Vuosi vaihtuu

Mikä on suurin muutos tällä vuosiluvulla?!  Eipä tarvitse pitkälle miettiä, kun mieleen tulee välittömästi huolestuttava ja yllättäväkin huomio omalta osaltani. Tuskin siihen kukaan muu on ajatustaan laittanut, mutta näin kaukaisena, suuren naapurin rajamaan asukkina, ikääntyvänä mummoihmisenä, kuviin tukeutuvana ja muistoihin kääriytyneenä, äitinä jopa, huomio on saanut turhan suuret mittasuhteet, jopa näin suuret, että siitä ihan tekstiä kirjoitan! Rapakon takaa tuleva teksti on muuttanut kielialuettaan! Lapsuuden, lapsuuskodin ja sukulaisten valtakieli on kadonnut, suomen kieli on muuttunut englannin kieleksi. Eipä tuon pitäisi kummajainen ollakaan, koko aikuisikänsä tytär on käyttänyt jotain muuta kieltä kuin lapsuudessaan oppimaansa, oli se sitten englanti, saksa, ranska, espanja, joskus jopa kiina, harvemmin kuitenkaan  suomi. Aikoinaan sitä suuresti ihailin, ihailen vieläkin, mutta enpä osannut ajatella, että äidinkieli olisi vaarassa kadota, siksi synkkäri-ja joululahjat ovat olleet suomenkielisiä kirjoja, niillä kuvittelin hänen säilyttävän yhteyden vanhan kotimaansa kieleen. Säilynythän se on, mutta selvästi nyt huomaa, että nykyisen kotimaan kieli on helppotajuisena etusijalla.Sopii kyllä tälle mummoihmiselle, onpahan eräänlaista muistiopetusta meikäläiselle, vierasta kieltä kun ei enää juuri missään tarvitse. Meillä on kyllä torstain bridgeryhmässä pari miestä, jotka käyttävät vuoroin englantia, vuoroin saksaa, toki osaavat suomeakin. Ja ruotsinkieltä kotikielenään käyttäviä on muutama, että minulle tuo päivä on joskus varsinainen kielikurssi bridgen lisäksi. Ruotsihan keskisuomalaiselle koululaiselle oli se mörön paikka. Keskimmäinen on onneksi vielä pysynyt lapsuuden kielessään, Sveitsin saksa olisi minulle ihan ylipääsemätön juttu. Tästä aasinsiltana nuorimmaisen kielivalinnat, ne kun sai ihan itse päättää ja tytär valitsi ”maa- ja metsätalouden” lyhyen kielen sijaan! Tätä olen aina käyttänyt  esimerkkinä, kun on puhuttu ”lasten itsenäisistä opiskeluvalinnoistaan”, ei taida olla kehitys mennyt yhtään parempaan suuntaan vieläkään.

Pimeän ystävänä olen huomannut itsessäni oudon alakulon, en sitä masennukseski ilmoittaisi, mutta kummasti se mieltä kaihertaa. Aamuyön tunteina yritin laskeskella niitä kuluisia lampaita, mutta ne kun ei minulle suostu hyppimään, toljottavat vaan lauta-aidan rakosista tyhmän näköisinä. Ajatukset eivät suostu lopettamaan kiertelyään, aloittavat aina tuolta Aatamin ajoista asti ja kuljettavat mieltäni kiemurrellen tähän päivään. Sittenhän  olenkin taas tosiasioissa, jotka muistuttavat elämän lyhyydestä, kaikesta huolimatta, vaikka kun katselee tuota valokuva-albumieni rivistöä,

 niin ei se niin kovin lyhyeltä vaikuta! Tähän vuoteen mahtuu monta kuolemaa, monen ikäistä, joista omaikäisiäni on vaikea antaa elämälle anteeksi. Pari henkisesti toiselle puolelle kadonnutta ja muutama muuten vaan piiristäni kuviin siirtynyt liikuntaesteiden määräämänä.

Ennen niin aktiivinen elämä muuttuu pikkuhiljaa koneiden ääressä istumiseksi, tämän ajan tekniikka suo sentään mahdollisuudet monenlaisiin kohtaamisiin, joista ennen ei saattanut edes uneksia. ”Onneksi älysin sentään lähteä mukaan tähän bridgeen!” sanoo yksi pelaajaystävistä. Ja tottahan se on, ihmisten tapaaminen on yksi hengissä pysymisen taito.

Tänään on vuoden viimeinen päivä, huomenna alkaa uusi vuosi 2023. Ja mitä sitten?! Uudenvuoden lupauksia en ole aiemmin tehnyt, nyt ajattelin senkin asian ottaa käyttöön, tosin en koko vuodeksi, mutta ensin kahdeksi kuukaudeksi, päivitän sen sitten, kun näen miten olen lupaustani onnistunut ylläpitämään! En edes laita siitä mustaa valkoisella, lupaus on itselle lohdullisempi unohtaa, jos en sitä pysty pitämäänkään.

 Näillä ajatuksilla toivotan teille toivollista Uutta Vuotta 2023.

