Laskiainen

 

                            

Kuvat tämän ajan hulluudesta kuljettavat ajatukset menneeseen, tulee muistumia pienistäkin asioista, kummasti se oma mieli niihin ohjailee, pätkiä lapsuudesta ja vähän sieltä ja täältä.

Kuten talonmiehet. Pienenä tyttönä Käpykylässä meillä asui asui talonmies alakerrassa, lapsia oli viisi, yksi heistä kuului samanikäisten leikkikavereihin, hänet tunnistan vieläkin ryhmän valokuvista, kasvot jäävät mieleen pieneltäkin.Talonmies oli kunnioitusta herättävä luutineen ja pois hätistelyineen, vaikka enimmäkseen taisimme tehdä tuttavuutta talonmiehen rouvan kanssa, joka piti kuria niin meille pihan lapsille kuin juopporeissuilta kotiin koluavalle miehelleen! Siihen aikaan ei taidettu pimitellä lapsilta näitäkään käyntejä, kuten olen tullut huomanneeksi katsellessani Areenasta vanhaa sarjaa ”Heikki ja Kaijja”

.Päähenkilöt ovat minulle tuttuja nimeltään ja ulkonäöltään, mutta sarjaa en ole katsonut, olisiko syynä television puute ? Oli miten vain, mutta onhan metkaa seurattavaa, huomata, miten kertakaikkisen vähäistä se tavaramäärä siihen aikaa oli ja miten pientä kaikki oli, itselläkin.Mutta se sodan käynyt polvi oli viinapolvi, pullo oli piilossa aina jossain ja miehet autuaassa humalassa kotiin tullessa. Sarja on selvästi ”asiaa kansalle opetus mielessä” ja opetukset ovat kasvaneet seitkytluvulle tultaessa,  selvästi on ollut suurta tarvetta tiedottamiselle uudistuksista.

Tampereella ei opiskelijatytön boksissa televisiota ollut, ei liioin Talonmiestä pitämässä kuria, jolle ehkä olisi ollut joskus tarvettakin! Kämppä oli vanhassa kerrostalossa  Tammelan torin varrella, joka huoneessa kaksi tyttöä, yhteinen keittiö, jossa viiikonlopppuisin saattoi olla ilo ylimmillään, mutta eipä kukaan valittanut talonmiehelle, kyllä kai sellainenkin siihen aikaa talossa oli!

Muutto Helsinkiin Helluntaiseuran uima-altaan yläpuolelle kerroksiin, vastapäätä Rivolia antoi mukavan Talonmiestuttavuuden.Miestä en muista, mutta rouva oli ja hänellä Isomiehen ikäinen poika

, joka hoiteli innokkaana siellä syntynyttä tytärtäni, olimme siis onnekkaita, sillä se oli aikaa, jolloin hoitopaikkaa vauvalle sai etsiä kauppojen ilmoitusttauluilta. Taisi tämä miestalkkari kuitenkin jäädä mieleen kätevänä nikkarina, muistelen, että meidän violetti lipasto sai värinsä hänen pensselistään.

Kaupungista muutettiin Puolimatkan asuntoon juuri rakennettuun Louhelaan. Tunnelma muistutti lähinnä taivasta, sillä Louhelaa ympäröi siihen aikaa koskematon metsä, kesäisin puronvarsi rentukoineen ja sinivuokkoineen oli minulle todellinen henkireikä likaisen kaupungin jälkeen.Hankittiin kissa. Kyllä siellä kaikki näytti hoidetulta, mutta missä oli Talonmies, siitä minulla ei ole mitään kuvaa.

Samoihin aikoihin systeri muutti Kallioon, vanhaan upeaan kivilinnaan

, jossa oli samanlainen rakennusten reunustama sisäpiha kuin meillä nyt. Talon asukaskunta oli hyvin taiteellista, kuuluisuus kuuluisuuden perään ja elämä sen mukaista. Talonmies asui pihan tasolla, ikkunat  tarkoituksella pihalle, sieltä hän piti kunnon jöötä koko taitelevalle porukalle! Isosiskon ominaisuudessa jouduin eli pääsin tutustumaan hänen käskyvaltaansa ja yhdessä me sitten yritettiin laittaa kapuloita rattaisiin, usein onnistumatta. Mutta yritys oli hirmuinen, talkkaritäti tuli omilla avaimillaan komentamaan liikaa meluajia ja sitten raportoi vähän sinne ja tänne, mitä kukin teki, kenen kanssa ja milloin. Siinä oli se lastenkirjojen ja vanhojen elokuvien ”oikea talkkari”, siltikään hän ei saanut  häädettyä lapsia leikkimästä tai poikia potkimasta palloa, näistähän sitä vitsiä aina väännetään.

