Juhannus

 

Keskikesän juhla, yötön yö, siihen liittyy suomalaiselle niin monia asioita, odotuksia,  haaveita, kesäheila ja lavatanssit, koko nuoruus myös pettymyksineen, kun se illan viimeinen tango tuli tanssittua, mutta kotiin lähtö tapahtui yksin. Luin tuossa parvekkeella istuessani Anna Kontulaisen haastattelun tanssikulttuurista.

Aika veikeää oli huomata, että se liittyi hänen kokemuksensa mukaan politiikkaan, puolueisiin, mikä lava oli minkin puolueen hallinassa. Tuo ”Illan viimeinen tango” kuuluu juuri tuohon kategoriaan, se tuli tanssittua lähellä Jyväskylää sijainneen ”Koivurannan lavan” lautalattialla. Oliko Juhannus, epäilen kyllä. Tietojen perusteella lava kuuluui kommunisteille, työväenluokalle tai jotain.

 Lapsuuden Juhannukset menivät muistini mukaan jossain maalla, omaa mökkiä ei ollut, mutta vanhoissa maataloissa oli tilaa, puolityhjiä vanhoja omakotitaloja, joita sitten porukkamme vuokrasi, ihan mukavia muistoja minulla niistä kesistä on. Mutta lukioaikani asuimme kerrostalossa keskellä kaupunkia ja  siltä kesältä tuokin muisto lienee tallentunut, kovin erityisenä luultavasti juuri sen pienen vilpin vuoksi, joka siihen kätkeytyy! Päätimme lähteä ystäväni kanssa ”väärälle lavalle”, juuri sinne Koivurantaan. Kotona ei moista rohkeutta uskallettu kertoa, hassu juttu sinänsä, sillä eihän minun kotonani puhuttu ikinä politiikasta, mutta koin sen kuitenkin epäsopivaksi paikaksi, kommunistiseksi. Ystäväni, vaasalainen kun oli, oli takuuvarmasti väärässä paikassa! Joten tällainen tuhmuus toi jännitystä iltaan! Pienet oli protestoijan häijyydet tuohon aikaan, tuleehan se selvästi näkyviin myös Kontulan haastattelussa! Se oli silloin noin ja miten se on nyt?! Eihän sitä voinne edes tunnistaa. Jotenkin surullisena artikkelia lukee, vaikka ehkä turhaan, sillä ajellessamme Juhannuksena autoradio antoi kuusi tuntia ohjelmaa lavatansseista jossain Someron suurella lavalla,

joka on ollut toiminnassa vuodesta 1965! Ja PAVIn lava on kyllä tuttu, mutta vain lehtiartiikeiden kautta. Taitaa olla supisuomalainen ilmiö nämä lavatanssit ja koko juhannushuuma, sillä pohjolan yötön yö kontra samettinen musta yö, ne ovat kaksi täysin eri asiaa! Eihän perinteiset juhannustaiatkaan onnistu pilkkopimeässä, kyllä siihen tarvitaan se valoisa kesäyö hyttysineen ja onnistuuhan se kuppilan kesäterassillakin tai meikäläisiltä autossa radiota kuunnellen, ilman hyttysiä ja paarmoja.

Ennen muinoin suomalaiset lisääntyivät juuri Juhannuksen aikoihin, joko sen yöttömän yön taikojen vuoksi tai sitten niiden tuhatlukuisten häävalssien vuoksi!

Oma äitinikin on vihitty Juhannuksena, hääkimpussa violetit sireeninkukat ja nuorin tytär sai nimensä Juhannuksena, kastekimpussa tuoksui naapuri Lindan valkoiset sireenit.

Maantiet ovat hiljaisia, saa ajella päämäärättömästi jonnekin ja sitten äkkiä löytää jokin mukava paikka, jossa ei ole ennen tullut käytyä.Eteen ilmaantui kyltti

, joka ohjasi Kotkanniemeen, presidentti Svinhuvudin kesäkodille, historia on tallessa, se pysäyttää tämän ajan kulkijan.

Paikka huviloineen on entisöity ja kunnostettu kolme vuotta sitten, valtion toimesta ja sitä ylläpitää säätiö. 

