Vielä mahtuu

 

Vaatekaappini  pursuaa, mutta suurin osa sen täytteistä on peräisin jostain vuosilta yks ja kaks, ihan hyviä, mutta niissä on vain yksi ongelma, ne eivät mahdu päälle! Eräs suosikeistani on Losista hankkimani hame, hieman hipikäs silloin, mutta nyt hyvinkin muodissa mukana! Laitanpa päälle, kun tyttären hoitoon kävelen, on kuuma ja hiostava, näitähän silloin 1988 Kalifornian kuumuudessa käytin, kai ne saman asian ajaa Hesankin helteessä! Vielä mahtuu, tuumin ja kiskoin hameen päälleni. Peili sitten kertoo sen totuuden, kauniisti laskeutuva vaate kiristi entisen vyötärön kohdalla taskut vinoon, siinä se taika, että ”vielä mahtui”! No, olihan siitä nyt jo vuosia, ihminen muuttuu, kaikelle on aikansa, vatsan seudullekin.

 Torstain Hesarissa oli kirjoitus, joka ei lohduttanut:”Jos paino pysyy helposti kurissa, salaisuus voi piillä hormoneissa!” Teksti alkaa pakastimessa olevasta jäätelöstä, joka maistuisi, mutta josta kieltäytyminen on valinta, joka täytyy tehdä aina uudelleen! Luonnollista hoikkuutta selittää se, ettei ihminen tunne halua syödä liikaa. ”Vaikka pöydällä olisi kulho karkkia, heidän ei tee mieli ottaa sitä. Niinpä he eivät joudu kieltäytymään mistään.” Valitettavasti heitä on laskelmien mukaan vain noin 15 prosenttia ja puolet naisista ovat jo ylipainoisia, yhä useampi heistä lihavia. Tuohon yhtälöön liittyy hormoonit aivojen palkkiojärjestelmänä, joka tuottaa kylläisyyden mielihyvää. Näin tutkimus.

Olen nyt ollut syömättä jäätelöä koko kuuman kesän ajan ja ovatko aivoni tuottaneet mielihyvää tästä syömättömyydestä, tuskin, sillä kyllä maustamaton jugurtti  myslin kera maistuu, joskaan ei yhtä makealta, täyttää vatsan siinä missä ennen jäätelökin. Mutta syytänkö hormooneja vai mielihyvän puutetta, kun vaaka on tipahtanut koko tältä ajalta vajaan yhden kilon?! Eli taidan kuulua siihen onnelliseen naisryhmään, jonka” paino pysyy helposti kurissa”, siis se paino, jonka olet jätskin suursyömärinä ympärillesi kerännyt!

Lasten koulut ovat alkaneet. Koulut säästävät, ei ole kirjoja, ei ole tilaa, lapsia on liian paljon tai liian vähän,  lasten ”tuottamisen ” heikosta tasosta ollaan huolissaan, PISA –tutkimus kertoo, että yli 60 prosenttia pojista ja lähes 40 prosenttia tytöistä lukee vain jos on pakko! Nettilukeminen ei korvaa kirjaa, laaja sanavarasto kertyy vain suurten kokonaisuuksien lukemisessa, auttaa kielen rakenteiden tajua, jota sitten kaikki auttavat , kun otettava selvää, mitä jokin teksti haluaa sanoa, kertoo Hesari. Eri asia on sitten, kuinka onnistua valitsemaan lapselle juuri se kirja, joka antaa sen todellisen sykkeen koko kirjan lukemiseen!

Kaikkea on yritetty, mutta hyvällä menestyksellä tämä Mummi on onnistunut vain itse lukiessa, sitä Isomies jaksaa vaikka koko kirjan verran!

