Ruskea, keltainen, valkoinen, musta ja sitten jotain muuta---

 

Minkä värinen olet? Oletko tumma vai vaalea? Punatukkainen ja pisamainen? Minkälaiset ovat silmäsi, pyöreät, vinot vai ehkä mantelinmuotoiset? Entä hiuksesi, muistuttavatko ne moppia vai juuriharjaa? Vai ovatko jotain siltä väliltä?

Marja Sannikan keskusteluohjelma laukaisi sanallisen ihmettelyn muuttuneesta maailmasta, mitä saa sanoa ja mitä ei. Toinen kuului vanhaan sukupolveen, joka on lapsuudessaan näytellyt Tiernapoikia ja lukenut Peppi Pitkätossua,

päätynyt oletettavasti toimimaan sulassa sovussa kaikenlaisessa nykymaailman kokoonpanossa. Toisen alkuperä ei keskustelussa tullut esille, jos nyt edes tuosta asiasta saa keskustelua käydä. Ainoa termi, jota hän käytti oli sana ruskea ja sen pitäisi sitten kartoittaa meille katselijoille jotain tärkeää ja samalla surkeaa, sillä minulle ei ohjelman aikana selvinnyt oliko hän ylpeä syntyperästään vai syyttikö hän vastapuolta tämän syntyperästä! Ällistyttävä huomio,että värillä on väliä ja että ärsytyskynnys siihen voi olla noin matalalla vielä nykyaikana.

Mutta tottahan se on. Kun itse kuuluu valkoiseen herrarotuun, joka myöskin lienee nykyisin kielletty sanamuoto, on vaikea ymmärtää, millaista on syntyä toisenlaiseen perheeseen, jossa jo pelkkä ihonväri luokittelee sinut määrättyyn lokeroon, kastiin tai heimoon.Minäpä yritän vähän:

Lapsuudessani asuin Jyväskylässä, joka oli siihen aikaan varsinaista tuppukylää.Siellä käytiin töissä tehtaassa tai opetettiin lapsia koulussa, juotiin pää täyteen lauantaina ja käytiin putkassa sunnuntaina.Toki muunlaistakin, mutta parasta kai oli pieni, lasten hallittava kaupunki ja turvalliset vaeltelut ympäristön metsissä ja kaduilla. Hevoskärryt samettihameisine daameineen ja komeine huopahattuisine piiskan heiluttajineen vetivät puoleensa mielikuvissaan eleilevää mustahiuksista ja tummasilmäistä tyttölasta

ja pianpa sitä tyttönen istui kärryjen puupenkillä suhailemassa kaupungin ympäri, yhtenä samettihameisista. Samaistuminen oli valmis.

Kerran sitten istuin talossamme olevan kaupan rappusilla ja ostoksille tuli pieni valkohiuksinen tyttö äitinsä kanssa, potkaisi minua

ja tuumasi äidilleen, jotta ”mitä tuo mustalaistyttö kehtaa tuossa istua?!” Äiti siihen , jotta noh noh...Kyllä minäkin suutuin silloin...Eikä tuo kokemus jäänyt ainoaksi...Jotenkin sitä tummuuttaan lapsena häpesi...

Hong Kongissa vanhimmallani oli ystäväpiiri , jossa oli yksi kerrassaan syötävän kaunis poika! Hänellä oli iho kuin pehmeää samettia, hiukset kiilsivät mustina veistoksellisen kauniita kasvoja, joita täydensivät mustat mantelin muotoiset silmät! Vieläkin ihaillen muistan tuota täydellisyyttä. Mutta kun kuvatessani juttelin hänen kanssaan, hän kertoi surullisen tarinan, hän oli Hong Kongissa –siis Kiinassa- halveksittu syntyperänsä vuoksi, hän ei ollut puhdas kiinalainen, vaan puoliksi malajilainen! Mutta ei hän omassa maassaankaan ollut hyväksytty.En muista minne hän päätyi, oliko Shanghai, mutta surin silloin kovasti kiinalaisen maailman yksioikoisuutta, joka ei kyllä ole vieläkään kadonnut.

Ystäväni asui Brasiliassa ja kävin häntä siellä katsomassa. He elivät yläluokkaista elämää, jollainen muualla olisi kuulunut vain valkolaisille, mutta ei siellä silloin. Koin, että siihen aikaan, neljäkymmentä vuotta sitten, siinä maassa ei rotuerottelua ollut lainkaan! Vastaan tuli mitä monimuotoisinta rotujen sekoitusta, oli tumman eri variaatioita, hiuksia vaaleasta mustaan, mustia silmiä sinisiin, ihan mitä vain ja ne yhdistelmät olivat kauniita! En nyt ihan noin naivi ollut, kävin kyllä vuorilla katsomassa köyhyyttäkin, mutta se värien sekoitus jatkui sielläkin. Ihonväri ei ollut ongelma, köyhyys ei väriä katsonut.