Joulutervehdys

Joulu lähestyy, maa oli ihanasti valkoinen, mikä täällä Hesan korkeudella ei suinkaan ole itsestään selvyys! Kaupungin monet valot, pimeät illat, ne kaikki tuovat joulutunnelmaa, nyt vielä pitäisi ennättää käydä kuuntelemassa tuossa lähikirkossa

kauneimpia joululauluja, mutta taitaa se jäädä kaiken muun kiireen jalkoihin. Minne sitä oikein on kiire, eläkeläisellä, sitä useasti tulee ihmeteltyä nykyisin, kuin myös ajan nopeaa kulumista. Muistissa on elämäni mummot muinoin, jotka aina valittivat ajan hitaasta kulkemisesta, tänään en tuota lausetta juuri kuule keneltäkään ikäihmiseltä. Päinvastoin, niin paljon on tekemistä, että osa jää jopa kokonaan tekemättä, minullakin muka. Tosin on tunnustettava, että se kiire johtunee aamulaiskuudesta, kun ei ole pakko olla vikkelä aamuihminen, niin iltapäiväänhän se menee ennenkuin liikkeelle pääsemme, siis me pääsemme mieheni kanssa, olen onnistunut kouluttamaan hänet yhtä hartaaksi nukkujaksi!

Joulu siis vietään täällä Hesassa, ihan kaupungissa. Keskimmäinen on jo tullut Sveitsistä, nuorin tulee Isomiehen kanssa, sisar miehensä kanssa ja me kaksi vanhaa, kuten mies asian ilmaisee.

Siinä ne joulupöydän ääressä istujat. Eli ihan joululta se tuntuu. Tuleeko joulupukki tänä vuonna vai onko sillä tärkempää mennä sinne, missä se satu vielä on voimissaan, sitä lujasti mietin, päädyin sitten soittamaan pukin numeroon ja lupasihan tuo tulla! Eiköhän siinä vaiheessa se tunnelma jouluiseksi muutu.

Tänään kaksi asiaa, mihin kategoriaan ne luokittaisi?! No, kävin hakemassa uudet, toiset silmälasit lähinnä teatteri-ja konserttikatseluun, myös autoiluun. Sain sitten samalla linssien puhdistuspullon, pienen suihkesellaisen.

Terävällä neulankärjellä irrottelin muovisia kääreitä pullon ympäriltä ja sitten suihkaisin . Ei tapahtunut mitään. Suihkaisin uudelleen, ei edelleenkään mitään. Vein miehelle, jotta suihkaisepa nyt lasisi puhtaiksi, eipä tuo onnistunut! Yritystä oli muutama kerta ja sitten luovutimme, joku jujuhan siinä täytyy olla, me vain ei nyt huomata. Minäpä vien sen mennessäni liikkeeseen takaisin. Ja vein. Myyjä otti pullon---ja suihkaisi. Minä sanoin kiitos ja jatkoin matkaa.

Eksyin päivänä muutamana Sokkarin kemppariosastolle, tehokas myyjä myi minulle kaikenlaista tarpeellista tarpeetonta, muun muassa vihreän silmänmeikkikynän.

Iso työ oli tuossakin saada muovikääre pois kynästä, onnistumisen ilon jälkeen rajasin silmiini vihreää, hyvä. Muutaman rajauksen jälkeen totesin, jotta nyt pitäisi saada lisää väriterää, mutta mistä? Kynän pää pyöri, ensin toiseen suuntaan, sitten miehen kourassa toiseenkin suuntaan, mutta mitään ei tapahtunut. No mitäs tuosta, olin menossa tyttären osteopaattiseen   (#aineetonlahja #hyvääjoulua #osteopaattinoraseppä #osteopatia #osteopatiakamppi)

 käsittelyyn, hänhän osaa asian ratkaista. Tytär pyöritti ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan, ei mitään uutta. ”Minä kyllä menisin valittamaan, veisin takaisin.” Hyvä, minä kävelen putiikin ohi ja vien pois. Sama tehomyyjä tuli iloisena vastaan, minä tarjoan kynää ja kysyn:” mitenkäs tämä toimii?” Hämmästyneenä myyjä sanoo, jotta tulkaa katsomaan, minä näytän. Hän ottaa laatikosta terotuskoneen, työntää kynän sinne ja terottaa! Eikä minua edes nolottanut, nauratti vain. Tehomyyjä varmaan jatkaa tätä tarinaa kaupitellessaan kulmakyniä jouluasiakkailleen, että ”meillä kävi sellainen eläkeläinen , joka...mutta kyllä se sitten ymmärsi, ei silti ostanut meikkiterotinta...”

Kun on aina kamera kädessä, tulee katselleeksi ihmisiä linssin läpi eri kulmasta kuin jos kameraa ei olisi. Huomaan, että tavat ja liikkeet periytyvät sukupolvelta toiselle, ilman että kohteet ovat sen toisiltaan oppineet! Keskimmäinen teki yllättävän liikkeen, jonka onneksi siinä hetkessä sain tallennettua, se liikutti ja vei muistoissa kauas menneisien sukupolvien seuraan. Vaarihan, miehen isä, se siinä meitä tuolla käden liikkeellä meitä aina tervehti, sama tervehdys on periytynyt miehen veljelle, nyt siis jo kolmessa polvessa!

