteen. Tässä taisi olla yhtye nimeltä ”Juurakko”, ainakin jossain kokoonpanossa.

Esitys oli upea, orkesteri komppasi mukana ja kun laulut oli laulettu, Juurakko käveli pois ja Sibeliuksen viides aloitti osuutensa. Tämä oli kuulemma ensimmäinen versio kolmesta ja olkoon niin, sillä jopa minäkin kaipasin teokseen hiukan tiiviyttä, se oli ikäänkuin levällään, mutta tämähän on vain tällaisen harrastelijanautiskelijan viisaus. Mutta loput Sibelius hallitsee, ne tärähtää aina yhtä komeasti juuri kun luulit kaiken jo hiljenneen. Ja sitten isot taputukset.

Meinasin ihan unohtaa oikeastaan minulle sen kaikkein hienoimman, eli

Laajasalon Musiikkikoulun lasten esitykset aulassa ennen konsertin alkua. Siinä pienet, hyvä jos koululaisia vielä, soittivat harmoniikkaa. Soitin joka ei ole suosikkini, mutta lasten esittämänä sekin on mieluinen. Hiukan isommat pojat esittivät soittimella, jonka nimi oli kuulemma ”Konserttikannel”

ja jollaista en ollut ikinä edes nähnyt, neljä kappaletta, joista parikin oli tuttuja Pikkumiehen pianotunnilta. Kannel soi kauniisti ja osaavasti poikien sormissa.

Tänään on ollut outo päivä, olen sekoillut luvattomasti. Eilen lähetin kukkia tyttäreni ystävälle ja kerroin osanottoni isänsä pois menosta. Tänään jouduin pyytämään anteeksi erehdystäni,  hänen isänsä elää, mutta Sveitsin Minnan isä oli kuollut. Se kukkapuketti kuuluisi Sinulle Minna,

mutta minne sen lähettäisin, taidan odottaa, kun tytär tulee matkoilta. Pari päivää sitten kerroin tyttärille, että Rauha on saattohoidossa, sitten sain viestin, että hän on parempaan päin. Juuri hetki sitten meinasin korjata väärän lausumani, en ennättänyt, nyt tuli tieto, että Rauha on siirtynyt pilven reunalle, rauhallisesti sieltä seuraamaan tyttöjensä elämää. Eilinen syntymäpäivä meni nyt ilman Rauhan täytekakkuja, kuinka monet kerrat niitä juhlittiin silloin Landella. Taas on syy ottaa valokuva-albumit esiin ja muistella.

Sitä tulee kuuroksi ja sokeaksi muille kuin keskellä Helsinkiä asuville, siksi tämä tarkennus kuvasatoon, koska se tuntuu olevan epäselvää lukijalle. Otsikkokuva on Ukrainassa hajalle ammutusta venäläisestä tankista, joka on tuotu näytille Musiikkitalon ja Kirjasto Oodin eteen, siis Kansalaistorille. Tankki on herättänyt mielipiteitä, samoin herättivät tykin ruuaksi päätyneet ukrainalaiset autot vuosi sitten samalla paikalla. Raju kontrasti upean illan ja tuon tankin välillä puhutti.

Helli autoasi

Harmaata, pimeää,  marraskuu, vettäkin satoi. Aamutee ja Hesari puolinukuksissa kellon tavoitellessa jo puolta päivää, mitä tehtäisiin kun ei tarvitse minnekään mennä?! Siinä teekupin ja lehdenluvun puolivälissä heitin, jotta ajellaan Turkuun. Meinasin kuppini pudottaa kuullessani vastauksen, jotta ”ajellaan vaan, mutta soita sinne, että käväistään vaan kahvilla jossain kuppilassa, ei siis jäädä pitempään!” No herranen aika, tuohan nyt oli, puhelin käteen ja pirautin. Vastaus palautui pumeragnina takaisin, he eivät olleet kotona, olivat ”matkoilla Espoossa”! No, Espoohan ei enää ole periferia, sinne kulkee metro, jopa ratikka kaksin kappalein ja molemmilla pääsee kylään Hakaniemeen,

se pitäisi jo nyt muistaa itsekin, että matkaan nyt vaan. Ei ole enää ongelmaa tutustua pääkaupungin lieveilmiöihin, moni ystävä kertoi tekevänsä moisen kierroksen tänä viikonloppuna, maailma avartuu.

