Puolukkapuuroa

Syksy on tullut, meillä keitetään puolukkapuuroa, tosin ei enää itse kerätyistä, mutta ihan itse torilta ostetuista puolukoista! Siis perinteistä vispipuuroa, joka vatkataan kuohkeaksi vanhimman tyttären vauva-aikaisen Bamixilla! Sillä muussattiin kalliisiin tyhjiin pilttipurkkeihin keittetty peruna, maksamakkaraa ja raaka kananmuna, liemeksi purkin täydeksi Sember-velliä, tämä keitos pakattiin mukaan vaatekassiin, kun lapsi vietiin päivähoitoon kaupan seinältä napattuun osoitteeseen! Jossa en siis koskaan käynyt sisällä, ovella luovutin ja ovelta hain. Lapsi oli kolme kuukautta vanha ja hyvin hänet hoidettiin, mutta olihan se hyppy tuntemattomaan! Tytär kasvoi, hurmasi kulkijat ja hoitajat, mutta silti ne vaihtuivat tiheään, joten kuvioon tuli työpaikan kautta parannus, lapsi pääsi Vakuutusyhtiön (oliko Suomi tai jotain?!) tarhaan. Sisätiloissa, lähellä Vanhan kirkon puistoa lapsi viihtyi hyvin ja viihtyi kyllä niin sanotulla pihalla, parilla laudalla rajatulla hiekalla Vanhan kirkon vieressä. Olihan se iso parannus asfalttipihaan verrattuna, lähellä oli puita ja aidan toisella puolen vihreää nurmikkoa! Ja hoitajat olivat mukavia, mutta eiväthän he mitään sille voineet, että pienet hoidettavat pissasivat sukkahousunsa märiksi kenkiä myöten, ei ollut vessaa ei pottaa, ei nykyajan vaippoja ja kylmä tuli! Tuli yskä, nuha ja kuume, sukulaistohtori ilmoitti, jotta jos hän kerran vielä joutuu lääkitsemään pientä ihanuutta, kuume muuttuu krooniseksi, jotta jotain olisi asialle tehtävä! Tehtiin sitten, muutettiin metsän keskelle silloiseen Louhelaan. Vanhemmille tuli pitkä työmatka, mutta lapsi pääsi yläkertaan mukavaan perheeseen. Oli se yhtä juhlaa silloin! Seuraavat hoitelinkin sitten itse. Näitä mietin, kun Hesariani luen, kenen ehdoilla lapsia tehdään, kun maailma on mennyt niin paljon parempaan entiseen verrattuna! Vastausta en osaa antaa ainakaan näillä tämän päivän uutisilla.

Tänään oli konsertissa kapellimestarina suomalainen viulisti Dalia Stasevska, jonka kehonkieli häiritsi minua kulmikkaalla liikehdinnällä, ei ollut silmälle kaunista. Sen sijaan silmää ja korvaa hiveli nuori pianisti, jonka sormet vilistivät vikkelästi Rahmaninovin nuottien tahtiin, kaveri, Alexandre Kantorow,

oli taas noita äidin kultia, joilta ei lapsena ole varmaan voinut kieltää mitään, eipä ole tainnut tarvitakaan, oli musisointi sen verran loistavaa! ”Ei ollut mikään lavaleijona”! sanoi vieressä istuva kuulija tyytyväisenä näkemäänsä! Tämän session olisin halunnut Isomiehen kokevan, mutta taisi kaveri vetää isomman korren.   Puoliajan jälkeen oli Sibeliuksen kuudes, jonka ihmeekseni huomasin vieraaksi ja voiko edes sanoa, että en siitä pitänyt, ihan lopusta kyllä. Ajatukset lähtivät vaeltelemaan menneitä, sillä tapasin aulassa entisen työtoverin, hän oli huomannut kesällä kuolinilmoituksen toisesta työtoveristamme, johon yhteys oli tosin katkennut jo aikaa. Silti, aina se koskettaa, siinä ne ajatukset pyörivät, menneessä ja nykyisyydessä, lapsissa ja lastenlapsissa. Ystävällä yksi lapsi, sillä sai kaksi, minulla kolme tyttöä, heillä sain yhden, tällaisilla mietteillä meni Sibelius.