Tästä onkin hyvä aasinsilta äänikirjoihin, joita monet kirjan ystävät tällä hetkellä harrastavat. Syövän kourissa kipristellessäni kuuntelin Päätalon kirjat ja totesin sen olevan juuri niin hyvä! Nyt olen miettinyt kaiken tuon PODkast- tarjonnan puitteissa, että mikä ero on pitkän ja hyvän televisiosarjan, kuten ”Kotikatu”,  seuraamisessa ja äänikirjassa?! Kummankin parissa voi viettää aikaa vaikka kokonaisen viikon! Ja jos molemmat ovat tasokkaita, missä ero? Ei taida kohta olla missään, sillä suunnitelmissa on tehdä näitä podeja sekä äänellä että kuvalla.

 Pääministerimme juhlinnasta sikisi koko paljo juttuja Hesariin, oli monenmoista uutta tietoa minulle ja varmaan suurelle osalla ikäiselleni, sillä some-maailma näyttäytyi ihan muulta kuin se minulle on näyttäyttynyt! Olen ollut muka hyvinkin mukana nykyajan tiedotustoiminnassa, on FACEa, instaa, whatsuppia, nettiä ja kuvaa sieltä ja täältä. Olen jopa kerran pari kuunnellut puolivahingossa radion PODkastia, todennut sen ala-arvoiseksi ohjelmaksi että se siitä. Nyt tämä Marin aukaisi silmät kertaheitolla! Tämä kolmekymppisten maailma on jotain ihan muuta kuin minun maailmani, on tullut uusi sanakin suomen kieleen, vaikuttajat.

Vaikuttajat ja heidän maailmansa, vaikka kuinka siitä yritän opetella se ei minulle aukene kuin raolleen, en voi kuin todeta, että olen todella pala mennyttä ja tällä sukupolvelle iso taakka ja suuri ihmetyksen aihe!

Sanonpa esimerkkinä pari huomiota lehden 50 vuotta sitten osiosta :

”Tänään 50 vuotta sitten Helsingin kaupunginhallitus on tehnyt esityksen Suomen kaupunki-liitolle, että pysäköintivalvojien eli lappuliisojen virka-asua muutetaan, niin että että kylminä vuodenaikoina voidaan hameen asemasta käyttää pitkiä housuja.”

Ja.  ”Hymyilyä ei muotokuvissakaan ole kielletty, mutta hampaat eivät saa näkyä.”

Tältä ajalta jää vähän toisenlaisia kommentteja muistioon.

Keskinkertainen

Helsingin Sanomat on hellinyt eläkeläislukijaansa näiden helteisten päivien ajan julkaisemalla monella tapaa kiinnostavia koko sivun tarinoita pyöreitä vuosiaan täyttävistä ihmisistä, kaupungin moninaisista tapahtumista ja kantaa ottavista kolumneista.

Maaret Kallion kolumni tänään osui omaan nilkkaan, sillä otsikkona tuossa jutussa oli ”Keskinkertaiset taidot riittävät ja tuovat paljon iloa”. Maaretin kolumnit kertovat usein tapahtumista Hoitokodissa, jossa hänen muistisairas isoisänsä on hoidettavana.Hän kertoo:” Huoneessa on huonossa vireessä oleva piano, toimiva kuitenkin. Eikä se niin tarkkaa ole, ei pianon, eikä laulajan kohdalla.

Olen ottanut nuotteja mukaan ja alan laulaa nahoja tuttuja lauluja pianolla säestäen. Sitten tapahtuu ihmeitä. Mieli, joka on unohtaa läheisemmätkin ihmiset, muistaa yhtäkkiä monta säkeitöä ulkoa.Vakava suu nousee hymyyn ja yksi aina liikkumatonherää hetkeksi taputuksiin ”mä oksalla ylimmällä ” jälkeen.”

Maaret kertoo, että näinä huippuaikoina on tärkeää huomata, miten paljon iloa keskinkertaiset taidot voivat itselle ja toiselle tuoda. Yhteisissä tilanteissa näytämme vain sitä taitoa, minkä osaamme hyvin, keskinkertaisuudet jäävät piiloon, iso osa iloa, yhteyttä ja kohtaamisia jää syntymättä.

Se oma nilkka! Oli sukulaiskaksosten ristiäiset, kirkossa ja meitä oli paljon. Laulettiin ”Ystävä sä lapsien”, kaikkihan sen osaa!

