Black Friday

Huomenna olisi Hoosianna-päivä, joka tosin ei ole ollut minun tapani aloittaa joulun odotus, mutta siitä se nyt kuitenkin alkaa. Varaslähtö on tullut tehtyä, on kortit jo odottamassa osoitteita, postimerkit ostettu, Rapakon takaiset paketit lähteneet postin mukaan, jokunen joululahja hankittu,  kalenterit, vielä tänä vuonna joka kuukauden kuvien kanssa Isomiehestä,ensi vuonna voi jo olla ettei tule kuvan kuvaa! Mutta se ihan oikea joulumieli on vielä hakusessa.

Joulumieli, se tulee jouluisista ajatuksista, muistoista vanhoista onnellisista  jouluista ja unelmasta, että tämä ainokainen lapsukainen löytäisi sen jouluilon omaan mieleensä. Ajatuksiin putkahtaa  keskimmäisen lapsuuden joulut, kun äiti joutui kertomaan satua naapurin tytölle ja kehotti myös omiaan narraamaan, että ”eihän se nyt mikään joulu ole! Meillä vaan nyt muuten tanssitaan kuusen ympärillä

, soitellaan musiikkia, katsellaan kirjoja, missä on paljon erilaisia metsän otuksia, tonttuja punapiponeen siis! Kyllä sinä voit tulla meille ihan hyvin, ei tässä mitään joulun viettoa ole ja lahjatkin on ihan muuten vain, ei minkään erityisen kunniaksi! ” Näin sitä äiti ja naapurin isä kertoivat palturia eli nykykielellä kerrottuna valehtelivat perillisilleen, sillä naapuriperhe tunnusti jehovan uskoa eikä heillä vietetä joulua! Eikä muutakaan juhlaa, joten hyvin oppivat lapset valehtelun taidon, varsinkin kun äiti antoi siihen luvan. Tätä samaista juttua olen nyt joutunut miettimään oman lapsenlapseni kanssa, kirkosta eronnut  viidesluokkalainen tuskin enää joulupukkiin uskoo, kun ei huoli elämäänsä koko ajatusta jeesus-nimisestä eikä siihen liittyvästä tarinasta. Koulun elämänkatsomusoppi on näyttäytynyt minulle epäkunnioittavana ja huonona käytöksenä vanhoja tapoja kohtaan. En tiedä, mitä siihen oppiin kuuluu, mutta olen olettanut, että lapsille opetettaisiin eri uskontojen tapoja, kuinka liikkua sellaisten piireissä, joilla on joku vakaumus, heitä kunnioittaen, vaikkei uskoon liittyen. Pitää tietää, että voi sanoa mielipiteensä jostain. No, minä en tiedä, olen vain kuunnellut ja ihmetellyt. Ja miettinyt, jotta mitähän tulisi, jos tämä mummu ilmoittaisi joulun peruuntuvan, lahjoineen ja riisipuuroineen?! Ehkä siinä pari joululaulua sopisi esittää. Meillä on muuten liput Uspeskin joulukonserttiin

Isolle miehellekin, ehkä pitäisi kerrata tarina ortodokseista, kirkko on upea ja seinät täynnä kuvaa pyhimyksistä. Taidanpa kuitenkin ottaa esiin Suuren Tonttukirjan ja katsoa, vieläkö oudot peikkotontut tarinoineen kuuluu Isonmiehen joulun odotukseen.

Tänään oli Naisliiton Kirjalauantaissa tämän vuoden palkittujen kirjojen esittelyä.

Yllättäen joulun läheisyys taitaa olla syynä siihen, että luettavaksi valikoitui melkein vain lasten kirjoja. Minulla sattui olemaan jo valmiina lainattuna kirja tuosta voittoluettelovalikoimasta (hirviömäinen sana ), tosin se ei voittanut, mutta eipä se suurta vahinkoa aiheuttanut  häviämisellään. Päinvastoin sanoisin, se oli jopa eräänlainen tietoisku vanhemmille, oikeastaan isovanhemmille, jotka eivät ole tässä nettiajassa ihan täysillä mukana. Nyt oli mahdollisuus oppia jotain varhaisteinien liikkumisesta erilaisissa somen koukeroissa, sillä sivuilla oli pieni tietoisku somesta, jota tämä 11-vuotias siinä käytti. Uudet sanat kuten whatsup, twitteri, face ja insta, eivät niitä joka mummu ja vaari hallitse, hyväksy ja jopa pelkää. Kirja oli mainio hauskoine vitseineen ja nyt vain toivon, että saan oman yksitoistavuotiaan sen lukemaan, sillä se kuuluu Kirjaston viidesluokkalaisen lukusuositukseen,