”Suomisen Olli rakastui”  taas kerran,

se maailma on jotenkin niin tavatoman mukava! Olli menee muutaman vuoden edellä Isomiestä, jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan kaikki konnankoukut, toilaukset ja mukavat asiat enteilevästi, voisi ihan hyvin tapahtuakin! Omassa nuoruudessani Lyseolaisten poikien saksan opit menivät yhtä vikkelään päähän kuin tässä musiikin opit Ollille ja syynä moiseen oli nuori ja nätti naisopettaja! Ja tytöille sitten komea ja ihana kitaraa soittava miesopettaja. Voisi toimia paremmin  näille nykylapsukaisille kuin tämä nykyinen, joka vain pelkän opetussuunnitelman mukaan kulkee! Yksi asia ainakin on mennyt perille noista Ollille annetuista neuvoista: ”Rakkaussurut paranevat aina nopeammin uudella rakkaudella.”

Piti ommella takkiin puuttuva nappi, juutuin tähän koneelle ja nappi odottaa mahdollista uutta kertaa, sillä nyt ei ennätä, on lähdettävä kävelemään Bridgeen! Olen avaimen haltija, sisään päästäjä tasan kello kaksi Hallituksen istunnon vuoksi, joten olin varma, että rappujen edessä odottaa muutama pelaamaan haluava.

Ja niinhän se olikin, kiltisti odottivat kellon kulkevan sen vaadittavan kaksiminuuttisen yli, ollaan tarkkoja siellä Arkadiankadulla! Sopu sijaa antaa, eli päädyimme pelaamaan

kirjastoon ja eteiseen, sellaiseen kauniiseen vanhan ajan ympyriäiseen tilaan,
jota arkkitehdit eivät osaa enää suunnitelmissaan hyödyntää!

Hyvin sujunut iltapäivä onnistui päättymään Taidehalliin, jossa oli avautunut Alvar ja Aino Aallon suunnittelemien esineiden ja huonekalujen näyttely,

kulkeeko se tuolla nimellä, en katsellut, mutta noita asioita se sisälsi. Taas kerran tuli huomattua Museo-kortin hyöty, suuri osa tavaroista oli niin ”kotituttua”, että eipä niitä tarvinnut suuremmin jäädä ihmettelemään, kauniita toki. Pari huonekalua kiinnitti huomioni,

ensimmäinen oli lasten työpöytä ja siihen sopivat tuolit. Miksikö kiinnitti?! Siksi, että ei taida nykylapset enää tarvita työpöytää tekemisiinsä, läksyt tehdään sängyllä maaten, jos piirrät, voit tehdä sen lattialla ja kännykällä on helppo näprätä vaikka istuessa potalla. Eipä ole aikuisillakaan työpöytää, läppäri ei suurta tilaa vie. Usein tulee mietittyä, tuleeko enää mistään niitä käden ja pensselin käyttäjiä, vai tehdäänkö taidekin jo tietokoneella?! Sellaista taidetta näin Emmassa. Jotain siinä menetetään, jotain myös tilalle saadaan,  mitä se on, on tälle Mummille vielä oppivaiheessa.

Kukkuluuruu, kuka siellä?

Aurorankadulla oli uusien jäsenten ilta. Uusi en ole, mutta uteliaisuus voitti, kun kerran jo valmiiksi kaupungilla olin. Kroppa oli mukavassa leppoisassa tilassa tyttären osteopaattisen (https://www.osteopaattinoraseppa.fi) käsittelyn jälkeen, joten olin valmis mielipiteeseen jos toiseen.

Uudet tätioletetut saivat kuulla typistetyn esittelyn Naisliiton historiasta, joka ulottuu kauaksi viime vuosisadan alkuun! Rohkeita ja todistettvasti upeita juttuja ovat naiset siihen aikaan tehneet, ei käy kieltäminen, mutta aika oli toinen, nyt ollaan yli sata vuotta edetty naisen elämää ja se on tyystin toisenlaista! Siis meillä Suomessa, meidän naisistahan me nyt puhumme.