Musiikkiluokan käyneitä oli joukossa monta ja muuten vaan osaavia, sillä lauluhan lähti hienosti moniäänisesti huolimatta Papin puuttuvasta äänestä, mikä nykykirkossa minua aina ihmetyttää. Sitten systeri alkoi laulaa, ääni kantoi salissa upeasti kaiken yli ja tapahtui se, mistä Maaret kolumnissaan juuri kertoo, toiset äänet hiljenivät, keskinkertainen ääni vaikeni. Olisi vaiennut minullakin, jos sitä ääntä enää olisi ollut jäljellä, mutta taisi koronatikku osua äänihuuliin, sillä minä vain mörisen ja hukkaan ääneni jopa pitkään puhuessani. Voin siis hyvällä omatunnolla olla osallistumatta, mutta ei se estä olemasta harmistunut!

Koulu on siis alkanut. Ei enää minulla, mutta jollain lailla se aina aikatauluttaa, tottumuksen voimalla. Protestoin tätä nykyajan aikaista koulun alkua, sehän tarkoittaa, että kesä loppuu, vaikka meillä on nyt historian kuuminta kesien mittaushistoriassa! Opettajille on iso haaste saada muksut pysymään pulpeteissaan, kun mittari pyörii yli kolmeakymmentä astetta. Viisas veisi oppilaansa luonnonhelmaan tutkimaan kiviä ja kantoja, ehkä viekin, enhän tästä uudesta koulusysteemistä tiedä juuri mitään. Isomiehen luokka muutti bussikuljetuksen taakse parakkikouluun,

samalla luokasta katosi muutama hyvä kaveri toiseen kouluun eli toimitti sitä pahamaineista koulushoppailua kesken ala-asteen, toiminto, jota luulin mahdottomaksi ilman että asuinpiiri myös muuttuu! Itsehän toimin aikoinani samoin, lapset meni musiikkiluokalle toiseen koulupiiriin, mutta me muutimme silloin myös, koulushoppailua, mutta silloin sallittua. Ensin koulu ja heti perään talo! Helsinki on muutenkin muuttunut, Vuosaaren lukiossa puhutaan kuulemma 30 eri äidinkieltä! Kun vanhin meni Sveitsiin Hotelli-ja Ravintolakouluun, siellä oli kaksikymmentäkuusi eri kansallisuutta ja se oli meille koto-Suomessa asuville sillon todella suuri ihme! Nyt emme enää ihmettele mitään, harmittelemme vain oman kielipään surkeaa kuntoa.

Parveilevia muurahaisia on nyt poikkeuksellisen paljon, uutisoi Hesari. Hauska juttu sinänsä, sillä asuessamme omakotitalossa, jonka perutukset oli kuulemma tehty alla olevasta hajotetusta kalliosta, eli talon alla oli rosoista kiveä runsain mitoin, joka sitten mahdollisti muurahaisten pesät.Kesäkuumalla muurahaisia ilmaantui uima-altaan reunoille ja yhtenä päivänä, kun sitten avasin oven eteiseen, tapahtui niin sanottu häälento! Hetkessä ne lensivät yläkertaan ikkunoihin peittäen lasit karmista karmiin! Ei ne muuten häirinneet, muistaakseni, enkä edes muista kuinka ne sain hävitettyä, mutta itseni tuntien minä varmaan imuroin ne, ehkä. Lehti kirjoittaa: ”Maasta sikisi muurahaisia, tarkemmin sanottuna viholaisia. Oli hellepäivän loppuilta ja tyyntä Niitä nousi melkein savuna ilmaan korkealle, pystysuoraan. Kunigattaret lähtevät kuhnureiden kanssa lennolle, parittelevat ja koiraat kuolevat. Kuningatar perustaa uuden pesän.Tämä toistuu kolmen vuoden välein. Ilmiö näkyi säätutkassa, sillä muurahaisten määrä oli suuri.”  Olenpahan tämänkin sitten kokenut.