suositukseen, jonka olisin toivonut opettajan ottavan ohjelmaansa, mutta eipä ole ottanut. Tämä lukutaidon heikkeneminen näkyy olevan yleinen isovanhempien huoli, siitä syyttävät jokainen kännykkää ja sen pelien koukuttavuutta, Kirjakerhossa kun oltiin! Samaan hengenvetoon tuli kommentit kirjoitustaidon puutteesta ja siksi mahdottomuudesta päästä ikinä yliopistoon, tekstien hallitseminen kun ei muutu ja opit on saatava päähän muulla kuin pelkillä kuvilla! Tottahan tuo varmaan on, mutta eipäs kahdeksankymppiset enää tätä maailmaa uudeksi luo, se on mikä nyt on ja siitä on se oppi revittävä. Kunhan onnistumme pitämään lapsukaiset hengissä, pois toistensa kimpusta ja opettajat koulussa.

 Mutta kahvipöytä oli runsas ja keskustelu moninaista, oli oikein mukavaa

Lapsellisen päivän kruunasi telkkarista vitoselta tullut lasten elokuva, johon jämähdin katsomaan. NannyMcPhee "satumainen lastenvahti" ja toinen "suuri pamaus",  noitana Emma Thompson, toisetkin osat oli valloitetut isoilla nimillä, joten sitäpä ihmettelemään. Varsinkin kun toinen televisio ja kanavat suoltavat ikuista jalkaplloa. Satua, satua ja sadunomaista kerrontaa ja kuvaa ja kun vielä tässä "Suuressa pamauksessa " lapsista pienin oli kuin ilmetty Tanna,

niin toki ne muistot menneestä taas palasivat. Näppäilin tekstarin kuvineen, oisin laittanut Riksullekin, jos oisin voinut.

Pianistin kädet

Konsertti-ilta. Meinattiin oikaista Sanoma-talon läpi, mutta eipä onnistunutkaan, siellä oli Kutsuvierasilta! Talo näytti pimeässä iltavalaistuksessa upealta, houkuttelevalta sisältä näkyvine valkoliinaisine pöytineen, kattauksineen ja kristalleineen. Todella kuninkaalliselta, vaikka eihän meillä moista ylhäisöä ole, ketkä lie oli joukkoon kutsuttu juhlimaan, slush tai pikkujoulu, päättelin. Musiikkitalossakin tuntui olevan kutsuvieraita, sillä kutsumattomat saivat tarjota takkejaan naulakon perälle, etuosa oli varattua tilaa. Sisälle päästyä syy selvisi, Mangnus Lindbergin ”Absence” taisi olla kutsuttujen syy, sillä säveltäjä itse istui vakiopaikalla. Ihmettelin suurta ihmismäärää, tuntui, että joka rivi ylintä parveketta myöten oli kansoitettu!

Tuskin kuitenkaan tunku johtui Lindbergistä, vaikka mielellään hän tuon kunnian varmaan itselleen kahmaisisi, sillä soitettu teos oli yllättävän maltillinen hänen sävellyksekseen, me jopa pidimme siitä. Se oli ikäänkuin riisuttu malli ja kun pitää puhaltimista, varsinkin trumpetista, niin tokihan se osui mielen sopukoihin nätisti. Mutta syy, miksi penkeillä istui runsaasti teini-ikäistä pojankoltiaista löytyi sitten seuraavasta esiintyjästä ja musiikista , jota hän esitti!

Pitkänhuiskea  1973 syntynyt mies istahti flyygelin ääreen ja aloitti orkesterin säestäessä Sergei Rahmaninovin ”Paganini –rapsodian”, aivan huikean nopeussoiton! Minä seurasin sormien kiukkuista, äkkinäistä ja iloista menoa suurella ihastuksella, se taito, mikä noissa sormissa oli, se häikäisi! Mieleen tulvahti ajatus, että jos Pieni-Isomies olisi tosi isona pianisti, niin juuri tuollaista musiikkia hän tykkäisi soittaa, todella voimakkaasti ja kovaa, runsaasti pedaalia painellen. Kaikkea sitä päässä pyöriikin.