Jäin suustani kiinni oven suuhun tutun jäsenen kanssa, päivitelin siinä hänelle Kirjakerhon vetäjän hurjaa kuntoa, hän kun aika keposesti oli juuri kavunnut raput kuudenteen kerrokseen ja samalla mutisin omien jalkojeni kehnoa kuntoa, että näillä pitäisi vielä jaksaa nousta portaat parikymmentä vuotta, jotta olen samassa kuin äitini oli! Siihen tämä aika reippaasti nuorempi oven aukasija tuumasi, jotta ” ei niihin voi verrata, ne on joutuneet siihen aikaan niin koville maatöissä ja muuten...” ”Ai, no ei ole totta ainakaan minun äitini kohdalla! Sitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ei saanut rasittua, ei edes navettaan päästetty! Opettaja leivottiin, ilman urheilua ja hyvin pärjäsi 102 vuotta!” Tämä ”voimistelun inhoaja” minua aina naurattaa, kun ajattelen, että isäni veljenpoika oli Jyväskylän ensimmäinen ”Liikunnan professori”, perusti koko laitoksen! Hän puhui liikunnasta koko elämänsä ajan ihan kuolemaansa asti, mikä ei suinkaan johtunut liiasta liikkumisesta, vaan nämä inhosyöpäsolut voittivat urheilunkin! Ehkä se liikkumisen ilo hyppi joitain päitä yli, sillä kyllä tässä suvussa tuota lajia riittää ihan molemmin puolin!  No, tässä nyt hyppäsin taas yli, juttu Naisliiton uusista tehtävistä jäi mietintämyssyn alle, siellä se hautuu ja toivottavasti kehittyy, sillä tehtävä ei olekaan helppo juttu! Jäsenistö vanhenee, kerholaiset ovat vahvassa eläkeiässä, se mitä he tarvitsevat on yksinäisyyden poistamiseen toista ihmistä, juttuseuraa Kirjakerhossa, yhdessä laulamista Laulukerhossa tai sitten tuota älyä ruokkivaa Bridgen peluuta.

Erilaiset retket, teatterit ja käynnit taidenäyttelyissä  suovat  elämyksen heille, joille liikkuminen ei ole ongelma ja niihin taitaa osallistuminen olla jopa tungos. Ihanaa kun jotkut jaksaa, tämä meni nyt ihan pelkäksi mainokseksi, mutta olkoon, sillä voihan olla, että minäkin olen joku päivä tuossa joukossa, joka mieluiten kulkee avustettuna kuin omin neuvoin.

”Ainoa tapa välttyä häirinnältä kokonaan on jäädä kotiin. Ja sehän ei ole mikään ratkaisu, että naiset ja vähemmistöt yksinkertaisesti eivät käy missään.” Jostain olin tämän lauseen itselleni leikannut ja nyt se muistui mieleen jutellessani Kirjalauantain vetäjän kanssa kuvista.  Hänellä on netti sivut, joissa ei näy kuin kirjat ja leivät, joka vuosi  samanlaiset, kirjojen nimet vain vaihtuu

.Kävin ihan kiivasta keskustelua kuvasta, kun kännykkä tallentaa kuvan jos toisenkin kerhon aikana, mutta niitä ei vaan missään näy! Toimittajana hän tietää, että ei voi julkaista luvatta. Kun me istumme pöydän ympärillä kahvikuppi nenän alla, se mummu, joka pelkää julkisuutta ja kuvansa väärinkäyttöä, voisi hyvin poistua kuvan ottamisen hetkeksi tai sitten ihan vaan pyytää lupa kuviin! Puolustin kuvallista elämääni ja hän omaa kuvattomuuttaan, joka ei olekaan kuvaton, vaan ihan monikuvallinen tarina omassa vihossa, joka sitten joskus vuonna yks ja kas annetaan sihteerin talteen muistoksi tuleville kahvittelijoille! Ja sille minä annan luvan, luultavasti muutkin.

Kekustelin kuvasta toisenkin jäsenen kanssa. Lupasin , että hän saa käyttää kuviani, jos niin haluaa, olinhan ihan imarreltu kuvieni kehumisesta! Sekään keskustelu lupauksineen ei mennyt ihan nappiin, voihan tietysti olla, että perilliseni halajavat kuvieni yksinoikeutta ja sitten tämä jäsen on ihan hukassa! Nyt pitäisi tähän sanoa, että vitsi vitsi, minun sukuni joka ikinen kävelijä hukkuu juuri minun kuviini, heistä tuskin kukaan kaipaa itselleen jotain tiettyä otosta, vaikka eihän ole pois suljettua, että joku haluaisi vaikka riidellä? Jos niin kävisi, tipahtaisin kyllä pilven reunalta pelkästä naurusta, että enkö niitä kuvia kuitenkaan tarpeekisi lähetellyt...  Taidanpa ruveta tekemään uutta albumia...