Tämän jälkeen olin vuosikymmenet oma talkkarini. Lapset saivat juosta, pelata ja leikkiä, koirakin oppi tavoille.

Nyt ei taida olla huolta moisesta, lapsia ei omassa pihassa  näy. Heidät on ohjeistettu menemään kentille, ne on suunniteltu juuri sitä toimintaa varten. Isommat istuvat kotona pelikoneiden ääressä, joten heidänkään ilonsa ei aikuisten korviin kantaudu. Korona komensi perheet kotiin, hankittiin koira. Pennun kanssa leikittiin kotona sisällä, kun minnekään ei saanut mennä, pentu kasvoi yhdessä lasten kanssa, oli osa perhettä. Entisenä hyvänä aikana kaupunkiin  rakennettiin kerrostaloja, joissa on mukavasti sisäpihoja heikkalaatikoineen ja penkkeineen. Istutuksia ja kukkia asukkaiden viihtyvyyden takaamiseksi, lastenkin.Nyt lapset on opettettu lenkittämään koiransa katujen varsilla ja hyvin näyttää toimivan keltaisista roiskeista päätellen, pojathan nostaa jalkansa joka merkille, tytöt sievistelevät tässäkin. Mutta sievisteleekö tupakoiva asukas?! Eipä juuri viitsi, roskapönttö voi olla ihan nenän edessä, mutta se tumppi tallotaan kengän kannalla siihen paikkaan, missä seisot, usein siinä hiekkalaatikon reunalla.

Sitä Talonmiestä ei nykyajan taloissa näy, joku käy joskus lunta luomassa, mutta tumppien kerääjäksi tulee käytännössä se lapsen ja koiran kanssa leikkivä aikuinen, joka nyt näin uhmaa järjestys sääntöjä.

Sääli tätä vielä vapaata maailmaa sääntöineen, lapsi kasvaa, hiekkalaatikkoa ei tarvita, ikkunasta tottelemattomia seuraava voi keskittyä aikuisten tuottamaan mökkälöintiin ja toverien heittämiin tumppeihin.

Kaikkea sitä mieleen tuleekin, kun lukee aamuisen Hesarinsa. Talkkarista toiseen komentajaan, ei maailma näytä kovin kummoisesti kehittyneen.

Isomies sai hiihtoloman lopuksi vieraan Halikosta, mentiin yhdessä elokuviin katsomaan kerrankin todella hyvällä maulla tehtyä lasten elokuvaa, josta aikuinenkin saattoi nauttia! ”Vinski ja näkymättömyyspulveri” olisi oivallinen juttu tänäänkin, josta minä löytäisin sille käyttöä monessakin asiassa! Sääli vaan, että taikuus on vain mielikuvien tuotetta, että tuo hyvän tuottaminen on niin kovin vaikeaa aikuisena. Hyvää ja sivistävääkin yritimme saada aikaan menemällä HAMiin, museokortilla senkin riskin uskaltaa ottaa! Ja eihän nuo kaverukset osanneet meidän yritystä arvostaa, metelin kautta sinne mentiin ja metelin kautta uloskin tultiin. Silti, tulos on hyvä, sillä pojat istuivat yhden teoksen eteen kunnon toviksi, katsoivat sen läpi.

Lapsiin oli puhallettu pieni henkäys taidetta. Kun joku sanoo käyneensä HAMissa, heidän ei tarvitse kysyä, mikä se on! Siinä on tälle mummille jo saavutusta.

Yksi saavutus olisi vielä toiveissa: että joku kerta mummit pääsisivät vaikka kanasalaatille jonnekin nättiin kuppilaan tuon ikuisen HESEn sijaan! Positiivinen asia siinä oli,että se sijaitsi aivan nurkilla, tosi negatiivinen oli, että tuon aterian jälkeen olisi tarvinnut tynnyrillisen raikasta vettä saadakseen suodatettua järkyttävän suolamäärän, mikä tuli nautittua.

Aira Samulin täytti 95, televisiossa kerrottiin hänen elämänsä saavutuksista ja suurinhan niistä kohdistui lapsiin, musiikkiin ja lasten liikuntaan, tanssiin.

Elämän yhtenä mottona oli kertomansa mukaan ”Musiikki on aivojen lääkettä!” Ja toinen, ”Kun sä oot niin hyvä tossa”. Tätähän sitä aina yritetään.

Yöllä tuli mieleen nämä lehtijutut, joista koko ihmettelyni oikeastaan alkoi. Luin Hesarini, juuri tässä järjestyksessä, ensin hirmu-uutinen, sitten Seela Sellan muisto, noinhan minäkin leikin, kun tätini oli ompelija ja hänellä iso nappilaatikko! ja loppu sitten, lehti täynnä hirmu-uutisia ja me suomalaiset olemme huolissamme uudesta ladusta?!? Voi tokkiinsa meitä!