Olen elänyt maailman eri laidoilla ja elänyt monen näköisten ihmisten kanssa jopa samassa huushollissa. Voin ihan rehellisellä hyvällä omatunnolla todeta, että suomalainen kansa on kaunistunut saadessaan uudesta sukupolvesta ruskean sukupolven! Meidän valju maidonvalkoinen kansa hiirenharmaine lentävine hiuksineen voi olla katoava näky katuvilinässä parin polven jälkeen, mutta sitä en ole näkemässä ja se on surkeaa, sillä tuokin ruskea haastateltava oli todellinen silmien ilo, vaikkei korvien ollutkaan.

Katselin Reetta Onkelin ”Iloinen talo” viimeistä osaa ja siitä tämä kirjoitelma sai lähtönsä.

Ei tuolla maaseudulla tarvita ihonväriä riidan aikaan saamiseksi, kyllä suomalainen sukujuurensa kärventää ilman ihonväriäkin.

Se loppui...

 

                                                                                  

Harmittaako vai eikö harmita? Siinä vasta kysymys. Ja mikä sitten harmittaisi, jos harmittaisi, siinäkin on hyvä kysymys. Ja hyvä vastaus tuohon lienee, että oma hölmöys tietysti ja siihenkin on hyvä kysyä, että oliko se nyt niin suurta hölmöilyä vai ihan vaan puhdasta tietämättömyyttä? Ja tuohonkin on hyvä vastata, että ei enää pitäisi olla, kyllä neljässä vuodessa tyhmempikin jotain oppii! Oppii mitä oppii. Minä opin pelaamaan Bridgeä, pienessä porukassa, Aurorankadulla, Suomalaisen Naisliiton Helsingin Yhdistyksen tiloissa.

Alkuun vain siellä, sitten pelin harrastajat innostuivat ja pelipaikkoja tuli sinne ja tänne, jonnekin sinne minäkin sitten Aurorankadun lisäksi ohjastin itseni. Bridge on paripeli, joten joskus oli hankalaa, kun pari ei päässyt, niin sitten toinenkin jäi vapaalle. Aurorankadun naisvaltaiselle kerholle luotiin sitten sääntö, että siellä ei tarvita paria, vaan me arvomme pelaajaparit, kortilla tietysti! Kaikki toimi hyvin siihen asti, kun sihteeri oli aukaisemassa ovea tai soiteltiin talon asukkaan ovikelloa samassa tarkoituksessa. Kokoaikainen sihteeri katosi, asukaskin muutti pois, tuli ongelma, kuka haluaa olla joka viikko oven aukasijana?!

Jäsenillat ovat tutustumisia varten,

siellä kai minäkin sitten ne kannukseni loin.Tuli uuden Hallituksen valinnan vuoro, bridgeläiset lähtivät innolla äänestämään meikäläistä hallitukseen, pitämään pelaajien puolia. Ei ollut itsestään selvää siihen aikaa, että Suomalaisen Naisliiton, johon Helsingin yhdistyskin kuuluu, tiloissa harrastetaan niinkin syntistä juttua kuin korttipeliä! Pelaajaporukka oli iso,

sai minut läpi ja näin  minusta tuli hallitusammattilainen! Ensimmäsestä viimeiseen olen sallinut itseni ihmetellä osallisuuttani, sillä olen koko ikäni tarkkaan pitänyt itseni kaiken yhdistystoiminnan ulkopuolella, koen , että en hallitse yhdistysasioita. Siitä Bridgestä olen pitänyt ääntä ja se jäännee pöytäkirjoihin liki ainoana saavutuksenani, puhelias kuin muuten olenkin.

”Johan sinun pitäisi osata! Olethan ollut hallituksessa jo neljä vuotta!” Niinpä, vaan taas meni pieleen, en älynnyt, osaamiseksi ei tuota voinne sanoa. Hotelli Helkassa oli vuosikokous, siellä äänestys ja ainuttakaan bridgen pelaajaa ei paikalla kannustamassa! Kun en juuri muuta mainittavaa saavutusta ole onnistunut kokoamaan, ei minua tunne kuin nuo hallituskumppanit ja pari muuta kahvinkeittäjää! Vastassa oli monen kymmenen vuoden kokemukset omaavat kokousammattilaiset, he halusivat tulla takaisin ja sinnehän he pääsivät tottakai! Vilpittömästi ihan tyytyväisenä katselen uuden hallituksen jäseniä, he tulevat saamaan paljon aikaan, energiaa riittää.