Kaunis ilma salli kuljeskella puutarhassa, juoda kahvit Ellenin kakun  ja lusikkaleipien kanssa, mikä vaasalaista miestä suuresti ilahdutti. harmitti, kun olinluopunut tavastani kuljettaa uimapukua ja pyyhettä takaklaffissa, nyt olisin pulahtanut Kivijärven laineisiin, sallittua tai ei!

Kaupunkilaiselle tällainen surffailu on ollut tapana jo muutaman vuoden, toisin kokkojen loimuja ei tänä vuonna nähty, mutta nähtiin ruotsalaisten juhannussalko.

Minulle se edustaa uutta tuttavuutta, mutta ei saa tunnetta nousemaan, vaikka onhan se metka koristus, muutamia on tullut nähtyä näillä reissuilla. Kyllä  Juhannuksella on edelleen taikavoimaa, sillä mikään muu ei saisi minua kuuntelemaan tuntitolkulla haitarin soittoa sekä todella renkuttavia lauluja! Ja laulajia, sillä eipä nuo lavojen kaikki kuninkaat tangokuninkaita osoittanut olevansa! Ilta tuli sitten istuttua telkkarin ääressä ja mitäs sieltä muutakaan katseltiin kuin tupaten täynnä olevaa tanssilavaa,

video parin vuoden takaa, mutta googlatessa lavan nimeä, siellä ne tanssivat samaisen soitannon tahdissa nytkin! Ja ohjelman mukaan kolme kertaa viikossa! Jotta ei kai siellä tyhjälle salille soitella?!

Suuntavaistoton hukassa

Viikko koiran kanssa helteisessä kesässä ei aikataulujani korjannut!  Keskiyön koiralenkit  Tokoinlahden rantoja pitkin mahdollistivat meille molemmille pitkän aamun.Ennen yhtätoista Alma ei innokkuutta ilmaissut vaikka minä olin remmin kanssa jo oven suussa. Selvästi se paheksui kiirehtimistä turhan aikaisin aamusella ja se Alman aamu oli vielä myöhäisempi kuin oma aamuni! Onpahan siinä oikea kunnon kerrostalo & kaupunkikoira, pitkät pissavälit ja koirapuistosiisti. Eikä hauku. Muutaman haukkukeskustelun Alma kävi vastapäisen parvekkeen koiran kanssa,

mutta jutut tuli nopeasti kerrottua ja sen jälkeen siirryttiin vain buffailemaan molemmin puolin, siis erinomaisen hyvin kasvatetusti! Kuten oli talon edellinenkin villis, Blacky, ehkä kaikki tuo kuuluu villakoirien luonteeseen? Tai sitten me ollaan vaan niin hyviä kasvattajia, eihän puistossakaan yksikään toinen hauveli tuonut keppiä heittäjälleen jalan juureen kuin Alma! Siitä minä en kyllä voi kunniaa itselleni ottaa, mutta olihan se hienoa heitellä sitä keppiä muiden ihmetellessä...

Lainakoiran kanssa lähdettiin sitten LPS:n  pelibussia vastaan, porukka palasi reissultaan Maarianhaminasta.

Väsynyttä poikaa lappasi autosta kassien ja makuupussien kanssa vanhempien huomaan.

Alman ilo hävitti hetkeksi Danskun väsymyksen, kurkkukivun ja räkätaudin alun, tuttua juttua leirien jälkeen. Mutta onhan nyt kesäloma,  voi siis ottaa kirjan tai Aku Ankan ja käpertyä sängyn pohjalla toipumaan kaikesta kivasta! Kuten äitinsä koulun lattialla öitään viettämisestä! Tuota kohtaa noissa erinomaisissa leireissä aina muinoin hiukan siunailin, jotta ei olisi ollut minusta koulun lattialla öitäni viettämään, vaikka lapseni sinne laitoinkin ja vielä kehtasin kehua, että hauskaa teillä tulee! Taisi tullakin, kun nuorin nyt vapaaehtoiseti vetää leiriporukkaa, onneksi, sillä ilman vanhempien vetoapua ei noita leirejä voitaisi järjestää!