No nyt ei avartunut, mutta auto tarvitsi ulkoilua seistessään tallissa aivan puolihyljättynä, sen akkuparka voisi tehdä lopun, kuten kerran Riston Bensa-aseman aikoihin vanhalle Viljamille kävi. Nyt on Ristokin muuttanut kauas Suomen maaseudulle ja Bensa-aseman pojatkaan tuskin tunnistavat , mikä osa autosta on se akku, joten oli hyvä, että lähdimme ulkoiluttamaan. Huristelimme moottoritietä Porvoon suuntaan, käväisimme Porvoossa, mutta että olisimme pysähtyneet ja nousseet autosta, ei tullut kummallekaan mieleen, sen sijaan tyytyväisenä totesimme, jotta on se ihana ettei ainakaan täällä tarvitse asua, mitä sitä tekisikään Porvoossa! Jossain vaiheessa mieskään ei enää tunnistanut seutua, ihan kaikki näytti samanlaiselta saviselta pellolta ilman ainuttakaan ihmisen oloista liikkujaa, tihutti, aurinko oli jo valonsa meidän maamme osalta näyttänyt ja ilmestynee uudelleen vasta huomenna joskus kahdeksan jälkeen, jos on uskomista viisaampien lausuntoihin. Bensamittarikin vaati tankkausta, mutta pellon laidat näyttivät edelleen pelkkää savista kyntöä, mutta onhan meillä sentään teknistä edistystä tässä maassa, GPS päälle, kotiosoite näyttöön, hiukan tottelemattomuutta bensa-asemakierroksen verran ja sitten kohti harmaata sumua, siellä se Helsinki jossain on.

Kotiin kahville,

meillähän on pullatkin,
kun tyttäret rapakon takaa toimittivat Fazerin leivonnaiset punaisen ruusun kera juhlistamaan huomista Isänpäivää. Päivä totisesti tuli muistutetuksi kerran jos toisenkin, autoradio kertoi Isänpäivän olevan huomenna sunnuntaina, muistakaa nyt hyvä äitiväki onnitella sitä isää!

On se hyvä, että muistuttivat, sillä äitinsähän melkein jokainen lapsi edes jollain lailla tuntee, mutta isästä kun usein ei ole tietoakaan, niin varmuuden vuoksi kannattaa onnitella jokaista miehen näköistä, eihän sitä tiedä, vaikka isiä olisivatkin!

Päivän Hesari kertoili jutussaan uusista lasten päiväkotisuunnitelmista, joku kehtasi moittia uusinta suurta varhaiskasvatuslaitosta liian suureksi 336 lapselle! Miten niin liian suuri?! Avainsanat ovat kuulemma tehokkuus ja muuntojoustavuus. Siis yhteisessä ruokalassa taaperoiden täytyy vain syödä vitkastelematta, seuraavat ovat jo tulossa, vaaditaan minuuttipeliä. Entäs pukeminen ja riisuminen, potalla käyttäminen ja nukuttaminen, kaikkihan me tiedämme, että helpostihan tuo toimii, vain nenänpyyhintä voi tuottaa hankaluuksia. Uudet päiväkodin kalusteet on kuulemma suunniteltu aikuisia silmälläpitäen, lapsi kiivetköön, hoitajan selkä ei kestä kumartamista .Ja upeaksi lopuksi hieno huomio:” Kaikki henkii sitä, että päiväkodit tehdään ennen kaikkea säästömielessä. Luulen, että ne toimisivat hyvin, jos siellä ei olisi lapsia! ”sanoo varhaiskasvatuksen asiantuntija. On maailma mennyt ison harppauksen eteenpäin, kun yksivuotias, tuskin kävelemään oppinut pingviini kaiken tuon hallitsee ja vielä minuuttivauhdilla! Kyllä suomalaiset vauvat ovat sitten itsenäisiä, kohta he osaavat hoitaa varhaiskasvatuksensa omatoimisesti, niin päästään eroon tästäkin opettajapulasta. Miten olenkaan omani aikoinaan pilannut kaikella niin sanotulla hoivalla, sekin lienee äidin syy. Kaikkihan se.