Helsingin Yhdistykseen minut houkutteli vuosia sitten koko ikänsä korttia pelannut ystävä, jo edesmennyt  PirjoVappu,

rehtori Vallilan ala-asteen koulussa. Vaikka en itseäni yhdistysihmisenä pidäkään, olen silti kiitollinen PV:lle, että hän sai minut mukaan tähän toimintaan, ensin korttipeliin ja sitten monenlaiseen muuhun, lähinnä erilaisiin kerhotoimintoihin. Kun läheiset, tuttavat ja ystävät ympärilläni vähenevät  vuosi vuodelta, tiedän , että tuolla on kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa jutella, vaihtaa mielipiteitä, kahvitella, eli niitä kohtaamisia, joita meille ikäihmisille nyt hanakasti etsitään suunnalta jos toiselta.

Tästäkin yhteisöstä on pilven reunalle muuttanut useampikin kahvinjuoja,

pelaajatkin ovat ikääntyneet ja siksipä me kuulutammekin sitä kuuluisaa aivojumppaa, jota juuri bridgen pelaaminen hioo. Bridge on ”hiljainen peli”, mutta Aurorankadulla hiljaisuus katkeaa aina kahvihetkeen  maailmanparannuskeskusteluineen, parasta jumppaa ikääntyville aivoille. Joku tokaisi, että koko Naisliitto on ihan tyhjänpäiväinen yhdistys, ei saa mitään aikaan. Mietin, mitähän sen pitäisi saada?! Eikö jo tuossa yhteisötoiminnassakin ole monelle yksinäiselle naiselle mahdollisuus olla vähemmän yksinäinen ihminen? Itselle pitää vain antaa se uskallus tulla kerran mukaan, vaikka vain sille kahvikupilliselle.

Näin sitä tulee taas muistelleeksi pilven reunalta kurkkivia ystäviä, ajatus pysähtyy, etsii albmista kuvaa, muistot palaavat. Siitä katse siirtyy elämän alkutaipaleen taapertajiin, kuvien kera onneksi sielläkin. Mutta kuinka käy sitten, kun suvun nuorin, nyt vajaa vuoden, on kahdeksankymppinen isoisä, lapset perillisineen ehkä maailman toisella puolen, missä on hänen muistonsa? No, voihan olla, että on keksitty aikakone tai aivoja muokkaava muisti, jolla palauttaa nämä hetket mielikuviin, mutta mitään konkreettista tuskin tällä vaarilla löytyy selattavaksi, katsottavaksi, hypisteltäväksi, sillä eihän enää kukaan tee paperikuvaa, kuvat on tallessa ”pilvessä”, josta ne pääsee katsomaan vain harvat ja valitut. Ehkä vaari silloin vielä osaa ja tajuaa... vai onko enää olemassa koko pilveä...katosiko vaarin muistot pilven mukana avaruuteen, josta niitä ei katsottavaksi saa edes innokas Facen käyttäjä, jonka kuvia voisi sitten levitellä vaarille kopsattavaksi...

Säännöt on luotu rikottaviksi, sanoi kouluaikainen matikanopettajani!

Nyt ottaa päähän.

 

                                    

Liki kaksikymmentä vuotta olen nauttinut kauniista järvestä parvekkeeni edustalla, siis alakerran kattotasanteelle kerääntyneestä sadevedestä ja ihmetellyt isännöitsijän outoja liikkeitä, joita ei siis ole ollut! Kuukausi sitten otin ” sen viimeisen kuvan ”, sen jälkeen tuumasin vain antavani kamerani nautiskella upeasta maisemasta.

 Toisin kävi. Yhtenä päivänä imuroidessani huomasin valkoista jauhoa ruokahuoneen jalkalistalla ja kun sinne kurkistin, sieltähän lähti kokonaisina levyinä sinne vuosien saatossa maalatut seinämaalit!