Kapellimestarina oli naishahmo nimeltä Joanna Carneiro,

aiemminkin nähty portugalilainen muusikko, joka tarinan mukaan kasvoi kuntelemalla konsertteja ja käymällä oopperoissa.Silloiset koululaiset maan kaikissa luokissa opiskelivat kahdesti viikossa musiikkia, joten eipä ihme, että sieltä näitä muusikoita tulee. Ja mitä tekee musiikkimaa –Suomi, pudottaa koululaisten opista pois lopunkin musiikin. Mutta siten tästä Joannasta tuli ensin viulisti ja sitten kapellimestari, joka nyt heilutti puikkoaan kuin noidan taikakeppiä, kaapasi välillä lattian kautta kouriinsa kahmalollisen nuotteja ja vippasi ne sitten sitten orkesterin suuntaan, jotta soita mitä soitat! Tarjolla oli Beethovenin seitsemättä, ensin erilaista rätinää, muuttuen unilauluksi ja loppujen lopuksi pitkäksi soitannaksi, joka tuntui, ettei Beethoven osannut sitä lopettaa, jatkoi vaan ja nyt me jouduttiin sitten sitä kuuntelemaan.

Naulakkotaistelussa tavattiin muinoinen työkaveri seuralaisineen, tuohtuneena talon  huonoon suunnitteluun. Ensin kaivetaan monttu vesirajan alle, tuli ongelmia, sitten piirretään ahdas sali hankaline rappuineen ja loppujen lopuksi vielä suunitellaan täysin toivoton naulakkosysteemi! Ei minkäänlaista järkeä kulkusuuntien hallinnasta, kaikki ryntäävät yhtä aikaa ja monelta suunnalta, mennään tuonne päin ja toiseen suuntaan, siis törmäillään. Ja vielä Eduskuntatalon rappujen juurelle! Tuohtunut jutuskelu jatkui Rautatieseman nurkille pienessä lumirippeessä, ihan olin samaa mieltä huonosta suunnittelusta, mutta puolsin kyllä Talon kauneutta ja saavuttavuuden helppoutta. Kaikkeen tottuu, ahtauteenkin.

Bridgeä pelattiin, tauolla juteltiin pelikaverin Luokkakokouksesta, kuinka meni.  Vähennystä oli sielläkin ollut, mutta oli hauska juttukin muisteltavana. Mieheksi kasvanut luokkalainen, komea, pitkä, hoikka ja tyylikkästi puettu muisteli viidennen luokan konvaria, jossa pelikaverini oli hakenut häntä tanssimaan, kun levylautasella soi Glenn Millerin Moonlight serenade!

Ajatella miten nostalgista! Sääli vaan, että pelikaverilta oli moinen muisto kadonnut, onneksi sen saattoi nyt elvyttää. Minullakin on muisto, jota joskus ihmeissäni mietin. Isäpuoleni vei minut kahdeksan vuotiaana elokuviin katsomaan klarinetisti Benny Goodmannia.

Tunnen vieläkin sen huiman tunteen, jonka tuo soitin minussa aiheutti. Levy tuosta elokuvasta on hyllyssäni, samoin Kuutamoserenadi, molemmat ovat yön hiljaisuuden musiikkia.

Huomenna on äitini syntymäpäivä,

hän täyttäisi 108. En millään uskoisi, että jo viisi vuotta on mennyt ilman häntä, niin elävänä hän täällä kuljeksii, jotta aina silloin tällöin tulee ajatus, jotta täytyypä kertoa Mummille. Kertoahan aina voi, mitäpä siinä häviääkään. Tämä Mummi nyt lopettaa muistelunsa ja rupeaa repostelemaan lastenkirjaa ”Maailman hauskin”, kirjaa, josta ei ota selvää, kumpi siitä tykkää, lapsi vai aikuinen, miksei kumpikin.

Isää ja Mirja-Tätiä

Huomenna taas Face-bookin sivut täyttyvät isänpäivän muistoista, kuka mitenkin. Joku käy haudalla, tuo kynttilän, ehkä kanervan, siitä on muistoa koko talveksi. Jollain lailla tämä luterilainen kasvatus koulun uskontotunteineen tuottaa huonon omatunnon, jos jättää hautaan lasketun vainajan pelkän mustan mullan peittoon, vaikka tuleehan se valkoinen lumi ja armahtaa jälkeen jääneensä. Olen hoitanut omatuntoni rauhalliseksi ja saanut kuvat molempien vanhempieni haudoista kanervineen ja kuusenhavuineen.