Annetaan tyttären lähettää teille kaikille lämpimät jouluterveiset ja nöyrät kiitokset lukijoilleni, tästä kirjeestä on muodostunut minulle tärkeä yhteydenpito ystäviin, moniin, joiden kanssa ei enää pääse kasvokkain kahvittelemaan.

Lunta, lunta ja uutisia

Kummallinen juttu tapahtui tänään Suomessa! Satoi lunta, tuiskusi ja pani myräkäksi. Ihan kuin ennenvanhaan, silloinkin oli talvella lunta, oli tukkoista kävellä, vetää pulkassa lasta ja ulkoiluttaa koiraa. Mutta että se oli kivaa!

Käytössä oli sukset, pulkat, lapiot ja kelkat ja luistimet, kaikki mitä hyvään talveen kuulu.

Sitten keksittiin suola ja onnistuttiin saamaan ruskeaa hiekansekaista moskaa, jolla ei pulkka kulkenut, kelkat katosivat kellareihin ja sukset alkoivat olla joka vuosi liian pieniä ja turhia kapistuksia enää ostaa tämän talven lumiin.

Luistimetkin luistivat enää jäädytetyillä luistinradoilla, jos kuka enää luistimia omistikaan. Nyt on jumissa ratikat, bussit myöhästelevät, lentoliikenne on vaikeuksissa ja televisio kehottaa ihmisiä pysymään sisällä myrskyn vuoksi. Vain koirat omistajineen nauttivat täysillä talven pehmeästä lumihangesta.

Kaikki luonto ei kuitenkaan ole muuttunut. Entisellä mökkipiirillä on taas kerran nähty susilauma ja sehän tietää varovaisuutta lemmikkien omistajien kanssa. Muistoissa on naapurin koirakuolema, lähinaapurin susihavainnot pihapiirissään, kuin myös oma aamuyön havaintoni omassa pihassa, kahden suden jolkottelua tuli silloin seurattua. Ei sitä osannut oikein olla huolissaan silloin, kun kameran kanssa suden jälkiä talvisaikaan kuvasi, jännäksi moista kehuin.

Mitähän he siellä nyt tekevät moisen havainnon kanssa, luontoihmiset varmaan kehottavat vain olemaan varuillaan, eipä susi mitään tee, ellei  satu olemaan laumassa ja ellei satu päässeen koiran makuun...kertoi uutislehti. Eipä niin, mutta mieluusti ei minun koirani makuun...

Aamun Hesari oli outoja uutisotsikoita täynnä, leikkasin niistä osan ja ajattelin postata ne Faceen,

mutta kun teki mieli kirjoittaa, niin postaankin ne tänne. Otsikot huvittavat.

Ja miksikö teki mieli kirjoittaa?! Siksi, etten unohtaisi, että kirjoittamisessa on käytössä ihan kokonaisia lauseita, kokonaisia sanoja ja lauseita, joilla toivon onnistuvani luomaan tekstin, joka on ymmärrettävää kieltä ja joka on ihanasti aivana liian pitkä nykyihmisen luettavaksi. Tämänkin jos liitän sähköpostiin ja sitten joku lukee sen kännykän sähköpostista, se venyy niin pitkäksi, että melko varmasti luopuu koko touhusta. Mutta minä olenkin vanhan ajan kirjeen kirjoittaja, en minä silloinkaan tiennyt, lukeeko vastaanottaja kirjeeni vai ei , pääasia taisi olla sen kirjoittaminen ja  lähettäminen. Sitä ihmistä muistaminen. Niinkuin nytkin.

Hypnoottiset kädet

 

   

Tänään oli konsertti, Sibeliuksen viulukonsertto d-molli, juuri se konsertto, jonka Sibelius-viulukilpailun kaikki kilpailijat joutuvat soittamaan. Ja onhan se niin, että oli kuulija kuka tahansa, hänen on myönnettävä, että ken tuon soittaa, ulkoa, puhtaasti, virheettä, (jota ei siis kukaan yleisöstä huomaa )ja vielä tunteella, hän on huippumuusikko ja kilpailussa heitä on muutama muukin kuin yksi. Mutta tänään oli juuri tuo yksi, tämän vuoden voittaja  Inmo Yang,

korealainen erityislahjakkaiden instituutissa oppinsa saanut viulisti. Tämä konsertto ei ihan kokonaisuudessaan ole suosikkejani, oikeastaan vain puupuhaltimet ja viuluosuudet saavat ihokarvani nousemaan, mutta muuten herra Sibelius oli kiukkuisella ja kovaäänisellä tuulella kirjoittaessaan suuren määrän nuotteja konserttoonsa, hänhän tykkää rämisyttää rumpuja ja päräytellä torvia. Tiedän, että tästä lausumisesta saan pyyhkeitä, mutta eiköhän kaikki musiikki ole kuitenkin ihan kuulijan korvassa, kuten kauneuskin katsojan silmässä.