Mahtavan mielenkiitoisen päivän lopuksi televisio tarjosi, kaiketi meitä yli-ikäisiä ajatellen musiikkiohjelman nimeltä ”Entiset nuoret”, siellä vatsaa kerännyt pukumies lauleskeli ehkä entisen nuoren lauluja, käänsin äkkiä kanavaa takuuvarmalle Teemalle. Kaksi suomalaista alastonta vatsakasta miestä juoksenteli kesäisellä suolla,

en jäänyt heitäkään katsomaan, vaan tulin ja rupesin kirjoittamaan valituksia tänne. Enkös ole suhteellisen hyvin tehtävästäni suoriutunut?

Minähän olen aina pitänyt juuri tällaisista pimeistä, sumusateisista ilmoista ja aion pitää edelleenkin, mutta seuraava matkustelu olisi mukava tehdä hiukan avarampaan maisemaan kuin kylmälle bensatankille, unohdin jopa kuvata sen! Mutta meni se lauantai näinkin.

Pyhäinpäivä

 

Kun kaksin kykkää kaamoksessa, käy sitten niinkin, että tavallinen lauantai muuttui Pyhäinpäiväksi! Tuossa aamupäivällä soiteltiin, eläkeläisiä hekin, ja ihmeteltiin syvää hiljaisuutta ympärillämme. Toki vettä satoi kaatamalla, mutta aina joku ihminen kadulle on päätynyt, mutta nyt ei. Lauantai mikä lauantai, pimeätä, sadetta ja issiashermon vaivaamaa jalkaa, siihenhän sopii mainiosti ainakin petivaatteiden vaihto. Mies kasasi täkit ja tyynyt sateiselle parvekkeelle, kipaisi alakertaan pyykkitupaan katsomaan, josko olisi vapaata! Ja olipa sattumaa kerrakseen, ihan oli tyhjää koko päivä! Mies on innokas pyykin pesijä, hän on tässä viimeaikoina sähköpuheista innostunut käyttämään talon konetta, vaimo kun mieluummin tuhlaa sähköä kotikoneella, laiska aikatauluttaja kun on. Hesari oli joltisenkin paksu luettava, siihen meni aikaa sen verran, että pölyimuri sai jäädä odottelemaan päivää parempaa, onneksi, sillä miten tulinkaan vilkaisseeksi nenäni edessä olevaa kalenteria ja sehän punakirjaimin ilmoitti se on nyt se pyhä eikä huomenna! Että, rauhoitutaanpa toki,

istutaan kahvikupin ääreen ja muistellaan.

Silloin muinoin, kun lapset olivat pieniä, eikä ollut vielä koiraakaan, pakkasimme koko köörin autoon ja matkasimme Käpykylään sukuloimaan, mummoloihin. Tiedossa oli ravitsevaa ruokaa ja katala ajokeli, perillä valkoista lunta, haudoilla yksi kynttiläkäynti. Nyt ei ole mummoloita eipä lapsiakaan, pimeässä ajelu ei innosta ja lumikin sieltä jo sulaa. Sen kynttilän voisi sytyttää ja eihän minun tarvitse kuin nostaa katseeni vastapäiseen seinään, siellä he kaikki mummolalaiset minua kuvissa seuraavat, Pyhäinpäivä, eikös se ollut ennen nimellä vainajien päivä? ”Kuolleita seinät täynnä”, sanoi lapsenlapseni kerran. Oli miten oli, minä muistan.