Mies on tervehtynyt reippaasti ja kävelee taas pitkin kaupungin katuja ja rantoja tarkastelemassa ratikkalinjojen ja Kruununvuoren siltojen edistymistä. Kohtahan me päästään ratikalla Laajasaloon huolehtimaan Isomiehestä ja Alma-koirasta, kaupunki on suuretn muutosten kourissa, joka paikassa on katuremontti ja entiset kadun ylitykset suljettu!
Nämä tuli koetuksi, kun olin pelaamassa ruskeasuolla asuvana pelikaverin kotona ja päätin lähteä kävellen kotiin Keskuspuiston kautta. Ennen koronaa ja aiemminkin jo olin kulkenut puiston läpi monet kerrat, joten mikä ettei nytkin! Luonto on satumaisen kaunis 

tien pientareet kukkivat runsaina kieloja, joita kukaan ei syystä tai toisesta ole kotiinsa poiminut, en siis minäkään.

Metsäinen maisema antaa muistuman ihan luonnontilaisesta oikeasta metsästä, kulkijaa ei juuri ollut. Ja mitä ei myöskään ollut, oli tienviitat! Teitä risteli oikealle ja vasemmalle, muistin kyllä kulkeneeni niillä ennenkin, mutta minne suuntaan?! Olinko mennyt tuosta oikealle? Vai kääntynyt vasemmalle? Yksi ainoa kyltti löytyi ja se ohjasi Laaksoon, no senhän minä tiesin, sinne siis. Tulos loistavasta suunnistuksesta vei minut jonnekin Pasilaan, kauas Triplan taakse, keskelle työmaita ja kiellettyjä kävelyteitä.

Aikani seisoskelin ja katselin eri mahdollisuuksia, ratikkakiskot oli, mutta ei kulje ratikka, punaisella on liputettu jokin korvaava linja jonnekin, bussi menee jonnekin, ei tosin tästä vaan jotain tuolta ja jos tuonne aion mennä, niin saan kävelleä keskellä pölyävää rakennustyömaata, ei siis sinne, vaan toiseen suuntaan.

Autolla matkat ovat lyhyitä, mutta jalat kärvistelystä herkkinä kävellen pienikin matka tuntui loputtomalta! Anjalla nautittu kahvi alkoi vaatia ulospääsyä ja onneksi Auroran sairaalan kohdalla oli huoltoasema, joka ei ollut niin sanottu ”kylmä asema” ja saatoin käväistä helpottamassa asiaani. Näissä hetkissä tulee aina välittömästi mieleen tuo toinen sukupuoli, heille tämäkin toimitus on luotu helpoksi, kääntää vain selkänsä ja mies luulee olevansa piilossa! Tasa-arvoista, vai?! Loppu olikin sitten jo helpompaa. Töölönlahti välkkyi tien toisella puolen, mutta entiset kävelyvalot oli ruksattu yli, tie varustettu esteillä ja kyltillä, että eipäs mennä yli! Takaisin päin vaan, siellä se ylityspaikka on lähellä Linnanmäen ylitystä. En kyllä mene, Töölönlahti on tuossa edessä ja sinne on suunta! Onnelliseksi sattumaksi viereen ilmestyi kolme vikkelää poikaa, he eivät jääneet ihmettelemään, vaan uhmasivat liikennettä ja pujahtivat katujen yli ihan hengissä! Hetken siinä ihmettelin, jotta olenko huonompi kuin tuo nuoriso ja päätin etten ole, varsinkaan, kun oma jälkikasvuni ei ollut mukana seuraamassa mummon uhkarohkeaa ylitystä.

Kyllä se puisto kelpaa minulle kokemuksen luonnosta, on se sen verran kaunis mahtavine puineen. Ja linnunlaulu, sitäkin kuulee ja siihen on nyt tyytyminen.Eipähän ole itikoita, sekin on jo jotain!

Jätski pannassa!