Kamera sai taas töitä ja ilmoitus kuvineen lähti eteenpäin.Tällä kertaa muutaman kiukkuisen keskustelun vauhdittamisen jälkeen asia huomioitiin. Sitten ovella jo seisoi eri näköistä miestä erilaisine mittausvälineineen,

tänään viimeinen, joka antoi epämieluisan, jo arvattavan tuomion, että kosteus oli noussut seinälle ja levinnyt . Tulossa on mittava remontti, sekä katolla että huoneistossa ja asukkaat joutuvat evakkoon! Tulee vaan väistämättä mieleen, että olisinko muinoin omissa huushollisissani hoitanut asiat näin huonosti?! Tuskinpa vain, sen verran pihikin jo olen, että ”vie mennessäs, tuo tullessas, KORJAA HUOMATESSAS ”-lause tuotu entisestä talosta tähän kotiin pätee edelleen.

Nautiskellessani Danskun ja äitinsä kanssa Musiikkitalossa koronasulun jälkeen ensimmästä kertaa  elävästä musiikista,

ostin pussillisen pähkinöitä lapsen ensi nälkään. Loput pähkinät napsin kotona telkkarin ääressä ja äkkiä ihmettelin suurta pähkinää, otin sen suusta ja siinä se nökötti: ikivanha implanttihammas! Liityin siis äkkiä ”yhden hampaankolon ” rivistöön, tosin siitä onnelliseen, että tämä oli suussa viimeinen, eikä sis näkynyt hymyillessäkään! Silti. Olen käynyt hammaslääkärillä kolmevuotiaasta asti, pientä taukoa tuossa rahanpuutteessa kymmenvuotiaana taisi olla, mutta muut vuodet kaksi kertaa säännöllisesti. Tähänkin pätee tuo yllä olevan sääntö, halvempi nyt heti kuin kohta. Oli Pyhäinpäivä, eihän silloin ole vastaanottoa tutulla lääkärilläni, menin siis Mehiläisen sivuille varatakseni kiireellisen ajan, joka oli parin viikon päässä! Ei onnistu, mietin ja huomasin robottiapulaisen, sinne. Juttelu sujui hyvin, mutta eipä hän kiireestä tajunnut mitään, lupasi kertoa soittopyynnön.Kysymykseeni, mahtaako hän olla seuraavana arkipäivänä Forumissa , jolloin voi käydä näyttämässä oven suussa potilaiden välissä suutani ?! No, ei se käy, oli tiukka vastaus, lääkäri soittaa sitten. Kiitos ja selvä.

Tuli maanantai, laitoin hampaani purkkiin ja kävelin Forumin kassalle.Kerroin asiani ja sanoin istuvani oven suussa, kunnes lääkäri piipahtaa kahvilla tai vessassa tai jotain! Tyttö vei kiltisti lapun lääkärille. Asiakkaan lähdettyä lääkäri tuli ovesta, kysyi kuka on hampaaton ja otti minut sisään, kurkisti suuhun otti kuvan ja tilasi ajan protektiikolle seuraavaksi aamuksi kello kahdeksan., jolloin puolessa tunnissa sain upea kohtelun ja olin taas hampaallisten joukossa! Tosin pulitin sievoisen summan, mutta sekin on vain valintakysymys! Uusi laukku, matka vai hammas?! Turhamaisuus vie minut hautaan toivottavasti omat hampaat suussa, kuten meni satakaks vuotias äitinikin. Hauska juttu sinänsä, kun äiti sitten joutui päiväksi sairaalaan, hoitaja olisi halunnut poistaa äidin suusta hampaat! Hämmästys oli jonkinmoinen, kun suussa olikin ihan oma kalusto.

Mitä tästä jutusta muuten opimme?! Ryntäys ja sitkeä vaatimus saattaa tuottaa tuloksen. Meidän perheessä tuo hyökkäävä käytökseni, vaikkei se aina niin kaunista olekaan, on pelastanut monta tilannetta ja jopa miehen hengen. No, tässä rempassa nyt olen ollut kohteliaampi ja tulos on sen mukainen!

Tavallisesti olen tänään pelaamssa ja mies jossain pitkällä kävelyllä. Nyt olin kotona, onneksi, sillä summeri soi ja poika ilmoitti tuovansa kakkua! Osasi entuudestaan oikeaan kerrokseen, vaikka uudistus on sotkenut vähän kaiken nimien ja kerrosten kohdalla! Onkohan tuossakin selityksenä tuo mainio ”yksityisyyden suoja ”?! Ettei vieras tulija voi lukea taulusta, missä kerroksessa kukin asuu?! Pötkössä vaan nimet, mutta taulu on hieno. Kiitos tyttärelle Rapakon taakse kauniista mansikka-kermakakusta, kyllä se maistuu! ja muuta ruokaahan ei näinä päivinä tarvitakaan...