Luin Alex Schulmannin kirjan ”Malman asema”. Surumielinen kertomus lapsesta, joka joutuu kuulemaan vanhempiensa toisilleen tarkoitetun riitaisan keskustelun. Edessä on avioero, kaksi lasta jaetaan, toinen isälle toinen äidille, kumpikin haluaa vain sen toisen, toista ei kumpikaan. Isälle jääneen lapsen elämä oli hyväksyntää hakeva, rakkautta kerjäävää, isä kyllä rakasti tytärtään, mutta tunteiden tasolla kohtaaminen oli molemmille vaikeaa, sitä oli kiusallista lukea.

 Eilen Perjantai-ohjelma muistutti kuinka vahingollista vanhempien riitely lasten kuullen on, lapset ottavat hoitajan roolin kuin huomaamatta, tämä tuntuu olevan suosikkiaihe sekä kirjallisuudessa että viihteessä. Olen itse ollut se vanhin perheessä ja siihen aikaan vanhimmat lapset joutuivat luontaisesti huoltavan sisaren asemaan, monessa asiassa kantamaan vastuun, joka olisi kuulunut vanhemmille. Tänään elämästä on tullut irrallisempaa, lapset aikuistuvat nopeaan ja oletus on, että he osaavat, vaikka vanhemmat eivät aina osaisikaan. On suuri suru nähdä kyyneleisiä, itkuisia lasten silmiä, joita uutiskuvaajat meille esittävät, ne ovat aikuisten aiheuttamia, osaamattomien, tunteettomattomien. Me katselemme kuvia maailman reunoilta, ihailemme kuvaajan hienoja otoksia, tietoa, jota hän meille tarjoaa katsottavaksi,

tuokin lapsi kärsii ravinnon puutteesta ja tuo mummo asuu yksin jossain pellon reunalla, upea valo ja upea kuva! Mutta entä sitten? Annat kympin puhelimen Nenä-päivän ohjelmaan ja istut katsomassa ohjelmaa tyytyväisenä osallistumiseesi, olethan sentään auttanut. Näin se menee, muuta juuri et voi tehdä kuin toivoa että joskus jossain vaiheessa elämää ihmiset viisastusivat ja eläisivät rauhassa. Ei taida tapahtua.

Innokkaana kuvaajana ja tallentajana yritin etsiä otoksia menneiden vuosien Pyhäinpäivistä, ei niitä ollut. Syynkin muistan, se kaamoksen puuttuva valo, joka ei huonon kameran aikoihin kuvaamiseen houkutellut, sääli, nyt niitä muistoja olisi taas kaivannut. Oman pimiön aikaan talvi oli ihanteellinen kuvattava, mutta mitäpä  ”Vainajien päivä” tai hautausmaat siihen elämän aikaan minulle merkitsi, ei mitään kameralle taltioitavaa, joten kuvia ei ole. Jotain olen kuitenkin talteen ottanut ja hauska yhteensattuma juuri tälle päivälle on Yhdysvaltain uuden presidentin jännitysnäytelmä, jonka tulosta olen näköjään seurannut televisiosta

ja seuraanko taas ensi vuonna samojen kilpailijoiden kamppailua, jää arvoitukseksi, jonka puolesta voisi vetoa lyödä.

Monia pois menneitä olen muistellut täällä, mutta etsiessäni kuvia, huomasin yhden pienen pienen karvaisen, jota kyllä muistelen, mutta täältä se vielä on puuttunut.

Vanhimman tyttären kissanpentu Vilpertti aloitti perheemme ”eläintarhan”, siitäkin on yksi kuva miehen (joka ei koskaan ainakaan kissaa huoli)  kainalossa.