Ja lisää kokemuksia: ”Mikrobit hiekkalaatikossa vahvistavat vastustuskykyä”. Kun keskimmäinen lusikoi hiekkaa suuhunsa oikein suurella innolla, sukumme vanha lääkäri tuumasi silloin, että ”Lusikallinen hiekkaa pitää pöpöt loitolla!” Onko niin, että nämä uudet polvet on kasvatettu liian puhtaissa oloissa, että tuollainenkin totuus vaatii ihan uuden tutkimuksen kaksoistutkimuksineen? Niin kai se on, jokaisen sukupolven on tehtävä omat virheensä ja antaa pappojen juttujen jäädä sinne jonnekin haipakkaan!

Bridge-pelin

Hesari nosti arvoon arvaamattomaan, kertoen, että ”Bridgeä on kutsuttu maailman vaikeimmaksi korttipeliksi.” Sitä minä sitten lähden taas huomenna pelaamaan, ehkä taso nyt ei yllä tuohon uutisen Maria Myllärin MM-tasoon, mutta mukavaa se on! Eiköhän se riitä.

Torin laidalla sattuu ja tapahtuu..

 

Nyt pitäisi olla kirjailija, kansainvälistä tapahtumaa on joka päivälle! Lehdet pursuavat kiinnostavista jutuista, mutta nekään eivät enää riitä, sillä Helsinki on ikkunana maailmalle juuri nyt! Kameralle olisi ollut töitä kuin ennen vanhaan,  kuvattu on, mutta oma kiinnostuksen puute vie kärjen tuostakin tavasta. Ikä on tehnyt temppunsa, enää en juokse pää kainalossa huutavan paloauton perään, sotalaivan perään silti menimme.

Olihan se katsottava, kuvattava ja todettava, että iso on, pienoiskaupunki Helsingin Hernesaaren satama-altaassa! Suurin ihme taisi kuitenkin olla, että se sinne mahtui, johan sillä on syvyyttäkin enemmän kuin meillä vettä! Siltä se ainakin tuntui kun hänen mahtavuuttaan katseli. Historiaa on siis koettu, toivon sen jäävän siihen.

Asumme historiallisessa paikassa muutenkin! Moskovan lahjoittama pronssipatsas eli ja oli Hakaniemen torin rannalla,

”Rauhan patsaana” sitä esittelin ja sellainen se oli tämän vuoden helmikuuhun asti.

Nyt se poistettiin, ei kuulemma poliittisista syistä, vaikka niinhän me kaikki sen ajattelemme, vaan Kruunuvuoren ratikakkakiskot tarvitsevat tilan, jolla patsas seisoi.

Selitys kyllä toimii, kun seuraa rakennustöitä tuolla alueella, rauhaa tai ei, ei kiskoja voi mutkalle vetää! Minne patsas tulevaisuudessa asettuu, on sitten tulevan polven asia, itse kannatan, että historian kerrostumat saavat ja täytyy näkyä. ”Rauhan patsasta ”ajatellessa kannattaa pysähtyä miettimään, minkä tämän ajan julkinen teos olisi niin mitätön, että lapsesi sen voisivat turhana hävittää, jokaisella ajalla on omat aatteensa, me muutumme ja maailma sen mukana.

Kaisaniemen puistosta on tullut kansainvälisten julkkisten yksi näyttämö. Nuorisoidoli Justin Bieber

taisi pitää konsertin siellä eilen ja nyt nämä suuret jalkapallofanit seuraavat Hakaniemen Strandissa asuvia Real Madridin pelaajia Oodin ympäristöön levitetylle tapahtumaalueelle, sinne mieskin on matkalla katsomaan ihmisiä, kuten sanonta kuuluu.

Isomies pääsee tänään illalla katsomaan Real Madridin ottelua Stadikalle kaverin kanssa. Kaverin isä on aikuisturvana.

Pitäisköhän tähän liittää Real Madridin tunnuslaulu, Kaisa-opettaja pojalle sen opetti ja pianoesitys oli suosikki hyvin pitkän aikaa! Mummi toivoo Isomiehen elvyttävän kesäsormensa tämän iltaisen riemun tunnelmassa!