 

Nyt se sitten pärähti, mitä tässä suku ja tuttavat ovat jo odotelleetkin, iso lukema laboratorion lukemassa! Sokeri oli noussut 7.5 ja siitäkös Terveyskeskuksen luottolääkäri innostui ehdottamaan lääkitystä moiseen onnettomuuteen, jota niissä piireissä alkavaksi sokeritaudiksi taidetaan kutsua! Lukeman noususuunta ei tietysti ole mikään leikin asia, mutta itsehän olen sen aiheuttanut, joten itse se on myös hoidettava ! Ja siinä se kurjuus juuri piileekin, nyt on jäätelön syönti pannassa

ja päiväkahvikin on nautiskeltava ilman berliinin munkkia, asia joka taitaa olla miehelle suurempi ongelma, hän kun ei kykene ohittamaan pullatiskiä pelkällä ohituksella! Samoin käy karkkihyllyn kanssa, ostettava on, mutta ei syötävä, siitä on pitänyt huolen vaimonsa, jolle täysinäiset karkkikupit pöydällä ovat liian suuri kiusaus, ne on tyhjennettävä, pikkuhiljaa, mutta tyhjäksi kuitenkin. Ja sitten mies taas menee varastolleen ja täyttää kupit.

Pakkasessakin on aina vähintään kahdenlaista jäätelöä, että vaimolla on, mistä valita! Perheessä on kahdenlaista makeansyöjää, toinen puoli pitää huolen, että omissa kaapeissaan on keksit ja karkit aina kuin Valintatalon hyllyssä muinoin, käy huomaamattomasti hakemassa suuhunsa hyvän tai kaksi ja se jää sitten siihen. Se toinen puoli tyhjentää julkisesti pöydille ladatut pullat ja karkit, jätskikään ei ole missään piilossa, vaan ihan itse näkyvästi otettavissa ja yhtä näkyvästi syötävissä!

Tässä tulee esille kahden kulttuurin ero, vaasalaisen ja keskisuomalaisen. Vaasalaiseen kotiin kuului ranskanpastilit pöydällä, pienet pepet kahvin ja vieraiden kanssa,tosin kummatkaan eivät kuuluneet lapsille, mutta ne olivat siellä! Keskisuomalainen koti tarjosi ranskanleipää ja puolukkamehua, pöytä siivottiin rätillä puhtaaksi ilman karkkeja, nämä olivat tarjolla myös lapsille. Tämä tuli mieleen, kun lopetin juri lukemasta Eppu Nuotion kirjan ”Niin kuin vierasta maata”,

siinä yli nelikymppiset kohtaavat, poliisi Keravalta, lapsuuden koti Mikkelissä, ja Teatterinohjaaja Munkkiniemestä, missä myös koko lapsuus on vietetty. Kirja on kuin psykologian oppitunnilta, miten törmätä seinään ja miten siitä päästään yli, vai päästäänkö? ”Markus sanoo, että ei olisi koskaan uskonut, että raha voisi enää nykypäivänä tulla rakkauden tielle. Että sosiaaliluokalla olisi niin suuri merkitys. Että vakavaraisessa perheessä eläneen ihmisen olisi niin vaikea käsittää pienituloisen ihmisen valintoja, saati kunnioittaa niitä. Että ihmisen, jonka elämä on aina ollut taloudellisesti turvattua, on ilmeisen mahdotonta asettua sellaisen ihmisen nahkoihin, joka on aina joutunut laskemaan rahojaan.” Ja poliisi Markus lisää:  ”Minullahan on asiat hyvin, työn kautta näen joka päivä heitä, joilla ei ole mitään.” Kirja alkoi taas Epun tyyliin keppoisesti, mutta pohdintaanhan se päättyi. Uskaltaisko toivoa jatkoa?!

Kesäkuu taisi alkaa kunnon kaksosten merkeissä, joko paistaa pilvettömältä tai sataa kaatamalla! Hesan Naisliiton 115-vuotisjuhla oli Uunisaaressa ja vettä tuli! Märkää naisihmistä oli onnistuneesti laskeutunut yhteysveneestä kenenkään putomatta laiturin ja veneen väliin, sitä suuresti ihmeteltiin! Apukäsiä olisi toki tarvittu, sillä kuljettajalla oli täysi työ pitää vene paikoillaan, käsiä ei sieltä suunnalta voinut irrottaa. Veneessä ollut nuori koululainen katseli huvittuneena, kun kömpelö mummo toisensa perään tarttui vieressä olevan yhtä kömpelön mummon kynkkään, mietti, tuumasi ja rohkaisi mielensä astua veneen reunalle, portaat alas kepillä tukien. Eikä tainnut kukaan kompastua, saatikka kaatua, saavutus sekin.