Digimaailman kiemurat

Pitäisi olla helpottunut, kun kaikki monet johdot ja laatikot ovat nyt jossain muualla kuin lepäilemässä lattialla, mutta enpäs ole. Syystä tai toisesta alkoi ahdistaa kun ei osaa, ei hallitse, ei hallitse edes sanastoa, jolla tuo kotiin kutsuttu HELPpi meitä lähestyi! Tulos on nyt kuitenkin hyvä, toivottavasti kukkaro sen kestää, sillä eihän mikään apu enää ole ilmaista, ei ainakaan pitäisi olla.

Tässäkin ongelmassa raha on hyvä juttu, olen hyvin kiitollinen, että pöydälläni on yksi uusi pönttö lisää, jonka pitäisi toimia niin kauan kuin pöntön sisällä oleva SIM-kortti kestää, sekään ei kuulemma ole ikuinen. Kun kone alkaa pätkiä, kortti lienee jo vanha ja pitänee sitten ostaa uusi, ihan rahalla kai, tai sitten unohtaa koko juttu ja palata takaisin talon nettiin, joka ei siis maksa mitään, paitsi jos haluat ettei pätki ja sitten sekin maksaa jotain. Ilmaista ei ole mikään, paitsi ikivanha televisioni ja siihen liitetty vielä vanhempi video-kasetti-kone, tämä HELPpi herätti sen henkiin noin vain, hups ja pari sormen nopautusta ja Sibeliuslukion muinoinen joulujuhla alkoi soida! Joskus on hyötyä ikuisesta säästämisen vimmasta, nytkin, sillä hävitin melkein kaikki videot luullessani, että kone ei enää toimi. Eipä ihme, elokuvat saivat uuden kodin jo samana päivänä kun vein ne alakertaan roskisten päälle merkinnällä ”Ole hyvä”. Tuon Sibiksen jätin, en kerta kaikkiaan voinut sitä hävittää ja nyt me voidaan tunnelmoida menneessä tulevana jouluna. Ihanaa!

Kuolinsiivoukseni lopahti alkuunsa ja tyttöjen luisteluvideot, koiralenkit, hevos- ja hiihtolenkit lienevät yhä katsottavissa, jos digiosaaminen säilyy niin, että muistetaan mistä nappulasta ja kapulasta mikin toimii!

Keskimmäinen istuu nyt lentokoneessa, tuli eilen Sveitsistä ja lähti tänään Kaliforniaan. On se hyvä, että jälkipolvi matkustelee, pääsee edes kentällä vieraillessa itsekin matkustelun makuun, Helsingin uusittu kenttä

on houkuttelevan kansainvälinen.  Taitaapa matkustelu jäädä valokuvakansioiden katselutasolle, niinhän sen olimme jo muinoin ajatelleetkin, kun tuli kysyntää, että ” että mitä ihmettä te teette noille kansioille sitten vanhempana?” Eikä se huono tapa olekaan, rypeminen menneessä, vaeltaminen muistoissa, joskus tulee haikea mieli, mutta useimmin onnellinen olo, että tuon kaiken olen kuitenkin onnistunut elämään ja ehkä vielä tuottamaan onnellista oloa rakkailleni. Se on hyvä se.

Talvi tekee tulojaan, tänään satoi lunta. Säätyttö lupaili lauantaille jopa kaksi senttiä valkoista Helsingin kaduille! Se uskoo ken näkee, mutta huvittaa että kerrankin mies on just oikeassa kohdassa talvirenkaiden kanssa, ne vaihdetaan perjantaina, että antaa sataa vaan! Minäkin olen ajanut elämäni ensimmäisen ja ainoan peräänajon juuri lähdössä renkaiden vaihtoon, mäessä kun auto ei pysähtynyt, liukui vain kauniisti edessä seisovan puskuriin. Että ajoissa haluan olla, kului sitten asfaltti tai ei.