Tämän päivän Hesarissa oli pitkät jutut Päiväkotien henkilöstöpulasta, sitä paikataan kännykän videoilla Youtubelta. Onhan tämä jo suurta edistystä entiseen, muinoin sitä katseltiin  piirrettyjä telkkarista! Nyt ei tarvitse istuskella rinnakkain samaa ruutua tuijotellen, saa keskittyä ihan omaan rauhaan kännykkänsä kanssa, kotonakin sitten asia osataan ja vanhemmat saavat rauhassa keskittyä omiin kännyköihinsä. Edistystä suorastaan. 6.syyskuuta oli yleisönosastossa kirjoitus otsikolla:” Hoivakotityöstä kansalaisvelvollisuus”. Näitä juttuja lukiessa mietin aina, miten on mahdollista, että vauva annetaan äidille heti synnyttyään, miten sallitaan vanhempien hoitaa ilman yliopistokoulutusta lastaan kotona monta vuotta, ennenkuin Yhteiskunta komentaa lapsen varhaiskasvatukseen, jossa opettajista on niin suuri pula, että kolmivuotias joutuu äkkiä kasvamaan aikuiseksi ihmisoletetuksi, oli pissa housussa tai ei. Miten olen saanut luvan kasvattaa kolme lastani ja hoitaa vanhan äitini ilman koulutusta hoitotyöhön ja kaikki käsittääkseni ihan hyvällä tuloksella?!  Ei käy kateeksi näitä sukuni pieniä, jotka joutuvat kompuroimaan näissä viidakoissa, oudoksi on mennyt, kun syli ja ojentuvat kädet eivät enää ole mitään.

Mietintämyssy kiristi päässä kävellessäni Kampin Palvelukeskuksen Bridgestä

kotiin upeassa syyssäässä. Muistelin kännyyn tullutta tyttären viestiä lapsen Vanhempain illasta, sinne hän oli menossa eilen. Kyselyyni, millaisia pyyhkeitä opettaja oli isomiehelle antanut, kehunut vilkasta lasta osallistumisesta yhteiseen opetukseen vai moittinut liiasta sanallisesta tuotoksesta?! Vastaus hämmästytti:” No eihän siellä nyt lasten jutuista keskusteltu! Juteltiin koulusta yleensä...” Sekin on sitten muuttunut, kaikki muuttuu. Kun minä istuin sitkeästi joka ikisessä  ”Vanhempain illassa”, minut istutettiin lapseni pulpettiin, komennettiin tarkastelemaan pulpetin siisteys ja sisällys, luettiin joitain jonkun lapsen aineita ja sitten me juteltiin lapsistamme. Opettaja kertoi ihan nimillä kuka teki, milloin ja mitä, konnuuksia tai mukavia ja me vanhemmat hävettiin tai hymyiltiin. Koulumenestyksestä mainittiin, jos se poikkesi jollain lailla edellisestä. On tainnut olla pelkkä ilo opettaa sen ajan lapsukaisia, kun vertaa tapoja tämän ajan kouluissa! Huokaili opet silloinkin, mutta  ei ollut Wilmaa laulamassa päivittäin, oi aikoja oi tapoja, minne me oikein mennäänkään!?

Näin se meni..

 

”No nysse Lissu kuoli.” ”Ai, minä jo huomasinkin, että laittoivat mustan peiton hänen päälleen.” 

Näin kävi hyvää-päivää-kirvesvartta-keskustelu eilen Musiikkitalossa penkinpäässä istuvan miehen kanssa. Yleisön joukossa sattui sairastapaus, joka tyhjensi salin kesken konsertin, elvytyksen vuoksi sanottin ja ennenkuin olimme kaikki ulkona olin minä huomaavanani ensiapuhoitajan levittävän mustan peiton sairastuneen päälle ja siitähän se mielikuvitus sitten lähti taas lentoon! Saattoi olla totta tai saattoi olla ei, mutta sali tyhjennettiin, ovet suljettiin

ja kansaa pyydettiin kärsivällisyyteen ja odottamaan, ovet avataan kun ja jos kaikki on selvää. Eli potilas viety pois, oletimme. Tunti kului, vaatenaulakolla kävi kuhinaa, melkein olin itsekin valmis takkia noutamaan. Mutta mies on uteliasta sorttia, häntä kiinnosti miten tilanne päättyy, ei niinkään konsertin loppuosa, joka oli oopperatuotannon raskaammasta päästä, nimittäin  Wagnerin ”Tristan ja Isolde” toinen näytös pitkän laulajalistan kera. Mieshän on ilmoittanut jo aikaa, että oopperaan hän ei enää lähde, balettiin kyllä. Tuli aikoinaan tehtyä kömmähdys ja houkukutelua hänet mukaan ”Patarouvan” moderniin versioon!