Kukkaistutusten vuoksi en autoilemaan Käpykylään asti lähde, kun on keksitty puhelin ja sille kukkakaupassa vastaanottaja, asia on osaltani hoidettu. Olen huono haudoilla kävijä, tulin siinä suhteessa äitiini, joka kyllä mieluusti kuljeskeli vanhoilla historiallisilla haudoilla, hän kyllä tiesi, että saisi vierailijoita harvakseltaan, nuorta polvea tuskin milloinkaan.

Joskus mietin, että fyysiset haudat voisi jo poistaa ja sirotella haudan multaa Muistolehtoon, laittaa pieni nimilaatta tulevien tietää, että kerran täällä eli ja oli tämäkin henkilö, joka oli monelle niin kovin rakas. Näitä miettiessä ja katsellessa  huoneeni seiniä, jolla he kaikki nauravat, juovat kahvia ja ovat muuten vain iloisia, muistuu aina mieleen Claes Anderssonin lausuma, että niin kauan kuin me heitä muistelemme ja ajattelemme, niin kauan he ovat elossa. Kun kukaan ei enää muista, silloin on lopullinen lähtö tullut. ”Seinät täynnä kuolleita” tokaisi kerran lapsenlapsi ja onhan ne.

Kuvista luetaan ja katsellaan, pidetään tuttavuutta yllä, kerätään lapselle lisää sukua heistä, jotka hän vielä muistaa, mutta eivät ole enää keskuudessamme ja tietysti nämä uudet pienet tulokkaat, miten heihin muuten saisi tuntumaa, ellei kuvia olisi!

” Aina pitää oven nurkassa yhdet mustat vaatteet roikkua!” sanoi muinoin ystäväni Pirjo-Vappu, hänkin jo aikaa sitten pilven reunalle istahtanut. Silloin naureskelin hänen tätimäisyydelleen, opettajamaisuudelleen, mutta enpä enää naura. Tuossa ne mustat vaatteet nyt roikkuu, odottaa huomista siunaustilaisuutta. Kuinkahan monet hautajaiset nuokin asut ovat kokeneet, jotenkin niistä on muotoutunut ”hautajaisasu”, vaikkei niitä ole alunperin siihen tarkoitukseen hankittu. Ne vain nyt ovat noin ja ei tulisi mieleenkään pukea niitä päälle johonkin toiseen tilaisuuteen! Siinä on nyt se PV:n ”Musta hautajaisvaate”. Hassua, miten tuokin asia loppujen lopuksi sitten meni.

Huomenna siunataan äitin nuorin sisko. Nyt on kaikki neljä sisarusta poissa,

yksi sukupolvi kadonnut ja me serkukset taidamme olla se seuraava, minä melko lähellä vanhinta jo. On hiukan hönö olo, ajatus seisoo, kuvat kulkevat vuosilta toiselle, jätän tähän nyt.

Tänään ja eilen

 

   

Tänään oli taas konsertti, kirjoitin sen ensin vahingossa kahdella ärrällä, mutta otin nyt kuitenkin pois, ihan hyvä konsertti se oli. Siinä mielessä, että ellei sitä kausikorttia olisi ollut, tuskinpa ohjelman luettuamme olisimme viitsineet lähteä liikenteeseen ja maksaa siitä vielä!

Robert Schumannin ihka ensimmäinen sinfonia, hutiloiden tehty, kun se kuulemma valmistui kahdessa viikossakin?! 1800 luvun konserttiyleisö taisi olla reippaasti musikaalisempi, tottuneempi kuulemaan hyvää, sillä meikäläinen musiikkiyleisö oli ihan innostunut kuulemastaan, kun taas nuo muinoiset kuulijat äänestivät jaloillaan ja ohjasivat sinfonian pöytälaatikkoon. Siellä se sitten pysyi kymmenisen vuotta tullen esiin päivitettynä versiona. Sitä konserttityleisö sitten pitää hyvänä kuunneltavana. Onhan toki mukava olla hieman erikoinen ja tarjota kausikorttilaislle se pöytälaatikkoversio, pohjalainen tykkäsi, keskisuomalainen ei.  