Meillä oli vieraita lämpöisestä LA.sta asti ja minä halusin näyttää heille minun makuiseni Helsingin, amerikkalaiseen tapaan heille oli jo näytetty perinteiset kohteet kuten Suomenlinna, pari kirkkoa ja kirjasto Oodi, mistä he olivat hyvin otettuja. Mitäpä jäi jäljelle? Amos Rex, sen pimeydessä olisi tarvittu opaskoiraa ja tukevaa kättä, mutta videot tuli katsastettua, ilman mielipidettä kylläkin. Kiusanhenki valtasi ja kuljetin koko poppoon Kiasmaan  ja siellä näyttelyyn nimeltä ”Tom of Finland”.

Minä pidän siitä todella upeasta piirustustaidosta, aiheet ovat sitten asia erikseen, niihin olen kyllä suomalaisena jo tottunut. Mutta, mitä tekee Kalifornialainen?! Kurkkii puolihäpeissään komeita mieskuvia ja toteaa hämmästyneenä, että LA:ssa, siis heidän omassa kotikaupungissaan on olemassa ”museo” House of Tom”, joka kattavasti esittää Tomin taidetta. Kaikkea ei voi tietää, niinhän se on.

 Matka jatkui Musiikkitalon ohi Linnunlaulun kautta Tokoinlahden rantaan,

ruskan värit ihastuttivat vierailijansa ja kiemurtelevat merenrannat hämmästyttivät, minutkin, sillä enpä tuota ihmettä ollut aiemmin ihmeeksi osannut luokitella! Kalifornian merenrannat ovat suoraa viivaa, meillä ne ovat kippuraista mutkaa. He kutsuivat sitä ylellisyydeksi.

Digi-ihmeitä

Salissa oli aivan hiljaista, oli menossa  Aki Kaurismäen elokuva ”Kuolleet lehdet”. Tarina kahdesta elämän surkealle radalle heitetystä nuoresta. Se voisi olla ankea, tuskainen katsottava näköalattomuudessaan, mutta niin ei ollutkaan. Elämä oli monin tavoin surkeaa, pientä ja vailla mitään odotettavaa, mutta silti siihen oli saatu mahtumaan hippusia kauneutta ja toiveikkuutta, se antoi odottaa, ehkä sittenkin.

Sääli, että Olavi Virta istuu jo pilven reunalla, samoin Rauli Padding- Somerjoki, ehkä he sieltä kuuntelivat kuinka upeasti heidän laulunsa vielä soivat ja nyt koko maailmalle! Kauniisti kuvattu, rauhallisesti kerrottu, kaikin puolin hieno elokuva.

Konsertissa osuimme pienenä yllätyksenä Kansainvälisen sellokilpailun viimeiseen erään, en ollut lukenut enkä seurannut koko kilpailua, kun en kilpailuhenkinen  ole. Siispä hämmästytin itseni kuuntelemalla hyvinkin innokkaasti nuoria sellotaiteilijoita, jotka onnekseni soittivat kaikki eri musiikkinsa. Parikymppisiä nuoria ihmisiä ja sellon taituruus täysin käsissä, kuuntelun myötä tuli väistämättä mietittyä millainen lapsuus ja nuoruus näillä soittajilla on ollutkaan, tuollaista taitoa ei opita  parin tunnin päiväharjoittelulla. Tänä iltana esiintyjiä oli kolme, kaksi poikaa ja yksi hento tyttö. Taidosta en kykene arvostelemaan, kaikki olivat loistavia, mutta oma suosikkini oli Serbialainen Petar Pejcic,

jonka musiikkivalinta oli nopeaa sormitusta vaativa, se ylitti minulta kaiken ymmärryksen. Hän tuli toiseksi kokonaiskilpailussa.

Tuo oli ilta, joka jäi muutenkin mieleen. Tulin pelaamasta kotiin ja siellä minua odotti kiukkuinen mies ison kasan kanssa erivärisiä johtoja ja pieniä laatikoita.