Loppuviikko onkin sitten sukujuhlaa! Kaksoset saavat nimensä ja mies lisää numeroita ikälukuunsa. Lasten koulu alkaa ja elämän lukujärjestys vakiintuu.

Ja minä olen saattanut loppuun Saision tiiliskiven, ”Passio”. Sanoisin , että melkein tämä oli julmenpi urakka kuin ”Alastalon salissa”, jonka urakoin joskus muinoin landella, tämä tuli luettua parvekkeella, sillä kirja ei sallinut häiriöitä ympärillään.Vaikka aika hoopo huomautus tuokin, kun ympäristöni rakentaa ja pitää melua, johon olen tottunut jopa niin, että kun se joskus hetkeksi hiukan hiljenee, sen minä sitten kuulen! Tämä Passio,

minulle ei selvinnyt syy, miksi se on kirjoitettu ja silti jäin tavallaan sihen koukkuun eli oli saatava tietää, miten kirja päättyi! Outoa kyllä, tarinassa oli juoni, punainen lanka ,joka epämääräisellä tasolla kulki tarinan läpi ja sitoi aikakaudet yhteen. Kirjaa lukiessa pysähdyin vähän väliä mietimään, miksi Saisio tämän kirjoitti ja miten hän ajatteli kirjoittaessaan tuonkin ja tämänkin tekstin, tarina oli hajallaan ja kuitenkaan ei. Loppujen lopuksi tulin päätelmään, että kun on hyvä kirjoittaja, hän onnistuu loihtimaan oudoistakin jutuista kertomaa meistä ihmisistä, miten me ajatellaan, toimitaan ja miten elämä kaikesta kurjuudesta ja julmuudesta huolimatta kiinnostaa lukijaa, ainakin sen verran, että hän kirjansa lukee. Kuten minä. Olenko siitä ylpeä? Niin voisin sanoa, vaikka ei Passiosta suosikkiteosta tullut.

Anterolle synkkärionnittelut meiltä molemmilta, taas olisi ollut loistava visiitin syy! Mutta mutta—toivottavasti juhlitte ihanassa Koiskalan kartanossa !

Mieli palaa taaksepäin

Turhamaisemana totesin, että ei tässä iässä ja tässä paikassa kukaan enää muista ”Vanamon-päivää ”, ei tarvitse kahvitella ja seurustella. Toista se oli ennen, syystä tai toisesta juuri tuo päivä  oli muistissa ja pannu meillä kuumana. Elokuu maalla oli vielä täyttä kesää, ehkä oli kyllästytty laiskaan heinäkuuhun, mentiin uudella tarmolla  kohti syksyä! Ja se oli hyvä aloittaa nimipäivkahveilla, sillä onneksi maalla vielä sellainen tapa silloin oli, tuskinpa enää. Nuo muistot on tallessa kansien välissä ja sieltä ne aika ajoin otetaan esiin, kuten nytkin näin tapahtuneen, mies katseli tekemääni valokuvakirjaa mökkiajoilta. Kunpa voisi valita ajanjakson , jonka eläisi kerran uudelleen, niin nuo vuodet ottaisin.

Muistoissa ne käy miehelläkin, sillä hän soitteli kuulumiset ”pehtoorillemme”, siellä ei ihmeitä ollut tapahtunut, asukkaat muuttavat pois, taloja jää tyhjilleen, on hiljaista. Mustikoita on paljon,

taidekeskus veti kesällä kävijöitä, nyt on hiljaista, paikkoja on jo suljettu. Siinä se. Maaseutu tyhjenee. Niin erilaista elämää. Minä voisin viihtyäkin, mies ei. En tosin niissä halvoissa kerrotaloissa, tarvitsisin kuitenkin läntin maata ympärilleni ja auton, ehkä sitten viihtyisin. Autonrattiin tarvitsisin terveyden, utelias mieli minulla jo on ja kyläluudaksikin kutsuttu, ehkä niillä pärjäisin jonkin aikaa. Tyhmiä kuvitelmia, mutta ainahan voi jossitella.