Tunnin odottelun jälkeen konserttisalin ovet avattiin ja yleisö pääsi sisään, huomattavan vähälukuisempana kuin aiemmin. Onneksemme jäimme, sillä esitys oli upea, miestäkään ei haukottanut, hän jopa kehui Isolden roolissa laulanutta kalifornialaista Lise Lindstrommiä upeaääniseksi laulajaksi, mikä jo sinänsä hämmästytti minua, sillä upeahan se ääni oli, mutta niin kovin terävä ja metallinen, ei siis minun suosikkini. Mezzo Jenny Carlstedt

oli taas minun suosikkini, sääli, että rooli oli niin pieni, sillä hänen äänensä soi  laulaen ja pehmeästi! Kaunista. Miehistä basso, kuninkaana laulanut englantilainen Sherratt oli paras ja kunniakkaasti muisti vuorosanansa, sillä hänellä ne olivat ihan oikeat vuorosanat, kun muuten vannottiin vain aina ja samaa rakkautta muutamin samoin lausein. Ei ole tuhatkahdeksansataa-luvun yleisö tarvinnut lauluihinsa kovin monimutkaista tekstiä! Muuten, mies lupasi lähteä seurakseni seuraavan kerran jopa oopperaan! Lisää näitä pehmeän laskun oopperaesityksiä, se voi muuttaa monen muunkin kieltäytyjän ajatuksia!

Se ”nysse-lissu” oli sitten uutinen Englannin Elisabethin kuolemasta. Pitkäikäinen olikin, kuten nämä äitini neljä sisarusta, joista  yksi on vielä saavuttamatta maagista sadan vuoden rajaa. Uuden kuninkaan hyväksyminen maansa hallitsijaksi voi olla monelle kova paikka, sillä englantilaisista suurimman osan elämään Elisabeth on kuulunut aina, se on vähän kuin meillä oli Kekkonen! Vanhin luuli lapsena, että presidentin nimi on suomen kielessä kekkonen, synonyymi siis. Onhan näitä, kun minäkin uskoin kauan , että Mannerheimin kuva mummolan seinällä oli kuva omasta Papastani. Oli pieni pettymys aikuisena tajuta, että vaikka Pappa komea olikin, taisi Mannerheim viedä voiton.

Viikko on ollut hektinen. Hesan Naisliiton Femmarit

kokoontuivat syksyn ensimmäiseen tapaamiseen, mitään järkevää ei saatu aikaan, keskustelu pyöri kesän tapahtumissa. Yritystä olisi tehdä jotain konkreettista huono-osaisten naisparkojen hyväksi, mitä se sitten tarkoittaakin ja miten sillä saralla voisi edetä, hankalaa on pienen ryhmän niin suurta askelta ottaa.

Isomies pukeutui peliasuun ja suostui lähtemään soittotunnilleen tänne Kallioon, kunhan Mumminsa välittömästi autoilee hänet pelikentälle takaisin kotinurkille! Hyvinhän tuo toimi sen lisäksi, että tämä Mummi sitten seisoi kentän laidalla koko pelin ajan, seurasi peliä ja tuumasi, jotta ”ei sitten ainuttakaan maalia tullut!” Ja kuitenkin peli oli jo siinä vaiheessa neljä neljä...että ei taida oppi mennä Mummin päähän! Muuten oli mukava peli.

Pieni ryhmä nimeltä Naiset koontuivat yhden naisen luona tällä kertaa maalaustaiteen merkeissä, sillä kutsuja on innokas kuvataiteilija, kuvaa tulee sekä suruun että iloon.

Alkuperäisestä joukostamme on poistunut pilven reunalle neljä ystävää, vaikea uskoa vuosien kulkua, ihanhan he olivat hetki sitten tässä. Kaikenlaista kremppaa on vähän jokaisella, mutta kieli ei suostu kangistumaan, se lärpätti kuin nuoruusvuosina muinoin! Mukavaa yhdessäoloa, jota olisi pidettävä yllä, ettei käy kuin tänään kotiin tullessani kävi! Mies kertoi päivänsä kulusta, oli soitellut puhelimella parillekin ystävälle ja toisen vaimo vietiin ambulanssilla sairaalaan ja odotteli nyt siellä kuntoon tulemista! Tämä oli taas niitä ”pitäisi” juttuja! Pari sunnuntaita sitten houkuttelin miestä lähtemään ajelemaan juuri tuon ystävän luokse, noin vain, sillä etukäteen soittaminen olisi tuottanut ison päänvaivan! ”Ei voi, ei minnekään voi mennä ilmoittamatta!” Just. Nyt voi olla, että sitä mennään ilmoittamatta sinne sairaalaan...

 Kesä on tuonut innokkaat pelaajat Bridgen pariin.

Kuuma kesä ei ole hapattanut aivoja, korttien laskeminen sujuu entiseen tahtiin, joillakin on suuri voitonhalu, joillakin vain into porukan kanssa pelaamiseen. Kuten minulla.