Juuri kun yleisö oli puoli tuntia sitten päässyt paikoilleen, se ohjattiin väliajalle, raput täyttyivät eläkeläisistä ja huonosti liikkuvista. Ohjattua liikuntaa, tuumi vieressä istuja ja miksei niinkin. Puolen tunnin tauolla sekoilun jälkeen jono liikkui takaisin penkkejä kohti ja suuri odotus Esa-Pekka Salosen säveltämää ”Helixiä” voi alkaa. Tämä esitys oli sitten taas jumppahetki koko suurelle orkesterille, sillä tässä yhdeksän minuuttisessa ei yksikään jäänyt työttömäksi, kaikki soittivat yhtä aikaa ja koko ajan . Jos se olisin ollut minä, joka laitoin nuo nuotit paperille noin, niin ei sitä taatusti olisi esitetty Musiikkitalossa, jos sitten missään. Kuuluisuudella on oikeutensa.

Sitten tuli hauskaa. Lavalle rakennettiin kaikenmoista puupinoa ja rumpua, tarjottimella oli muutama kymmen erilaista kapulaa, lisäksi kolme patarumpua.

Vikkelä kaveri Martin Grubinger, lyömäsoitinten taikuririksi kerrottu naputteli, hakkasi islantilaisen

Daniel Bjarnasonin  ”Lyömäsoitinkonserton” erilaisilla kapuloilla eri pintoihin saaden milloin  minkäkinlaista ääntä. Nopeus ja taituruus oli tässä valttia, sillä ei se kaunista ollut tämäkään, tosin pienen pieniä musikaalisia välähdyksiä hurjan rummutusken välissä. Ilta oli erikoinen, nukkumisesta ei tullut mitään.

Luokkakokous oli ja meni. Lounasateriana  äyriäissalaatti ja pääruokana taisi olla jauhettu haukipihvi, tai jotain.

Katkaravuissa perinteisesti on valkosipulia, joten pyysin ruokani ilman, joka luvattiin. Pöydän päähän toimitetut katkaravut olivat makoisat, loppu pöytä, yksitoista henkeä nautiskeli sen valkosipulilla.

Lemu oli miehen muistin mukaan mahtava. Normaalisti haistan pienenkin ripauksen valkosipulia, nyt en haistanut mitään, eli ruuassani oli oltava tuota ainetta lupauksesta huolimatta. Miksikö se on minulle niin tärkeää?! No, saan allergisen reaktion valkosipulista ja tulen hyvin humalaan, siis ilman alkoholia. Järkytys oli suuri huomattuani, että mahtavasta krapulasta päättelen olleeni aikalaisessa tujussa koko illan ja senhän tietää, että ainakin juttua on lentänyt! Nolo homma, sillä illan ainoa alkoholi oli irishcoffee kahviliköörillä, siitä ei pitäisi moinen krapula syntyä. Vanha juttu, mies juo ja minä poden krapulaa, on siinä meillä avioliitto! No, kymmenen vuoden päästä kannattaa ottaa omat eväät mukaan...

Mutta ihan oli mukava tavata se kolmasosa luokasta, joka tuntuu olevan elossa, halukas tulemaan ja ehkä kykenevä kulkemaan.

Muutama asuu ulkomailla, aika moni on kuollut, osaan ei saanut yhteyttä ollenkaan, joten he voivat kuulua mihin joukkoon tahansa.

Mutta he, jotka tulivat, tuntuivat pienen tutustumisen jälkeen ihan entisiltä, ei se aika kuitenkaan ihmistä toiseksi muuta. Ilta oli minusta  mukava, otin muistoksi paljon huonoja kuvia,

kopsasin ystävän hyvät kännykuvat kansiooni ja tuumin, kuten aina, että takaisin et saa, tyydy sitten tähän.

Ajoin ratikassa mäkeä ylös pysäkin verran, kun kerran lipussa oli vielä aikaa jäljellä. Edessäni seisoi pienen pieni tyttö kädessään kolme senttiä paksu kirja, jota hän luki. Ratikka lähestyi Kirjastoa, tyttö katsoi yläpuolellaan olevaan nappia ja sitten minua, juu, sanoin, että kyllä minä painan, ethän sinä tuohon yletä! Jäimme pois yhtä aikaa. Tyttö jatkoi lukemistaan, jolloin minä kysyin kirjan nimeä (jota en nyt muista) ja millä luokalla hän oli. Toisella sanoi olevansa ja kysyttäessä luokkansa toiseksi paras lukija! Hän ylitti kadun vieressäni vilkaisemattakaan muualle kuin kirjaansa, auto pysähtyi nyt, mutta entäs talvella, liukkaalla? Siinä mietin, onhan se nyt huomattavasti hienompaa kävellä kirjan kanssa auton alle kuin kännykän! Vai onko?!