Ehkä tällä Naisliiton ohjelman mukaisella naisten virkistäytymisellä ja elämässä kiinni pitämisellä on ollut oma osuutensa, sillä ihan mukava kokoelma meitä naisihmisiä Uunisaareen oli kokoontunut. Tosin nuorennusta tarvitaan ja sitä on tällä kaudella myös saatu. Sääntöjä on tullut lisää sen verran, että vanhempi väki ei kaikkea kykene sisäistämään, mutta samahan on tapahtunut koko yhteiskunnassa, ollaan huolissaan vanhuksista, mutta edetään nuoremman polven mukaan.

Kaikkea näitä tulee pohdittua perjantaisin Bridge-pelin lomassa. Monella on kesämökki, minne kaupungin pölyjä pääsee pakoon, osa ei halua jättää kaupunkia ja helppoa elämää edes kesän kuumuuden ajaksi. Silloin on hyvä vaihtoehto etsiytyä pelikorttien, kahvikupposten ja tuttujen ihmisten seuraan, virkistäytymään kuten liiton ohjeissa kehotetaan.

Uunisaaressa sateessa.

Myrskysi, satoi poikittain ja Uunisaaressa oli Suomalaisen Naisliiton Helsingin yhdistyksen 115- vuotisjuhla. Sinne mennään veneellä.

Onkohan kukaan laskenut, mikä on yhdistyksen naisten keski-ikä? Eläkeläisiä kuitenkin ollaan suurin osa, sillä kovin monella ei liene mahdollisuutta osallistua yhdistyksen tapahtumiin ja menoihin, sen verran moni niistä on päiväsaikaan, jolloin työssäkäyvän perheellisen on hyvinkin vaikea tulla mukaan.  

Tällä kertaa kuitenkin osallistuminen oli runsasta, ilmoittautuneita taisi olla yli seitsemänkymmentä, minäkin, vaikka ensin en ollut ollenkaan innokas ja nähtyäni aamusella taivaan repäisevän kaikki vesihanat auki, päätin jäädä kotiin. Omatunto on inhottava kolkuttaja, toiset ovat tehneet töitä tämän juhlan onnistumiseksi ja minä pelkäisin yhtä vesisadetta! Tukka nutturalle, korvikset korviin, ”amerikanpusero” päälle ja ovesta ulos, sillä mies lähtisi ajamaan minua kohti Merisatamaa Cafe Carusellin ja Kompassitorin puoliväliin Ingmannin jätsikioskin kohdalle. No, luin tietysti huonosti tuonkin, minähän olen vanha Uunisaaren kävijä, siellähän uin talvella vuiosikaudet, siis tottahan minä tiedän, mistä se yhteysvene lähtee! Mies jätti minut Kompassitorille, sieltähän se lähtee! Tuli toinenkin auto ja siitä astui ulos Kunniapuheenjohtajamme Leena, iloisena nähdessään yhden tutun, muitahan siellä ei ollutkaan. Vettä viskoi,sateenvarjot peittivät näkyvyyden, Leena soitteli, mutta sekä soittaja että vastaanottaja olivat eri mieltä suunnasta, joten ensin sinne ja sitten tänne, kunnes lopulta vene löytyi. Olin kärsinyt merisairaudesta jo pelkästä ajatuksesta keikkuvasta veneestä laineilla, mutta sen verran märkää oli koko touhu, että sekin tauti katosi yhtä nopeasti kuin Uunisaaren laituri tuli vastaan. Iloisena meidät toivottivat juhlan järjestäjät tulijoiksi, ainahan jokun täytyy olla viimeinenkin!