Näistä pehtooriaatoksista seurasi tietysti unien kumma maailma, siellä minä vanhassa kodissa juhlia pidin

, kiertelin napaan asti ylettyvässä nokkosviidakossa ja olin menossa mökkinaapuri Annalle kahvia juomaan! Niin oli uni taas todellinen, että herätessä paikat ja ihmiset olivat siinä, ihan juttua vailla. Minä tapaan heitä jo pilven reunalle menneitä, enkä koko päivänä tahdo päästä heistä eroon. Onko tuolla väliäkään, mutta joskus tulee mietittyä, mikä tässäkin on viisasta, miksi menneellä on niin suuri valta!

Unien outo maailma pakottaa ottamaan yhteyttä ystäviin, jotka ovat jääneet koronavuosien aikana kohtaamatta, mieli ei anna rauhaa, joten ovelle vaan! Rivitalot on sentään tuossakin asiassa ihmisystävällisiä, niissä on ovikello, jota voi soittaa. Jos joku avaa oven, hänellä on valta ottaa vastaan tai heittää kylmästi, että nyt ei sovi! Tällä kertaa ovi avattiin ja pääsin katsomaan muistisairasta ystävää, joka sitten muisti oikeastaan ihan kaiken paitsi omat lääkkeensä ja

nehän taas sitten miehensä muisti, joten näin kuullen ja nähden elämä ei ollutkaan ihan onnetonta,  tapahtumaköyhää toki, mutta nyt sekin korjaantui hetkessä!
Päivitimme kuulumiset ja lupasimme tavata useammin. Näinhän se menee, mutta sekin lupaus vaatii aina sen toisen, joka sen tekee ja muistaa! Yritän olla se, joka muistaa. Kiitollinen olen vanhoista ystävistäni, muutama kouluaikainen on vielä mukana muistelemassa aikoja silloin ennen ja kertomassa miten on nyt. Tosin montaakaan ei ole jäänyt tänne pääkaupunkiseudulle, ovat junanviemiä, joten juttuja on täydennettävä puhelimella tai tällä tekstillä, jota kirjeeksi kutsun.

Tänään siis oli nimpparit, kaksi muisti, sain kortin ja pari kuvaa sukulaisista! Kuvathan talletan, liimaan albumiin, kirjoitan nimet alle, silloin ikäänkuin tuntisin heidät, enhän muuten.Näinhän se Isomieskin tutustuu sukuunsa, kuvien kautta, tulee edes naamat tutuiksi. Nimpparilahjaksi annoin itselleni käynnin Valokuvamuseossa Kaapelissa, jossa olikin kuvia ajalta, jolloin itsekin labrassa hääräsin.

Tulos ei ollut sen kummoisempi, mustavalkoista ihan kaunistakin, lähinnä kai tekemisen tyyliä näytettiin. Ja että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisessa huoneessa oli juttua nykykuvasta,

tekniikasta, josta en sitten ymmärtänyt yhtään mitään, huomasin, että ei minun enää tarvitsekaan! Osaan sentään katsella, kuunnella ja ihmetellä, luultavasti se riittää tekijälle. Yläkerrassa oli Teatterimuseo,

jossa en ollut käynyt, vaikka siellähän se on ollut koko ajan. Nyt menin ja ihmettelin, tila oli suuri ja upea, kunnostettu koronavuosien aikana ja nyt paikalla oleva näyttely kannattaa tulla katsomaan uudelleen, sen verran aikaa sen katsominen kysyy.

Metrolla tulin, sillä kaupunki rakentaa, kuten on tullut selville, kaikki on sekaisin.Kävellä ajattelin takaisin, rantoja pitkin, veden reunaa .Eipä onnistunut, veden reunoja kyllä riittää, mutta ne on tukittu umpipääksi tai katkottu muuten vain, lyhyeksi jäi sekin yritys. Aikani kun sekoilin ja kävelin, näin ratikan jossain, lähdin ottamaan selvää, menisikö se katkeamatta, muuttumatta bussilinjaksi ja menihän se. Tulin jopa ihan kotiovelle.

Hyvä päivä.