Kapellimestarina toiminut Jan Söderblom  

istui orkesterin tuolilla viulunsa kanssa myöhemmin, luin selostuksen hänen elämäntyöstään ja hengästyin! Uskomatonta kuinka nämä lahjakkuudet kerkeävät! Upearunkoinen ja muutenkin mukavan näköinen  mies ( sinulla on ollut aina huono maku miesten suhteen , sanoisi oma mies taas tuosta ) tuntui aika ADHlta, niin oli monta rautaa tulessa, uskottavahan se on, kun on tarinaa mustaa valkoisella.

Viulistilla on viulistin sormet, kädet ja käsillä hypnoottiset liikeet. Ensin katseeni pysähtyi yhteen liittyneisiin sormiin, jotka tekivät lähes hypnoottisia ympyröitä, pehmeästi, rauhallisesti, joskus sormi sojottaen soittajaa kohti, palaten taas liukuvaan hypnotiaan. Olin myyty.

Pekka Kuusisto johti syöpään kuolleen veljensä,

Jaakko Kuusiston  säveltämän Sinfonia op.39 n. Olen aina ihmetellyt noita jäljessä kulkevia numeroita , mutta tällä kertaa tuli vielä isompi ihmetyksen aihe, sinfonian osat, otan siitä kuvan, jos se onnistuu, koneellani ei ole nuotteja tai en ole niitä ainakaan löytänyt ja tässä nyt ne olisi pitänyt osata kirjoittaa.

Tai edes lukea. En osannut kumpaakaan, mutta kuunnella osasin ja pidin. Jaakko siinä kertoo tuskastaan, sairaudestaan, inhottavasta sytostaattien runtelusta ja sädetyksen sykkeestä aivoissa. Jotenkin osasin nuo hahmottaa, löytää siitä musiikista, johtuen varmaan omista kokemuksista samoista hoidoista yksitoista vuotta sitten. Kaunis ele Pekalta oli laittaa saamansa kukkakimppu Jaakon nuottivihon päälle ja kumartaa. Yleisö ymmärsi nousta seisomaan.

Hyvän konsertin päätteeksi oli ilo kävellä Helsingissä valkoisella lumella, joka jo huomiseksi muuttunee kaduilla likaiseksi loskaksi. Mutta kun oikein haluaa hehkuttaa talvea, niin kamera kyllä löytää valkoisen hangen, postaa sen ja rapakon takana ikävöidään kaunista valkoista Suomea ja sen hankia...

Lukutaito, raha ja Hävitys

 

Joskus on mukavaa huomata olevansa ihan ajan hermoilla, mutta yhtä epämukavaa on huomata, ettei se vielä riitä, pelkkä tietoisuus ei asioita edistä. Jos saisin uuden elämän, voisin valituttaa itseni Eduskuntaan ja vaikuttaa siellä, jotta nämä kaikki, mihin olen blogeissani ottanut kantaa, toteutuisivat ja sittenhän maailma olisi jo himpun verran parempi! Vai olisiko?! Ihminen keksii kyllä aina itselleen uusia edistyksellisiä haasteita, joista jotkin jää elämään, usein harmittavasti ja asioita estävästi, mutta kun on päätetty niin on päätetty ja sitten se on niin! Joskus tuntuu yleisön osastoa lukiessa, että suomalaisista suurin osa on pohjalaisia, sen verran itsepäistä touhua meillä viedään eteenpäin.

Yksitoistavuotias koululainen oli ostanut uuden pelin omilla rahoillaan,

asiaa kun ihmettelin  että juuri ennen joulua, niin hänpä sanoi, että miksikäs ei, hän halusi nyt eikä jouluksi! Mitäs minä siihen, jotain taisin kommentoida ja että mitäs nyt sitten pukin kontiin, niin yhtään miettimättä poika tuumasi, että hän ei tarvitse eikä halua yhtään mitään. Tilanne oli minulle outo ja yritin selitellä, että ei se ole toisista mukavaa, jos muille on paketteja ja sinulle ei. Rauhallisesti kaveri ilmoitti, jotta ei sillä ole väliä ja jotenkin siitä se juttu lipsahti kaverin äitiin ja huonoon palkkaan ja miksi.” No, kun ei ole sitä rahaa!” –”Ai, miten niin, voihan sitä tehdä lisää.” Siitä sitten sukeutui oikea suomalainen tarina kahdesta pytystä, joiden pitäisi pysyä tasapainossa, velka ja omaisuus. Moninaiset kysymykset tulittivat mummia ja vastausten löytäminen ei aina ollut ihan helppo. Kaveria kiinnosti suuresti Eduskunnan päättäjien työ, rahan jakautuminen ja köyhyys, juuri tämä asia, mikä tällä hetkellä kiinnostaa myös päättäjiä, miten taata hyvät harrastukset myös niile lapsille, joiden perheillä ei ole siihen varaa.