Ilojen etsintää

 

                       

Istuin suihkun alla ja mietin, mikä olisi se hetki , jolloin kannattaisi aloittaa ”Pollyannan ilojen etsiminen”, nyt se hetki on tainnut tulla. Venäjä melskaa Ukrainassa, ottaa haltuunsa noin vain itselleen uusia alueita, tunnustaa kuulemma ne itsenäisiksi! Tunnustaa toisen valtion maakolkat itsenäisiksi valtioiksi, mikä se sellainen operaatio on !? Hetken kesti, ennenkuin tajusin, että sen jälkeen sinne tuodaan joukkoja aseineen turvaamaan rajoja Ukrainaa vastaan! Ukrainaa, jonka maita ne valloitetut olivat olleet, olinko tajunnut oikein ?! Tuntuuko jotenkin tutulta touhulta? Meillä on siihenkin löydetty uudestaan uusi sana, ”Mainilan laukaukset”, mitkä, kysyy varmaan moni nuori, hyvässä lykyssä omat lapsenikin. Historia, se on nykykoululaisilla hakusessa, Ruotsissakin opetus loppuu vuoteen 1903, kuulin. Lauantaipäivä alkoi koululaisen hiihtoloman vietolla, johon  Mummi osallistui elokuvatarjonnalla lapselle ja kaverille. Leffa oli piirretty ”Sing2” ,

upeasti kuvitettu ja tarttuva musiikki, jota olisi kyllä saanut olla hiukan enemmän, keskiosa pysähteli. Yleensä kohta-kaveri oli ollut tällä kertaa nopea ja meille jäi aikaa tapettavaksi, sehän oli suurikin ongelma, kun ei tiennyt mitä tehdä! Museokortti on vallan mainio juttu, sen kanssa voi piipahtaa, katsella vaikka yhden taulun ja tulla sitten toisen kerran uudelleen! Ateneum aarteineen oli tarjolla kadun toisella puolella , sinne siis, varsinkin kun uusi tuttavuus oli tullut Mikkelistä, eikä ollut vielä tähän taiteen mekkaan tutustunut!

Oli mukava seurata, miten erilailla pienet pojat Suomen taiteen kulta-aikaan tutustuvat! Isomies suuntasi kulkunsa aina isoihin tauluihin, uusi kaveri käveli suoraan ensimmäisenä yhden hyvin pienen järvimaiseman eteen , katseli sitä tarkkaan ja suuntasi seuraavaan maisemaan. Isomies ohjasitietäväisen oloisena, hän kun oli käynyt täällä jo monet kerrat, ohjasti kaverinsa sitten ”naisten huoneeseen”! Ja siinä poika tuli liki Mummia, katseli ja melkein laittoi nenän tauluun kiinni, kysyi , että ”miten ne on osanneet maalata noin?” Olin melkein liikuttunut moisesta mielenkiinnosta. Sitten olikin jo kiire karkin ostoon ja leffaan.

Siinä se päivä meni.Illalla istuttiin miehen kanssa telkkaria katsomassa, kun puhelin soi. Ei tarvinnut arvailla, kun näin soittajan, kouluajan ”veljeni” Eero kertoi suru-uutisen, Helena-vaimo oli nukkunut ikiuneen yöllä. Miten tulikaan heti mieleen soittaa Riksulle, mutta eihän sekään enää onnistu, samainen puhelu tuli kerran, jo yli kuusi vuotta sitten.

 Soitin sitten vanhalle naapurille, Lissulle. Puhelimeen vastasi vähän äkäisesti ääni:” Minä olen muistisairas! Mutta sinut minä muistan.”Tämä on ehkä niitä iloisia juttuja  murheellisessa asiassa. Juteltiin pitkään, vanhoja menneitä on mukava muistella, ne ajat olivat enimmäkseen täynnä iloa.

Kuoleman kohdalla sanotaan, ettei kaksi ilman kolmatta. Nyt tästä vuodesta mennyt vasta kaksi kuukautta, kuolemia on kaksi, ehtii se kolmaskin tulla eikä tarvitse edes kiirettä pitää.

Missäs ne ilot tässä olivat?!  Iäkäs täini nukkui rauhallisesti yöunen lailla, hyvä kuolema, hän halusi jo pois. Ystäväni nukkui myös uneen, se hyvä asia sinä on, että kärsimys hoidettiin pois, mutta sitä iloista asiaa ei tähän vielä tule.