Minä olin käynyt edellisenä päivänä vaihtamassa operaattoria, kun lupasivat lopettaa yhden puhelimen, ellen käy hakemassa uutta sim-korttia. No, se puhelin nyt sattui olemaan Telian, joten vaihdoin siis kaiken muunkin Telialle,

tyttöhän jutteli asiasta kauniisti. Oli yksi ongelma ja se oli minun tietokoneeni, se näytti olevan mieheni nimissä, avattu aikojen alussa, joskus sitä joku ihmetteli, mutta minusta se nyt oli ihan se ja sama, kummanko nimissä se oli. Nyt siitä tuli ongelma, jonka tyttö ratkaisi niin, että mies käy vain vilauttamassa henkkria ja asia on hoidettu. Mutta eihän se niin mennyt, tietenkään. Mies meni, mitä lie jutellut, mutta kotiin tuli muutaman päivitetyn reittimen kanssa, tulos ettei mikään toiminut, ei myöskään minun koneeni. Seuraavana päivänä lähdin pelaamaan, mies jutteli puhelimessa Helpin kanssa, oli jutellut jo pari tuntia ja juttelemaan jäi kun lähdin. Telialla pyysin palauttamaan kaiken entiselleen, tunti vierähti tamokkaan myyjän selostaessa tuloksena, että mies kävi katkaisemassa nettiyhteyden. Voi voi, rouva, kun me ei voida sitä avata, teillä ei ole nyt nettiä ollenkaan, pyytäkää miestänne käymään uudelleen, niin kyllä se hoituu, talossannehan on Telian talonetti! Olin kiukkuinen kysymysmerkki, joka sitten ohjattiin Elisan putiikkiin. Siellä oli mukava poika , joka selitti kauniisti, että juu, hän voi perua ihan kaiken ja palauttaa entiselleen ja eihän siellä Teliassa se tyttö oikein olisi saanut tehdä sitä eikä tätä, mutta hoidetaan tämä nyt. Mutta sitä nettiä ei hänkään voi avata, jos se on miehen jne jne. Uskoinhan minä lopulta ja oli jo kiire pelaamaan, kun bridge on paripeli, ei sieltä voi myöhästellä. Miten lie taas ajatus leikkasi ja kurvasin Elisan kautta katsomaan olisiko samainen poika vielä tiskin takana ja olihan hän,  kysymys kuului, miksi en minä voisi avata omalle nimelleni nettiyhteyttä, kun tuo seinän toisella puolen on vähän väliä sekaisin noista maksukanavista?! ”Totta kai se sopii ja sitten tehtiin uusi avaus. Mitään ei tarvitse vielä maksaa, mutta tällaisen reitittimen sinä nyt tarvitset,

minä neuvon kaiken, laitan valmiiksi kaiken ja lasku tulee sitten myöhemmin. Ihan helppoa, tuo johto tuohon ja tuo tuohon ja tämä voi olla vaikka makuuhuoneessa, ei se tarvitse olla edes näkyvissä! Ja sitten jos joskus hommaat älytelevision, ei siihenkään muuta tarvita!” ”Ai, se on langaton?!” juu, niin on. Tulin kotiin ja mies onnellisena kertoo, että nyt netti toimii sekä minulla että sinulla! Tosin telkkari ei miehellä vielä toimi ja kaikki maksulaatikot on levällään pöydällä, mutta guru tulee viikon päästä laittamaan.  Kiva.

Elisan reititin on vielä kassissa, kun en tiedä mitä kaikkea se ottaa käyttöönsä, naapurihuoneenkin? Samassa kun ollaan. Luultavasti en enää edes muista miten johdot siihen laitetaan, eli Elisa uinuu nyt kassissa ja tekee mitä? Ainakin kai sitä laskua.

Hieman sekainen viikko on onneksi pian takanapäin, tuuletkin laantuivat ja kävely rumilla kengillä sujui kauniin ilman vallitessa.

On tämä Suomen luonto vaan kaunis näin syksyisin, saa ihan varoa, ettei kuljeta mukanaan isoa kameraa! Ai miksikö? Siksi, että minähän olen kuvannut tähän ikään jo ihan kaiken, sanon aina. Kännyn kameraan tuli silti taaskin monta kaunista kuvaa , niin se vaan on.