Pelin lumoissa

Pääsiäinen meni jo!Se on ollut meille merkki keväästä, mutta nyt sen livahi jotenkin ohi, hukkui jonnekin tavallisten arkisten ihmettelyjen alle ja taas on arki . Ajatukset kiertävät yhtä ainoata kehää,  Ukrainassa on sota. Kuvat tuhoista ovat niin valtavat, sitä ei ihmismieli kykene käsittämään! Miten maailma voikin olla ollut täydellisen sokea tulevasta hulluudesta, joka nyt raivoaa sairaassa mielessä?! Luen kirjoja, katselen vanhoja kotimaisia sarjoja, niissä ei juuri ratkeamattomia murheita tapahdu, miten auvoista elämä silloin on ollut!

Miehellä on uusi suurinäyttöinen tietokone.

Huoneesta kuuluu vähän väliä, että tuus kattoon! Ja siellähän se armeijan koppalakkinen herra Toveri suoltaa tietoa sotilaiden liikkeistä sota-alueella, miten hyökätä, millä hyökätä ja kuinka paljon juoksuhautoja on kaivettu. Joukkohautojakin löytyy ja lisää ruumiita tulee. Taistelut ja tykit ovat kaukana, silti tietoisuus samasta rajanaapurista torppaa ajatuksen, se pysähtyy tuohon rajalle, mitä jos ja mitä sitten! Pysy naapurisi kanssa väleissä, älä riitele, teillä on sama aita pihojenne välissä, vaikka eri puolilla seisottekin! Nämä opit olen joutunut sisäistämään, ei ne sen kummemmiksi muutu oli piha sitten iso tai pieni, pärjättävä on.

Isomiehen pienet asiat vievät ajatukset lempeästi toiseen maailmaan, ”Isämies”-kirja opettaa koululaista uudella tavalla elämän kurinalaisuuteen, uutta oppia mummollekin kaikkine negatiivisine näkemyksineen koulumaailmasta, jonka nyt sitten pitäisi ohjeistaa lapset päinvastaiseen suuntaan, eli vissiin siihen vanhaan ja hyvään aikaan!? Tarinat on ihan päättömiä, höperöitä ja siinä niiden viehätys kaiketi on.

Enää ei ”Musta ori” seikkailuineen kiinnosta, ehkäpä Grimmin sadut voisi ottaa uusintatarkastukseen? Hyllyssä ne vielä odottavat lukijaa...Isämies-kirja on tosin tarkoitettu lapsen itsensä luettavaksi, mutta  kun ihan vanhanaikaisesti pyydetään Mummia lukemaan ja kuunnellaan sängyssä peiton alla, niin lukeehan Mummi vaikka koko kirjan! Se on niitä elämän onnenmurusia.

Syntinen korttipeli onnistuu myös häivyttämään pahat ajatukset ja sitähän me harrastetaan. Torstaina kokoontuu kuuden sietsemän pöydän tuttu porukka Kampin Palvelutalon meille varattuun huoneeseen, eikä siinäkään ennätä ajatella muuta kuin korttejaan, jotka täällä eivät kyllä tuo eivätkä vie! Hyvän mielen kanssa kävelen kotiin, käyn kaupassa ja valmistaudun seuraavan päivän kotipeliin.

Se kahdeksankymppinen jäi juhlimatta Aurorankadulla, siellä kun ei saa toinen olla toistaan korkeammalla, kuten sanonta kuuluu.

Panostin kattaukseen ja tarjoiluun, kaunista kokkaamatonta pistelee ilolla suuhunsa ja jos se vielä maistuu hyvältä, eikös siinä ole kokki onnistunut? Hyvin tuli juhlittua pelikavereiden kanssa, tämä kahdeksankymppinen on nyt huomattu. Oli kiva pelipäivä.

Sydämen sivistys

Kaiken tämän maailman sekoilun keskellä oli lohduttavaa osallistua kuuntelemalla television ”Puoli seiskan” arkisia asioita käsittelevään puolituntiseen, että maailmassa tarvitaan vielä kuitenkin niitä normaaleja asioita, joihin me ennen tätä kaaosta panostimme. Olen aina pitänyt Laura Kolben juttuja ymmärrettävinä, ihan tavalliseen elämään kuuluvina ja niinhän minä nytkin ihastuneena huokailin, jotta ”näin se oli silloin, voi että, olisipa vieläkin!” Etsin netistä hänen haastattelunsa, näin hän kertoo:

Nykyajan yleissivistys on sydämen sivistystä: "Sillä on pärjännyt mitä kinkkisimmissä olosuhteissa. Kolben mukaan sydämen sivistys on universaalia. Eri puolilla maailmaa ihmiset arvostavat samoja asioita: hymyä, kohteliaisuutta ja ystävällisiä sanoja. – Tässä ajassa, kun on paljon hälyä, meteliä, epäsopua, ja epäbalanssia, niin katsoisin, että se sydämen sivistys on sitä yleissivistystä. Kolben mukaan sydämen sivistyksellä on pitkä historia suomalaisessa yhteiskunnassa. Tullaan jälleen "ole ihmisiksi"-ulottuvuuteen. – Sitä on tarvittu erilaisissa tilanteissa ja juuri tällä "olemalla ihmisiksi" on pärjännyt mitä kinkkisemmissä olosuhteissa. Mitä sydämen sivistys sitten on? No, hyvinkin käytännönläheisiä asioita. Tähän kuuluu myös hyvä kotikasvatus. Hän kertoo, kuinka aina harmitti, kun kaverit tuli kylään ja äiti vaati, että heidät on esiteltävä, käteltävä.Samoin tuli tehdä, kun kotona vanhemmilla oli vieraita, oli käytävä esittäytymässä. – Eri puolilla maailmaa ihmiset arvostavat samoja asioita: hymyä, kohteliaisuutta, ystävällisiä sanoja, ja sitä voi tehdä myös vaikka ei olisi yhteistä kieltä, Kolbe sanoo.

Jotain on tässä ajassa tapahtunut, tuota sydämen sivistystä tuskin on enää missään. Opettajat ovat kurjassa tilanteessa, kun lapset eivät noudata minkäänlaisia käyttäytymissääntöjä.

Käytetään sanaa ”tottele”, mutta jos nyt on uskominen Hesarinkin yleisönosaston kirjoituksia, niin luokan henki on monessa koulussa liki väkivaltainen ja usein se kohdistuu juuri opettajaan, jolla ei taida olla montaakaan keinoa saada luokkaansa hiljaisuutta, jollei luokka sitä tahdo! Esimerkkinä mainitsen usein erään matematiikan opettajan kommentin, jotta ”jollei oppilasta kiinnosta seurata opetusta, minä en enää välitä.Keskityn opettamaan heitä, joita se kiinnostaa.” Se oli surullista kuultavaa opetuksestaan innostuneelta opettajalta, ymmärrettävää tavallaan, kun on kuunnellut opettajien  tarinoita nykyajan kouluista levottomine oppilaineen.

Kun katson Isomiehen kumarrusta soittotunnin lopuksi mietin tänäänkin, että tuskinpa hän muualla kumartelee, onneksi edes tuolla. Ehkä se sitten joskus tulee mieleen, kun maailmalla aikuisena kiertelee, että ne samat asiat, hymy, kohteliaisuus, ystävällinen sana ja se kumarrus, ne asiat ovat samoja joka puolella tätä maapalloa.

Neljäs koronarokotus on nyt saatu, silti kasvoilla pysyy naamari liikenteessä ja kaupoissa, siitä on tullut tapa. Kun siihen on kerran jo tottunut, mitäpä sitä moittimaankaan, ehkä se myös säästää pahemmilta räkätaudeilta, joita näillä ilmoilla seurassamme takuulla liikkuu. Kevään piti tulla ja alkoihan se upeilla auringonpaisteilla,

minäkin sorruin kirjan ja Hesarin  kanssa ulos pihaan, lehden luin ja sitten tuli vilu. Vilu tuli pelkästään jo uutisista, sitä lukee, mutta ei usko lukemaansa todeksi, järkytys on liian suuri. Mutta yhtä suuri järkytys on huomata, että uutiset eivät enää kosketa niin kuin ne koskettivat kuukausi sitten! Että minä totun.Että sotauutinen on muuttunut, arkipäiväistynyt, että elämä on nyt tätä! Silti se on mielessä koko ajan.

Millaista olisi olla pakolainen? Miten sitä eläisi, kun ei olisi enää mitään? Kun kaikki olisi romuna, tuhkana, miten todistat, että sinä olet sinä? Kun ei ole passia, ei henkilötodistusta, ei valokuvia, ei mitään kuin oma henki ja toive uudesta elämästä jossain? Meilläkin on nyt suuri määrä ukrainalaisia pakolaisia, he saavat oleskelu-ja työluvat, mutta eihän heillä ole kieltä! Mitä voi tehdä luvalla, ellei ole työtä, jota voisi täällä tehdä? Ehkä heidän on luotava kokonaan uusi yhteiskunta jonnekin, missä on halpaa asua, missä voi luoda koulun lapsille ja sinne omat opettajat, nostaa eloon vanha sairaala ukrainan kielisine lääkäreineen jne jne. Utopistista, kyllä, mutta tämä tuli mieleen, kun juttelimme entisen mökkipaikan asukkaan kanssa paikkakunnan tilanteesta.

Mikään ei maksa mitään, ei omakotitalot, ei kerrostalot, tyhjiä asuntoja on pilvin pimein.Sairaala on lopettanut, lapsia ei ole kouluun, kaupat ovat lopettaneet, väki vähenee joka vuosi, yksi tehdas porskuttaa yhä pienevällä porukalla. Sinne kun saisi tuon ihanneyhdyskuntani ukrainalaisista työtä tekevistä perheineen, hetkessä he laittaisivat kaupungin ainakin nyt yhtä hyvään kuntoon, kuin se oli silloin kun minä sen ruokakauppoja ja kulttuuria kulutin ja vieraita siellä viihdytin! Sääli, ettei unelmilla voi luoda tätä maailmaa, siinä minä olisin niin todella erinomainen!