Kello kävi ja meille alkoi tulla kiire soittotunnille,

mutta ruudulla koukuttava jalkapallopeli latasi sitä ”vielä yhtä kuvaa, niin sitten voit saada sen” , irrottautuminen oli vaikeaa. Treenivaatteet kassiin, tarkistus ja kännykästä jalkapallopeli auki ja menoksi. Mummilla oli kiva kirja mukana,

mutta turhaan moista huutelin ja turhaa se olisi ollutkin, sillä Suomessahan on pimeää jo varhain iltapäivällä, niin on autossakin, mutta kännyssä on valo, yritin itseäni puolustella. Soittaminen on tällä hetkellä pakkopulla, joka mummin täytynee kohta syödä itse. Opettaja on käsittämättömän pitkämielinen, nytkin soiteltiin joululauluja ja joku laulu taisi tulla opituksikin, musikaalista päätä ei sävelistä onnistu kadottamaan  vaikka korvat sulkisi!

Tästä sitten aasinsiltana eiliseen yleisönosaston kirjoitukseen, jonka  otsikkona oli ”Raha pitää tehdä nuorille näkyväksi.” Muistan omat muksuni, he joutuivat tekemään erinäköisiä tehtäviä rahansa eteen, vähän kaikki oli hinnoiteltu, kokeet, soitot, siivoamiset jne. Vanhimmalla ja nuorimmalla se toimi hyvin ja säännöllisesti, keskimmäinen oli aina rahapulassa, joten listaan tuli ristejä aina tarpeen mukaan, joskus runsaasti, joskus ei ollenkaan. Yritin samaa Isomiehen kanssa, täysin turhaan! Hänellä ei ole pienintäkään kiinnostusta viikottaiseen rahankulutukseen, mitä hän rahalla tekisi?! Syntymäpäivä on kerran vuodessa, samoin joulu, silloin sukulaiset lahjoo ja ne rahat hän laittaa talteen, joten rahaa on!

 Kyllä nykylapsen kasvatus on vaikeaa! Onneksi se tehtävä on osoitettu vanhemmille ja nyt Mummin pitäisi osata vain helliä ja paapoa jälkeläistään, kertoa lapsella muinoisista ajoista ja tavoista, kuten tuossa samaisessa keskustelutuokiossa tuli juttua  todistuksesta, että nyt tulee jo numerot paperiin! ”Olihan meillä viimeksi, etkös muista? Sinähän olit kauhuissasi kun minulla oli käytös kahdeksan!” No joo, muistinhan minä ja samalla kerroin, miten se oli ennen, lunttauksesta (mitä se on?) , valehtelusta ja kiukuttelusta, joistain niistä saattoi saada käytöksen alennuksen ja jopa erotettiin koulusta määräajaksi! ” Noin pienistä! Olihan monella käytöksestä seiskakin!” ja kaveri nauroi katketakseen. Jos se noin menee, minä kyllä suosin sitä sanallista todistusta...

Finlandia-palkinnon voitti sitten Ida, joka piti kolkon puheen koululaisten lukutaidottomuudesta  ja mitä kaikkea se aiheuttaa sille, joka ei hallitse pitkää, yhtäjaksoista tekstiä.

Kaikkien ei  tarvitse lukea romaanikirjallisuutta, pitkää tekstiä löytyy sanomalehdistä ja erilaisista tutkielmista, mutta sen pitkän tekstin halliseminen on se ykkösasia. Ja sitä ei kouluissa lapsille opeteta. Esimerkkinä tuosta on Hesarin  Lasten Uutiset, pieni kerran viikossa ilmestyvä sanomalehti. Luulisi nyt, että kun sellaisen on saanut aikaan, sitä myös vaalisi sen verran, ettei koulu sitä vesittäisi näyttämällä samaa lehteä televisiosta koulutunnilla! Eipä juuri kiinnosta viidesluokkalaista lukea samoja juttuja lehdestä sitten kotona, kelpaa se sentään läppärin ja lautasen alle pöydän suojaksi.

Black Friday

Huomenna olisi Hoosianna-päivä, joka tosin ei ole ollut minun tapani aloittaa joulun odotus, mutta siitä se nyt kuitenkin alkaa. Varaslähtö on tullut tehtyä, on kortit jo odottamassa osoitteita, postimerkit ostettu, Rapakon takaiset paketit lähteneet postin mukaan, jokunen joululahja hankittu,  kalenterit, vielä tänä vuonna joka kuukauden kuvien kanssa Isomiehestä,ensi vuonna voi jo olla ettei tule kuvan kuvaa! Mutta se ihan oikea joulumieli on vielä hakusessa.