Tämän päivän iloinen asia on mahtava lumipyry,

minun makuinen ilma, niin valkoinen ja puhdas, tein pienen lenkin ihan pelkästä elossa olemisen ilosta!

Maailma aukeaa

 

Kevään ensimmäinen konserttikokemus oli riemullista sekä kuultavaa että nähtävää, sillä sali oli melkein täys! Huolimatta järkyttävästä vettä vihlovasta säästä ihmiset olivat innostuneina lähteneet liikenteeseen, autolla yllättävän täydestä tallista päätellen, ja hyvin monen ratin takana istui pelkästään nainen! Joko mies oli jätetty kotiin murjottamaan tai istumaan television ääressä seuraamassa Olympialaisia Kiinan viimaisilta vuorilta, ehkä sieltä niitä mitalleja tuli, olen huono sanomaan. Taitoluistelua seuraan ja melkein tunsin luissani tuon viistoistavuotiaan tuskan, kun valmentaja hänet haukkui, toiveissa on, että nuokin asiat muuttuvat joskus. En aina ole samaa mieltä tuomareiden kanssa, sillä USA:n miesluistelija, nimi taisi olla Brown

ja hän oli Irwinen luistelijoita, oisko myötätunto kotiinpäin, sillä keskimmäinen oli siellä Yliopistossa?! Seutu oli hyvin ”vihreää”, mutta ei siellä muistaakseni silloin jäähallia ollut! Niitäkin on nykyisin joka nurkalla, että ei luisteleminen enää ole harjoituspaikasta kiinni kuten se oli vielä siihe aikaan, kun nuorinta kuljetin.Oli miten oli, kaveri luisteli neljänneksi, eikä yrittänyt ainuttakaan neloshyppyä, mutta liike oli kaunista kuin soljuva baletti!

Musiikki meinasi unohtua, Franz Schubertin ”Keskeneräinen” oli yhtä kaunista ja soljuvaa kuin tuo luistelukin,melkein hurmoksessa pitkästä aikaa istuin, mutta sitten korville hiljainen, tuskin kuultava, viulut ensin ja mukaan tuli suorastaan rävähtäen koko orkesteri soittaen kuka mitäkin instrumenttia, sanoisin enimmin rääkäten ja meikäläisen korvia vihloen.En ole nykymusiikin ystävä silloin, kun se perustuu äänekkäisiin riitasointuihin. Puoliajan jälkeen oli sitten perinteistä, Rahmaninovia, vaikka minulle tuntemattomampi. Suomalaistunut kapellimestari

Dima Slobodeniouk miellyttää aina.

Liukkaat kadut olen voinut välttä mukavasti keskipäivän suomifilmeillä, niitä on kiitettävästi digitoitu sekä kuvaa että ääntä.

”Jossain on railo”,

”Kunigas kulkureitten” ja

”Ruusu ja kulkuri”, siinä sitä on suomikattaus. Kaunis musiikki taisi olla jokaisessa ja äänen laatu ihmeen hyvä, jokainen oli jollain lailla todellinen tarina, elokuvan kuvioilla maustettuina.Ruusussa ja kulkurissa oli hyvin kauniita lauluja , kuten ”Sinikan laulu”, ”Poika se raitilla laulee”ja ”tein minä pillin pajupuusta”, näitä. Jäivät soimaan.

Hesarissa oli Ystävänpäivänä yleisönosastossa kirjoitus :”Yksinäisyys voi musertaa” ja geronomin toivotus, että ketään ei jätettäisi yksin selviämään.Että yksinäisiä ikäihmisiä on Suomessa satojatuhansia. Tänään taas kerran yritimme poistaa tuota peikkoa Suomalaisen Naisliiton Helsingin osaston tiloissa Aurorankadulla pelaamalla Bridgeä. Olemme uhanalainen laji

ja sitä kommentoi eläkkeellä oleva lentoemo, jotta” eipä ole miesten Bridge-peli uhattuna ikinä, vaan nostettuna älypelien kunnioitettuun kastiin, herrat pelaa Englannissa ja herrat pelaa Hesassa Klubilla, on niin virkistävä ja aivoja kunnossa pitävä peli! ”Terveiset taisivat nyt lähteä tässä, lupasin välittää. Mutta nänhän se, mieli on virkeä pelin jälkeen ja pää täynnä monenmoista ajatusta, joka pitäisi saada purkaa ja huomennahan on oiva hetki siihenkin! Siellä kokoontuu Kirjalauantai, aiheena presidenttien rouvat. Tarjalla ei rouvaa ollut, mutta kai se Penttikin kelpasi referoitavaksi.