Joulupaketti.

 

                                   

On taas aika muistella joulupaketilla lapsosiaan maailman toisella laidalla. Yhtä ja toista pientä on kerääntynyt laitettavaksi pakettiin, mutta mitenkäs tässä nyt näin pääsi käymään?! Siis mistä saa postin tyhjä,  postitettavaksi ajateltuja pakettipakkauksia, sellaisia kuin ennen? Muumin kuvilla varustettuja,  eri suuruisilla kilomäärillä merkattuja paketteja oli Postin hyllyt joulun aikoihin tulvillaan?! Siitä vaan täyttämään omilla lahjapaketeillasi, osoite-ja tullilappu sekä kauniit postimerkit paketin päälle ja joulupukki vei lahjan tyttären kuusen alle.Kysymys tuli yllättäen mieleen , kun kävelin tuulessa ja tuiskeessa vanhan hyvin palvelleen Hakniemen Postin ohi ja huomasin ovessa sanan ”Posti” ?! Ilahtuneena astuin sisään ja kyselin laatikoiden perään, ihmetellen samalla omituisen näköistä kokoelmaa pölypusseja ja mustepakkauksia. ”No joo, eei tämä mikään posti ole, voit kyllä jättää ja hakea tuolta lokerosta pakettisi, mutta ei meillä mitään postin tuotteita myydä! ” Mummous heräsi ja kiinnostuneena annoin palautetta, johon poikareppana yritti ystävällisesti selostaa minulle, että ”Kyllä teidän nyt täytyy mennä Kasarmintorille tai Takatöölöön, siellä on vielä oikea postitoimisto, sieltä saattaa saada niitä postipaketteja!”

Nyt tämän mummon ymmärrys ei toimi, siis nettipostin kautta voi tilata, mutta kuinka se paketin täyttö toimii?! Sen ymmärrän, että jos minä tilaan netin kautta tavaraa, niin siellä ne toimittavat tilaukseni pakettiin ja postittavat paketin haluttuun osoitteeseen! Mutta eihän tuolla systeemillä ole mitään tekemitä minun tavastani hoitaa lahjat, näkemättä, kuulematta, suoraan kaupan hyllyltä!?

 https://suomikauppa.fi/    Tässä on osoite, josta ulkosuomalaiset ostavat suomalaisia tuotteita, hintaa tulee Rapakon taakse jonkun verran enemmän kuin tällä hetkellä Suomen posti laskuttaa, mutta saahan sitten valita itse haluamansa tuotteet. Kun Californiassa alkaa hiukoa suussa oululaisen tumman leivän maku, niin siitä vaan tilaamaan ja kolmen päivän päästä pöydälläsi on tarjolla tuoretta hapanleipää kuin lapsuuden keittiössä konsanaan! Vilkaisin ja jouluhan sinne on tulossa, ehkä joku päivä vielä siirryn minäkin tuon asiakkaaksi, kun Suomen posti oikein kyykyttää!

Taas yksi joulukortti vähemmän kuin viime vuonna, samoin synkkärikortti ja nimipäiväkortti sekä terveiset kummityttärelle, terkut, jotka olen tainnut usein unohtaa välittää. Hautajaiset olivat kauniit, pienimuotoiset, niinkuin arkussa nukkujakin eläessään oli.

Muistan, kun kerran tulin käymään ja hän ihaili kaunista punaista takkiani, kysyi, olinko ostanut sen Ajattaresta? Enpä silloin sellaista sieltä löytänyt. Siihen Raili vastasi, että ”Minäpä soitan heti, kyllä Ajattaressa täytyy aina olla yksi punainen takki!” Tällä kertaa punainen takki oli tavallaan kohteliaisuus Railia kohtaan. Enää ei ole Ajatarta eikä Ajattaren kuningatartakaan, punainen takkikin on ostettava toisaalta. Mutta ystävä muistuu varmasti mieleen joka kerta, kun puen tuon punaisen takin päälleni.

Loppuviikko meneekin sitten korttipelin seurassa. Siihen väliin mahtuu perjantai-ilta,  Musiikkitalossa on vihdoinkin Juniorkonsertti,

joka peruuntui viime vuonna! Saan kunnian nauttia esityksestä Isomiehen ja yhden Pikkunaisen seurasta ja vieläpä ihan eturivillä! Odotan nautinnollista iltaa ensi kertaa sitten parin vuoden takaisen koronasulun!