Joulumieli, se tulee jouluisista ajatuksista, muistoista vanhoista onnellisista  jouluista ja unelmasta, että tämä ainokainen lapsukainen löytäisi sen jouluilon omaan mieleensä. Ajatuksiin putkahtaa  keskimmäisen lapsuuden joulut, kun äiti joutui kertomaan satua naapurin tytölle ja kehotti myös omiaan narraamaan, että ”eihän se nyt mikään joulu ole! Meillä vaan nyt muuten tanssitaan kuusen ympärillä

, soitellaan musiikkia, katsellaan kirjoja, missä on paljon erilaisia metsän otuksia, tonttuja punapiponeen siis! Kyllä sinä voit tulla meille ihan hyvin, ei tässä mitään joulun viettoa ole ja lahjatkin on ihan muuten vain, ei minkään erityisen kunniaksi! ” Näin sitä äiti ja naapurin isä kertoivat palturia eli nykykielellä kerrottuna valehtelivat perillisilleen, sillä naapuriperhe tunnusti jehovan uskoa eikä heillä vietetä joulua! Eikä muutakaan juhlaa, joten hyvin oppivat lapset valehtelun taidon, varsinkin kun äiti antoi siihen luvan. Tätä samaista juttua olen nyt joutunut miettimään oman lapsenlapseni kanssa, kirkosta eronnut  viidesluokkalainen tuskin enää joulupukkiin uskoo, kun ei huoli elämäänsä koko ajatusta jeesus-nimisestä eikä siihen liittyvästä tarinasta. Koulun elämänkatsomusoppi on näyttäytynyt minulle epäkunnioittavana ja huonona käytöksenä vanhoja tapoja kohtaan. En tiedä, mitä siihen oppiin kuuluu, mutta olen olettanut, että lapsille opetettaisiin eri uskontojen tapoja, kuinka liikkua sellaisten piireissä, joilla on joku vakaumus, heitä kunnioittaen, vaikkei uskoon liittyen. Pitää tietää, että voi sanoa mielipiteensä jostain. No, minä en tiedä, olen vain kuunnellut ja ihmetellyt. Ja miettinyt, jotta mitähän tulisi, jos tämä mummu ilmoittaisi joulun peruuntuvan, lahjoineen ja riisipuuroineen?! Ehkä siinä pari joululaulua sopisi esittää. Meillä on muuten liput Uspeskin joulukonserttiin

Isolle miehellekin, ehkä pitäisi kerrata tarina ortodokseista, kirkko on upea ja seinät täynnä kuvaa pyhimyksistä. Taidanpa kuitenkin ottaa esiin Suuren Tonttukirjan ja katsoa, vieläkö oudot peikkotontut tarinoineen kuuluu Isonmiehen joulun odotukseen.

Tänään oli Naisliiton Kirjalauantaissa tämän vuoden palkittujen kirjojen esittelyä.

Yllättäen joulun läheisyys taitaa olla syynä siihen, että luettavaksi valikoitui melkein vain lasten kirjoja. Minulla sattui olemaan jo valmiina lainattuna kirja tuosta voittoluettelovalikoimasta (hirviömäinen sana ), tosin se ei voittanut, mutta eipä se suurta vahinkoa aiheuttanut  häviämisellään. Päinvastoin sanoisin, se oli jopa eräänlainen tietoisku vanhemmille, oikeastaan isovanhemmille, jotka eivät ole tässä nettiajassa ihan täysillä mukana. Nyt oli mahdollisuus oppia jotain varhaisteinien liikkumisesta erilaisissa somen koukeroissa, sillä sivuilla oli pieni tietoisku somesta, jota tämä 11-vuotias siinä käytti. Uudet sanat kuten whatsup, twitteri, face ja insta, eivät niitä joka mummu ja vaari hallitse, hyväksy ja jopa pelkää. Kirja oli mainio hauskoine vitseineen ja nyt vain toivon, että saan oman yksitoistavuotiaan sen lukemaan, sillä se kuuluu Kirjaston viidesluokkalaisen lukusuositukseen,

suositukseen, jonka olisin toivonut opettajan ottavan ohjelmaansa, mutta eipä ole ottanut. Tämä lukutaidon heikkeneminen näkyy olevan yleinen isovanhempien huoli, siitä syyttävät jokainen kännykkää ja sen pelien koukuttavuutta, Kirjakerhossa kun oltiin! Samaan hengenvetoon tuli kommentit kirjoitustaidon puutteesta ja siksi mahdottomuudesta päästä ikinä yliopistoon, tekstien hallitseminen kun ei muutu ja opit on saatava päähän muulla kuin pelkillä kuvilla! Tottahan tuo varmaan on, mutta eipäs kahdeksankymppiset enää tätä maailmaa uudeksi luo, se on mikä nyt on ja siitä on se oppi revittävä. Kunhan onnistumme pitämään lapsukaiset hengissä, pois toistensa kimpusta ja opettajat koulussa.

 Mutta kahvipöytä oli runsas ja keskustelu moninaista, oli oikein mukavaa

Lapsellisen päivän kruunasi telkkarista vitoselta tullut lasten elokuva, johon jämähdin katsomaan. NannyMcPhee "satumainen lastenvahti" ja toinen "suuri pamaus",  noitana Emma Thompson, toisetkin osat oli valloitetut isoilla nimillä, joten sitäpä ihmettelemään. Varsinkin kun toinen televisio ja kanavat suoltavat ikuista jalkaplloa. Satua, satua ja sadunomaista kerrontaa ja kuvaa ja kun vielä tässä "Suuressa pamauksessa " lapsista pienin oli kuin ilmetty Tanna,

niin toki ne muistot menneestä taas palasivat. Näppäilin tekstarin kuvineen, oisin laittanut Riksullekin, jos oisin voinut.