Vanhaksi on mies tullut, kun ei enää juossut alakertaan kadulle aamulla, siellä kun sireenit huusi ja autoja oli ikkunasta kurkittuna ainakin viisi!

Blokkasivat läheisen Lyyran työmaan, oliko mitä vai jääkö sekin poliisin suureksi salaisuudeksi!

Ei tunnu hyvältä

 

Nyt ei tunnu hyvältä.Oikeastaan pelottaa. Tulee mieleen tarinat äidin elämästä yli sata vuotta sitten, hänhän syntyi Venäjän vallan alla.Kirjeet, jotka setäni ovat kirjoittaneet Karjalasta istuessaan Laatokan rannalla, heidän haaveensa kuutamoyönä, heillä oli onnea, haaveilijat pääsivät kotiin.Kirjeistä voin lukea uutisia, samoja, joita luen juuri nyt Helsingin Sanomista aamuteetä juodessa.

Otsikot hirvittävät, laittavat toivomaan, että johtajat molemmin puolin maapalloa osaisivat käyttää järkeä, ajatella naapuriaan, lapsiaan, sukulaisiaan, joita lähettävät sotimaan ihan oikeilla aseilla! Niinkuin joku sanoi, että sellainen ei ole tätä päivää, tätä päivää on informaatiosota.

Tämän päivän Hesari oli oikea inhon tuottaja! Sivukaupalla suurta tekstiä erilaista tarvikkeista, joita tarvitaan siellä ja täällä puolella ja toisella, kuka toimittaa ja mitä ja minne.

Ja loppulehti olikin sitten pelkkää urheilua, hiihtoa, hehkutusta ja suitsutusta, hyvä monelle, minua ”ei voisi vähemmän kiinnostaa”, kuten jo pilven reunalla istuva ystäväni tapasi sanoa. Kaiken huipuksi oli koko sivun essee otsikolla ” Menneisyys on yhtä paljon tahallista unohtamista kuin muistamista”.Kuvana siinä oli minun suurin häpeäpilkkuni,

portaat pienelle tasolle, jolta voit katsella silloisen Berliinin muurin yli Itä-Berliinin puolelle! Minäkin sille nousin. Näen vielä silmissäni näkymän, jossa ihmiset kulkevat kadulla ja minä tuijotan heitä kuin apinoita häkissään. Tunsin suurta häpeää ja tunnen yhä sen muistaessani.Essee kirjoittaa, että ”muisti on siirtynyt historiasta psykologian piiriin, mikä oli vakiinnuttanut uuden muistijärjestyksen, jossa ei ollut kyse tapahtuman muistamisesta vaan muistin muistamisesta.Muistin psykologointi oli herättänyt tunteen, että heidän täytyi maksaa menneisyydelle jokin velka, mutta mikä ja kenelle, se ei ollut selvää.”Tämä menneisyyden velka olisi nyt pantava maksuun molemmin puolin tätä palloa, muistin muistamisesta.

Muistin muistamiseksi puhelimeeni tupsahtaa HÄTÄVIESTI, joka on koe, tarkoitettu lähettettäväksi sitten jos ja kun...

Ystävänpäivä lähestyy, kaunis talvi muuttui näillä Hesan nurkilla roskaiseksi jäätiköksi.Uusilla kengillä pysyy toki pystyssä, se tuli koettua, kun kävelin Aurorankadulta Bridge-pelistä Hakaniemen suuntaan. Oli oltava tarkkana ja pidettävä ajatus kaukana kiistelystä, jota käydään naisten kesken yhdestä vaivaisesta avaimesta.” Naistet ne aina saa häslinkiä aikaan pikkuasioista, miehet ei moisesta jaksaisi riitaa pitää”, tuumi siippani ja uskottava kai on, kun on hallinnut liki tuhatta naista aikoinaan!” No ootte te kans”, sanoisi Veikko Rintamäessä.

Aurinko kuitenkin paistaa, ihan silmiin asti...kai sen voi silti lukea positiivisen puolelle?! 

Mennyttä muistellen

 

Rintamäen maatila| muokkaa wikitekstiä]

Antti ja Leena Rintamäen kuvitteellinen maatila sijaitsee Hämeen ja Satakunnan rajamailla taantuvassa, rakennemuutoksen kourissa kamppailevassa kylässä, jonka valtapuolueita ovat Kepu ja demarit.[4] Tilan pinta-ala on 28 ha, josta peltoa on 5 ha. Rintamäellä on sähkö ja viemäri, mutta ei juoksevaa vettä eikä sisävessaa.[4] Keittiötä kutsutaan tuvaksi ja sen nurkassa on suurikokoinen radiovastaanotin. Sähköliettä ei ole, vaan ruoka laitetaan puuliedellä. Olohuonetta kutsutaan kammariksi, ja sen erääseen nurkkaan on viistosti

sijoitettu kuvaputkitelevisiovastaanotin. Olohuoneessa on punatiilinen takka sekä tyypillinen sohvan ja kahden nojatuolin muodostama seurusteluryhmä. Myös makuuhuoneita kutsutaan kammareiksi. Sarjan ja sen myötä 1970-luvun edetessä Rintamäelle rakennetaan puuttuva perusvarustus.

