Lissun viimeinen juhla

 

Lissun hautajaiset olivat Saksalaisessa kirkossa. En tuntenut käytäntöä, vaikka olin siellä osallistunut ennenkin hautajaisiin sekä myös Lissun pojan häihin. Silloin en asiaa sen suuremmin miettinyt, kaunis kirkko kauniilla paikalla, mutta miksi ? Kirkon sivuilla se kerrotaan.

Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle ja Helsingin vaihduttua suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi, alkoi alueelle muodostua pienimuotoinen saksankielinen siirtokunta. Kaupunkiin kerääntyi Itämeren yli käytävän kaupan seurauksena paljon saksaa puhuvia käsityöläisiä ja kauppiaita.

Lisäksi armeijan, yliopiston ja valtion virkoihin nimitettiin paljon yläluokkaisia saksankielisiä emigrantteja, jotka suomalaisten ja etenkin ruotsinkielisen yläluokan ajateltiin ottavan vastaan venäläisiä paremmin. Heitä saapui muun muassa Pietarista ja Revalista, eli nykyisestä Tallinnasta, jossa oli totuttu aktiiviseen saksankieliseen seurakuntaelämään.

Ensimmäisiä jumalanpalveluksia alettiin pitää saksaksi Helsingissä jo 1830-luvun loppupuolella, mutta tsaari Nikolai I:lle oli ehdottoman tärkeää, että kirkonmenoja pitivät suomalaiset pastorit, jotta kansaa voitiin yhtenäistää. Viipurissa oli kuitenkin toiminut itsenäinen saksalainen seurakunta jo lähes sadan vuoden ajan, ja siitä mallia ottaen halusivat Helsingin asukkaat oman saksankielisen uskonahjonsa.  

Aleksanteri II:n noustua valtaan saksankielinen väestönosa näki tilaisuutensa tulleen ja kirjoitti Suomen kenraalikuvernöörin taustatuella anomuksen saksalaisen papin nimittämiseen ja oikeuteen perustaa oma seurakunta.

Tuomiokapituli vastusti itsenäisen saksalaisen seurakunnan perustamista, mutta tsaari piti ajatuksesta, sillä saksankielisen väestöllä oli hyvät suhteet Suomen ruotsinkielisiin merkkihenkilöihin, ja saksankielisten tyytyväisenä pitäminen puolestaan paransi siteitä Pietarin seurapiireihin.

Virallisesti saksalainen seurakunta perustettiin 6. elokuuta 1858. Ensin kirkonmenoja vietettiin Tuomiokirkon sivukappelissa, mutta pian alettiin suunnitella Saksalaista kirkkoa, joka valmistui vuonna 1864.

                                                         Valkoinen arkku.

Sitä on aina yhtä vaikea katsella, ei siellä ketään enää ole, ystävä on jo poissa. Pienen pojan suuret kyyneleet, lapsen suru, mummi oli hänelle tärkeä.

Päivä oli kaunis ja nyt se on ohi. Taas on yksi ystävä vähemmän.