Leena kampasi märät hiuksensa, istui johtokunnan pöytään ja Juhla saattoi alkaa. Yleensä tuollaiset juhlat ovat pönäköitä puheita täynnä, nyt ohjelma oli mukavasti koottu, olivat toimikunan naiset tehneet hyvää työtä. Housutkin kuivuivat pikkuhiljaa ja

kun viimeinen elossa oleva kunniavieras , yhdeksänkymppinen Paula Starck oli kertonut olevansa kotoisin Varpaisjärveltä päätyen sieltä ensin piikana Helsinkiin, mieleen juolahti Tappaiskeitto, jota systerin mies on samaisella paikkakunnalla maukkaana nautiskellut. Kurkistin tarjottaviin, joita pikapuoliin oli mahdollista käydä lautaselleen hakemassa ja joka takuuvarmasti maistuu paremmalta kuin tuo Varpaisjärven herkku!

 Raikas ja hyvä kesäinen buffet se olikin, kotona ei tarvitse tankata kuin kupillinen jäätelöä myöhäisillan nautinnoksi.

Helsinkiin muuttanut systeri turvautui mukaani, sillä ratikkalinjat ovat vielä kovin hakusessa ja minullahan ne ovat tallessa, tietenkin. Tuttua seutua, Eiran pysäkille kannattaa suunnata, sieltä menee Kolmonen. Sade loppui, ilma oli happea täynnä ja ratikkapysäkki just tuossa. Mutta miten siinä taulussa lukee, että se menee Etelärantaan?! Me halutaan Hakaniemeen, eikös se sinne mene? No, toiselta puolen, sinne pysäkille ja tuoltahan se jo tuleekin! Lippu esiin ja katse ratikkaan, mitenkäs se nyt näin kävi, ratikka ajoi ohi! Olivat muuttaneet pysäkkien paikkoja nurkan taakse, mutta eihän sitä kerrottu, joutaahan kulkija etsiskellä. No, takaisin tien toiselle puolelle ja uusi yritys ratikkaan, menee sitten minne menee. Kuski ei ollut läksyjään lukenut ja vaikka leikin maalta tulijaa, ei hänestä irronnut edes seuraavan pysähdyksen paikkaa...hoki vaan, jotta Pasilaan Pasilaan... ja kaveri oli kyllä suomeksi koulunsa käynyt. Pasila kun ei minua juuri auttanut, komensi hän meidät ulos ja astumaan vastaan tulevaan ratikkaan.Tässä vaiheessa alkoi jo olla ihan sama minne mennä, kunhan nyt jonnekin se vie, onpahan turistiajelua, tuumasi systerikin. Istuttiin, katseltiin maisemia ja tauluun ilmestyi teksti jotta ”Töölön vaunuhalli”. Kyllähän minä ratikoiden linjat tunnen, joten ulos vaan, kutonen menee Hakiksen torille. Pysäkillä seisoessa tauluun ilmaantui lisäteksti: ”Töölön halli, via Kallio”. Kutonen vei nätisti perille .

Mies syö kaurapuuroa. Kello on puoli kaksitoista illalla. Kello neljä yöllä mies syö kaurapuuroa ja lukee Hesaria. Kello kymmenen mies keittää vaimolle aamuteen ja itselleen kaurapuuron. Iltapäivällä, kahvitteluaikaan, vaimo juo kahvin ja mies syö kaurapuuroa, vai liiottelinkohan nyt?!

Nälkä on kuitenkin nyt tunnettu asia, vielä pari viikkoa sitten se oli tuntematon sana, joten ellei sitten ole kaurapuuron hetki, niin ainakin vaimon keittämän kunnon sopan, jossa on kaikki mahdolliset vihannekset ja ripaus jauhelihaa tai jotain. Hyvää ja runsaasti. Ja kohta sitten taas on kaurapuuron aika... Jotain siellä sairaalassa tapahtui, kukaan vaan ei kerro mitä. Kanta antaa tietoa tehdyistä kokeista, Maisa kertoo, että äläpäs enää syö lääkkeitä, mutta ei sitten muuta. On herännyt kysymys, että miksi?! Ja kaunko vastausta odotellaan ja tuleeko se yleensä ollenkaan?! Niitä odotelessa mies syö kaurapuuroa ja hyvä juttu sekin.