Sekä Rintamäen että Honkosten maatilat ovat saaneet alkunsa toisen maailmansodan aikaisesta pika-asutuslaista. Kumpikin tila on lohkaistu maanhankintalain nojalla kylän mahtitilasta, Kourannevasta, joka puolestaan on päätynyt Niemen isännän omistukseen.[6]

 

Tämä koronan rajoittama kulttuurinen ahdinko on omalla tavallaan tuottanut hauskojakin ilmiöitä!  Kun istuu television äärellä parin vuoden ajan, niin tuloksena on, että kaikki paitsi ajankohtailähetykset on nähty, monet jopa kahteen kertaan. Kirjasto on suoltanut kiitettävästi uutta ja vanhaa kirjallisuutta, sekin aika hauskaa sikäli, ettenpä muutoin olisi tullut lukeneeksi useatakaan teosta ilman koronan luomaa puolipakollista kotonamakoilua. Vuorokausirytmikin on kääntynyt melkein nurinniskoin,aamupäivän nukut ja yöt menee vanhoja sarjoja seuratessa Areenasta, vielä sen jälkeenkin kirja käteen ennen uneen vaipumista. Siis ihan sekaisin, mutta onkos tuolla nyt niin suurtä väliä, kun aikataulukaan ei komenna hommiin kuin vasta iltapäivällä ja siihen olen sentään yltänyt!

Viimeisin löytöni on ”Rintamäkeläiset”-sarja, jota on TV2:n toimesta tuotettu vuosina 1972-1978. Siis aikana, jolloin meillä kyllä oli televisio, mutta ei näköjään minulla sen katseluun aikaa, koskas koko sarja on minulle uusi kokemus .Mies muisti, että hänen vanhempansa seurasivat sitä, en vaan käsitä, mistä moinen muisto on peräisin, sillä tuossa hektisessä elämänvaiheessa perheen pää ei juuri ennättänyt seurata, mitä lapsuudenkodissa tapahtui! Oliko niin, että tuo sarja tuotti sen verran puheenaihetta, että ne aiheet meillekin kantautuivat?! Eivät kuitenkaan niin paljon, että olisin itse asettunut ruudun ääreen ihmettelemään. No, nyt sitten voin istua ja ihmetellä! Kovin on tamperelaista elämänmeno! Sarjan mustavalkoiset alkuosat olivat suorastaan epämieluisaa seurattavaa, miehet joivat kuin sienet, puhuivat sodasta ja komentelivat vaimonsa hiljaisiksi navettapiioiksi.

Kieli ja kohtelu oli tavattoman rumaa, eikä se siitä kovin paljon muuttunut  sarjan värillisissä myöhemmissä osissa,tuskin muuttuukaan, muutama on vielä katsomatta. Elämisen tason kehitystä on kyllä hauska seurata! Alussa ei oikeastaan ollut yhtään  mitään, elämä oli pelkkää navettaa ja yhtä mekkoa. Nyt myöhemmin sama keittiö on sentään saanut väriä, on kukikkaat ikkunaverhot ja pöydällä värikäs vahakangas. Vaatteita ei ole tullut uusittua ja sukupolvenvaihdos tuottaa tuskaa. Sarja on luultavasti ollut yhdensorttinen tiedonsiirto kansalle eläkkeistä, erilaisista etuuksista ja tietysti puoluepolitiikasta, asia, josta kiivaillaan reippaasti. Reipasta tekstiä, joka vie mennessää, nytkin, miksei sitten silloin, kun asiat olivat ajankohtaisia. Oikeastaan olen sitä mieltä, että tämäkin sarja kuuluisi nuorten aikuisten katsottavaksi, meilläkin, menisi ehkä helpommin perille kuin Vaarin muistumat ” että silloin sielläkin ja silloin se oli noin”. Vanha kun mielellään kertoilee omasta ajastaan ja yleensä saa vastauksen, että ”enhän voi tajuta, kun en ollut vielä syntynytkään!”  Isomies eilen, kun ihan mummona kerroin, jotta ”kyllä kavereiden synkkärilahjat pitäisi ostella omilla viikkorahoilla!” ”Ei se onnistu, ei mulla ole niin paljoa, äiti kyllä ostaa!”  Tuumin, jotta” voisi sitä vähän tienatakin ja sitten ostaa sen mukaan jotain kivaa?” ” Jaa, en mää viitsi, ei kenenkään muunkaan tartte!” Mummi siinä laski kaverille, jotta jos koko luokka kutsuu synkkäreille ja jokaiselle on ostettava muutaman kympin lahja, siinä on helposti iso summa pussista pois!  No, tämä on nyt tätä”rintamäkeläistä”, voisi mummi sanoa. Ja onko myös yhtä mummomaista laittaa piste tuon lauseen perään?! Hesarissa nuoret kertoivat sen käytön olevan TODELLA  MUMMOMAISTA  siis ei pistettä     Sen verran ikivanha koulunkävijä olen, että minä sen pisteen laitan.Nauratte sitten tai ette.