Pianistin kädet

Konsertti-ilta. Meinattiin oikaista Sanoma-talon läpi, mutta eipä onnistunutkaan, siellä oli Kutsuvierasilta! Talo näytti pimeässä iltavalaistuksessa upealta, houkuttelevalta sisältä näkyvine valkoliinaisine pöytineen, kattauksineen ja kristalleineen. Todella kuninkaalliselta, vaikka eihän meillä moista ylhäisöä ole, ketkä lie oli joukkoon kutsuttu juhlimaan, slush tai pikkujoulu, päättelin. Musiikkitalossakin tuntui olevan kutsuvieraita, sillä kutsumattomat saivat tarjota takkejaan naulakon perälle, etuosa oli varattua tilaa. Sisälle päästyä syy selvisi, Mangnus Lindbergin ”Absence” taisi olla kutsuttujen syy, sillä säveltäjä itse istui vakiopaikalla. Ihmettelin suurta ihmismäärää, tuntui, että joka rivi ylintä parveketta myöten oli kansoitettu!

Tuskin kuitenkaan tunku johtui Lindbergistä, vaikka mielellään hän tuon kunnian varmaan itselleen kahmaisisi, sillä soitettu teos oli yllättävän maltillinen hänen sävellyksekseen, me jopa pidimme siitä. Se oli ikäänkuin riisuttu malli ja kun pitää puhaltimista, varsinkin trumpetista, niin tokihan se osui mielen sopukoihin nätisti. Mutta syy, miksi penkeillä istui runsaasti teini-ikäistä pojankoltiaista löytyi sitten seuraavasta esiintyjästä ja musiikista , jota hän esitti!

Pitkänhuiskea  1973 syntynyt mies istahti flyygelin ääreen ja aloitti orkesterin säestäessä Sergei Rahmaninovin ”Paganini –rapsodian”, aivan huikean nopeussoiton! Minä seurasin sormien kiukkuista, äkkinäistä ja iloista menoa suurella ihastuksella, se taito, mikä noissa sormissa oli, se häikäisi! Mieleen tulvahti ajatus, että jos Pieni-Isomies olisi tosi isona pianisti, niin juuri tuollaista musiikkia hän tykkäisi soittaa, todella voimakkaasti ja kovaa, runsaasti pedaalia painellen. Kaikkea sitä päässä pyöriikin.

Kapellimestarina oli naishahmo nimeltä Joanna Carneiro,

aiemminkin nähty portugalilainen muusikko, joka tarinan mukaan kasvoi kuntelemalla konsertteja ja käymällä oopperoissa.Silloiset koululaiset maan kaikissa luokissa opiskelivat kahdesti viikossa musiikkia, joten eipä ihme, että sieltä näitä muusikoita tulee. Ja mitä tekee musiikkimaa –Suomi, pudottaa koululaisten opista pois lopunkin musiikin. Mutta siten tästä Joannasta tuli ensin viulisti ja sitten kapellimestari, joka nyt heilutti puikkoaan kuin noidan taikakeppiä, kaapasi välillä lattian kautta kouriinsa kahmalollisen nuotteja ja vippasi ne sitten sitten orkesterin suuntaan, jotta soita mitä soitat! Tarjolla oli Beethovenin seitsemättä, ensin erilaista rätinää, muuttuen unilauluksi ja loppujen lopuksi pitkäksi soitannaksi, joka tuntui, ettei Beethoven osannut sitä lopettaa, jatkoi vaan ja nyt me jouduttiin sitten sitä kuuntelemaan.

Naulakkotaistelussa tavattiin muinoinen työkaveri seuralaisineen, tuohtuneena talon  huonoon suunnitteluun. Ensin kaivetaan monttu vesirajan alle, tuli ongelmia, sitten piirretään ahdas sali hankaline rappuineen ja loppujen lopuksi vielä suunitellaan täysin toivoton naulakkosysteemi! Ei minkäänlaista järkeä kulkusuuntien hallinnasta, kaikki ryntäävät yhtä aikaa ja monelta suunnalta, mennään tuonne päin ja toiseen suuntaan, siis törmäillään. Ja vielä Eduskuntatalon rappujen juurelle! Tuohtunut jutuskelu jatkui Rautatieseman nurkille pienessä lumirippeessä, ihan olin samaa mieltä huonosta suunnittelusta, mutta puolsin kyllä Talon kauneutta ja saavuttavuuden helppoutta. Kaikkeen tottuu, ahtauteenkin.