 

Sain siis uudet  michelin-pohjaiset kengät.

Ei pitäisi liukua. Helsingin kaupunki ei näytä kokevan huonoa omatuntoa kehnosti hoidetuista kaduista, enää huonommin hoidettuja ne eivät voisi olla! Laajasalossa asukaskadut  ovat liukkaita, kuhmuraisia, kuoppaisia ja pirullisen lumenkäsittelijän tekosia! Kadun varren parkkipaikat on täytetty lumella, vaikka vieressä on tyhjää aluetta, jonne kipata. Vaan mukavampihan se on kiusaa tehdä, katsella jostain, kun Mummo yrittää sujuttaa autoa lumivallin väliin. Katu on kapea, auto saatava niin lähelle vallia, että just tuleva ambulanssikin mahtuu ohittamaan peilejä rutustamatta.Mummo onnistui, kiemurteli ulos ovenraosta, kiipesi vallin päälle –ja luiskahti jäiseen katuun istuvilleen! Koirankuljettaja seurasi tapahtumaa ja taisi huokaista helpotuksesta, kun Mummo kapusi jaloilleen, siitä ylös ja huokasi onnellisena:”Voi vitsi, minä pääsin ihan itse ylös! Eikä edes sattunut! Että hyvät kengät kuitenkin...” Tämä kuuluu niihin positiivisiin asioihin ja sietääkin kuulua.

Eilen tuli postiini ilmoitus yhden tätini pois nukkumisesta.Hän oli nuorin äitini sisaruksista, neljästä on nyt kolme poistunut tuon puoleiseen.

Toivottavasti ”siellä” on yhtä mukavaa kuin oli tämän päivän vanhassa suomifilmissä ”Tervetuloa aamukahville”, jossa vuoroteltiin elämästä taivaassa ja maassa.Nyt oli telkkari vain auki, katsominen jäi vilkaisuksi, mutta se tuli selville, että samat ongelmat siellä on kuin täällä maan pinnallakin ! Ehkä sisarukset istuvat siellä aamukahvilla ja odottelevat neljättä tulevaksi, ehkei vielä, mutta pikapuoleen, ikää alkaa olla sielläkin lähelle sata.

Taas tuli katseltua muutama kuva, muisteltua menneitä.

Huomenna pelataan Aurorankadulla Bridgeä. Kuviossa on mukana ”avaimenpoikanen”, se hiertää, kuka on hän, joka on tulossa joka ikinen perjantai aukaisemaan  pelaajille oven?!  Siinäpä ikuisuuskysymys, joka ehkä ratkennee tai sitten ei. Pian aukeaa Palvelukeskuksetkin, pelipaikkoja tulee vaikka joka päivälle, mutta tämä pelkästään naisten kanssa  pelaaminen  on toinen juttu, sen jatkuminen on nyt avaimesta kiinni.

Negatiivinen vai positiivinen elämä

  

Ihana valkoinen lumi peittää koko Suomen, kaiken pitäisi olla hyvin! On helmikuu, jos olisin nuorempi, lähellä olisi kaikki mahdollisuudet iloisiin perinteisiin talvimenoihin. Voisin ottaa sukset kellarista, jos sellaiset omistaisin, ja lähteä sivakoimaan Tokoinlahdelle, jopa pitemmällekin Keskuspuistoon puiden siimekseen, luontoon. Luistinradatkin ovat auki, voisin lähteä lapsenlapsen kanssa jäälle, tähän tarvittaisiin jo melkoisia vuosia taaksepäin, tuo kymmenen ei taitaisi riittää. Mutta minä olen iloinnut lumesta Alma-koiran kanssa omassa pihassa, käynyt katsomassa Valtteri-myrskyn mahtavia tuulen pyrähdyksiä, niistä Alma otti koko ilon irti ja vetäisi Mummon jaloilta nurin hankeen. Se iloinen asia oli, että pääsin itse ylös, ei tullut edes mustelmaa! Positiivisen puolelle meni sekin yökävely.

Kello oli kaksitoista yöllä, kun Alman kanssa kotiuduimme omaan pihaan ja voi sitä riemua, minkä pehmeä lumi antoi pienelle koiralle!

Pihaan oli tullut huoltomies lapion kanssa, kaunis lumipeite oli vaarassa sotkeentua, mummopa sitten ohjeisti nuorta miestä, jotta ”Älä hyvä mies tule lapion kanssa nyt, kun kaikki on niin kaunista ja kerrankin on kunnolla lunta!” Hetken mietittyään hän antoi piut paut talon narisijoille ja puhdisti lumet vain oven suusta! Minä siihen suuren kiitoksen kehaisin. Tämä yöllinen ilottelu päätyi myös positiivisen kerään. Tuskin minua kiitellään kinttupolusta, muhkuraisesta kylläkin.

Uutiset ja Hesari ovat täynnä huolestuttavaa uhkaluettavaa, sotaa kehitellään. Lietsotaan pelkoa puolin ja toisin, tästä en löydä yhtään positiivistä kohtaa, koko aseiden kalistelu tuntuu järjettömältä, kun nykyajan maailmalla olisi muitakin tapoja sopia riidat. Puuhataan monenmoista ns aineetonta sitä ja tätä, parannetaan ilmastoa ja rakennetaan kaasuputkea. Sitten uhataan taistella ihminen ihmistä vastaan, tehdään vainajia. Negatiiviseen koppaan kaikki. Minä, maailmojen parantaja, saan säännöllisin ajoin muistutuksen naapuri –Lindalta, jotta ”muistatakos mitä kerran sanoit!” Kyllä muistan, hyvin. Siitä lienee jo parikymmentä vuotta, kun kinasteltiin naapurisuhteista, johon minä tokaisin, jotta ”eihän nyt enää kukaan ole niin hullu, että käyttäisi oikeita aseita! Nykyaikana valtiot sotii tietokoneilla ja nettiyhteyksillä, eihän nyt aseilla sentään!” Vähän minä tiesin ihmismielestä.

Ihmismieli ei ole muuttunut miksikään, oli kyse sitten isoista valtioista tai pienestä yhdistyksestä.

Joskus jossain on kerran joidenkin kanssa yhdessä päätetty jotain, sen muuttaminen toisenlaiseksi on liian suuri imagokysymys, joten vanhasta pidetään kiinni. Olen huono luopumaan omista oikeuksistani vain jonkun joskus muinoin puheeksi tulleen jutun vuoksi, olen siis päässyt kunnon valittajien joukkoon ja sitkeää lajia kun olen, enpä hevillä luovuta! Onko tämä negatiivinen vai positiivinen juttu?! Kumma kyllä, ilon kautta minä tätä vedän perässäni, siis positiivisen koppaan.

Isomies on nyt siinä iässä,

että ihan kaikki paitsi jalkapallo on tylsää. Hän tekee erilaisia lopetuksia, kun ei kiinnosta, ei halua, ei tarvitse ikinä, ei isona ei vanhana ei nyt. Ei ole väliä, vaikkei muka tiedä, mitä isona tekee, hänestä tulee vain jalkaplloilija ja senhän ei tarvitse tehdä muuta kuin pelata! Koulussa on mälsää, opettajat vaihtuu ja ne ei anna läksyjä, kun ne ei tiedä mitään. Oma opettaja antaa jotain, mutta ei niitä aina tartte tehdä, ei se tarkista ja onko väliä, jos tarkistaakin! Siis mitä välii...Kaverien kanssa vois pelata, mutta mutta ...kännykielto, kaverikielto, en mee, en tee, ei kiinnosta.Ja mä saan itse päättää. Negatiiviseen ehdottomasti! Mutta hups- uudet kynät ja paperia ja sitten piirtämään...positiivisen koppaan tuli jotain.

Lapsena voitin koulujen kultturikilpailussa laulussa kirjan ”Pollyanna-iloinen tyttö”.Halvaantunut Pollyanna keräsi iloja.Kirjasta tuli minulle pitkäksi aikaa elämänohje, jota yritin silloisessa joltisenkin kurjassa elämän tilanteessa noudattaa ja luultavasti onnistuin, koska kirja nousee heti mieleen, kun jollain on negatiivinen asenne, pieni tai suuri, elämää kohtaan. Ilojen etsiminen on iloinen asia, se päihittää useimmiten ainakin ne pienet negatiiviset, loppujen lopuksi vähäpätöiset nurinan aiheet.

Positiivisyys taisi voittaa. Hyvä.