Bridgeä pelattiin, tauolla juteltiin pelikaverin Luokkakokouksesta, kuinka meni.  Vähennystä oli sielläkin ollut, mutta oli hauska juttukin muisteltavana. Mieheksi kasvanut luokkalainen, komea, pitkä, hoikka ja tyylikkästi puettu muisteli viidennen luokan konvaria, jossa pelikaverini oli hakenut häntä tanssimaan, kun levylautasella soi Glenn Millerin Moonlight serenade!

Ajatella miten nostalgista! Sääli vaan, että pelikaverilta oli moinen muisto kadonnut, onneksi sen saattoi nyt elvyttää. Minullakin on muisto, jota joskus ihmeissäni mietin. Isäpuoleni vei minut kahdeksan vuotiaana elokuviin katsomaan klarinetisti Benny Goodmannia.

Tunnen vieläkin sen huiman tunteen, jonka tuo soitin minussa aiheutti. Levy tuosta elokuvasta on hyllyssäni, samoin Kuutamoserenadi, molemmat ovat yön hiljaisuuden musiikkia.

Huomenna on äitini syntymäpäivä,

hän täyttäisi 108. En millään uskoisi, että jo viisi vuotta on mennyt ilman häntä, niin elävänä hän täällä kuljeksii, jotta aina silloin tällöin tulee ajatus, jotta täytyypä kertoa Mummille. Kertoahan aina voi, mitäpä siinä häviääkään. Tämä Mummi nyt lopettaa muistelunsa ja rupeaa repostelemaan lastenkirjaa ”Maailman hauskin”, kirjaa, josta ei ota selvää, kumpi siitä tykkää, lapsi vai aikuinen, miksei kumpikin.

Isää ja Mirja-Tätiä

Huomenna taas Face-bookin sivut täyttyvät isänpäivän muistoista, kuka mitenkin. Joku käy haudalla, tuo kynttilän, ehkä kanervan, siitä on muistoa koko talveksi. Jollain lailla tämä luterilainen kasvatus koulun uskontotunteineen tuottaa huonon omatunnon, jos jättää hautaan lasketun vainajan pelkän mustan mullan peittoon, vaikka tuleehan se valkoinen lumi ja armahtaa jälkeen jääneensä. Olen hoitanut omatuntoni rauhalliseksi ja saanut kuvat molempien vanhempieni haudoista kanervineen ja kuusenhavuineen.

Kukkaistutusten vuoksi en autoilemaan Käpykylään asti lähde, kun on keksitty puhelin ja sille kukkakaupassa vastaanottaja, asia on osaltani hoidettu. Olen huono haudoilla kävijä, tulin siinä suhteessa äitiini, joka kyllä mieluusti kuljeskeli vanhoilla historiallisilla haudoilla, hän kyllä tiesi, että saisi vierailijoita harvakseltaan, nuorta polvea tuskin milloinkaan.

Joskus mietin, että fyysiset haudat voisi jo poistaa ja sirotella haudan multaa Muistolehtoon, laittaa pieni nimilaatta tulevien tietää, että kerran täällä eli ja oli tämäkin henkilö, joka oli monelle niin kovin rakas. Näitä miettiessä ja katsellessa  huoneeni seiniä, jolla he kaikki nauravat, juovat kahvia ja ovat muuten vain iloisia, muistuu aina mieleen Claes Anderssonin lausuma, että niin kauan kuin me heitä muistelemme ja ajattelemme, niin kauan he ovat elossa. Kun kukaan ei enää muista, silloin on lopullinen lähtö tullut. ”Seinät täynnä kuolleita” tokaisi kerran lapsenlapsi ja onhan ne.

Kuvista luetaan ja katsellaan, pidetään tuttavuutta yllä, kerätään lapselle lisää sukua heistä, jotka hän vielä muistaa, mutta eivät ole enää keskuudessamme ja tietysti nämä uudet pienet tulokkaat, miten heihin muuten saisi tuntumaa, ellei kuvia olisi!

” Aina pitää oven nurkassa yhdet mustat vaatteet roikkua!” sanoi muinoin ystäväni Pirjo-Vappu, hänkin jo aikaa sitten pilven reunalle istahtanut. Silloin naureskelin hänen tätimäisyydelleen, opettajamaisuudelleen, mutta enpä enää naura. Tuossa ne mustat vaatteet nyt roikkuu, odottaa huomista siunaustilaisuutta. Kuinkahan monet hautajaiset nuokin asut ovat kokeneet, jotenkin niistä on muotoutunut ”hautajaisasu”, vaikkei niitä ole alunperin siihen tarkoitukseen hankittu. Ne vain nyt ovat noin ja ei tulisi mieleenkään pukea niitä päälle johonkin toiseen tilaisuuteen! Siinä on nyt se PV:n ”Musta hautajaisvaate”. Hassua, miten tuokin asia loppujen lopuksi sitten meni.

Huomenna siunataan äitin nuorin sisko. Nyt on kaikki neljä sisarusta poissa,

yksi sukupolvi kadonnut ja me serkukset taidamme olla se seuraava, minä melko lähellä vanhinta jo. On hiukan hönö olo, ajatus seisoo, kuvat kulkevat vuosilta toiselle, jätän tähän nyt.