Laura Larjosta ja muuta ristiriitaa

MT on  kirjoittanut kirjan. Kirja on seonnut pääni totuuden ja kuvitelmien verkkoon, onko mikään totta ja mikä on sitten sitä totta, vai eikö todellakaan mikään!? Takakansi  kertoo, että kaikki on fiktiota ja sitä kai on tarkoitus uskoa. Silti miksi kaikki tuntuu niin tutulta? Juuri tuota maailmaahan minä muinoin sivusta seurasin, juuri nuo ihmiset osaan tuntea ja tietää, tuollaista se oli, sekoilua onnen, välittämisen, pärjäämisen ja taiteen maailmassa.

Olen melkein lopussa, saanko lukea onnellisen vai murheeseen johtavan lopun, molemmat on ehdolla. Yli puolen välin tämä Lauran taiteellinen elämä ystävineen ei poikennut totuudestani kuin parin kirjaimen verran henkilöiden nimissä, tuokin totta tai ei, mutta noin minä sen koin. Huumesekoilut, värit ja taulut, ne katosivat tiedostani lapsiperheen arkeen. Olen hämmentynyt.

”Se on nyt sitä aikaa”, sanovat, kun ihmeissäni kerron kuoleman vierailusta tuttavapiirissäni. Ikäänkuin se helpottaisi, että ”se on nyt sitä aikaa”.  Viime viikon Hesarissa oli kuolinilmoitus luokkakaverini nimellä, siinä mietin, että oliko vaimon nimi Pirjo vai joku muu? Kun en ollut aikoihin tavannut kumpaakaan ja mieskin oli poistunut näköjään FACEsta. Tämä kuului siihen ”pitäisi”-sarjaan, muistin ja aloin etsiä käyntikorttia, jonka muistin joskus talteen laittaneeni. Tuosta se löytyi koneen alta, ajatuksena ottaa yhteys, mutta kuten taas kerran, näin siinä kävi. Mutta soitin vaimolle. Eihän hän minua juuri muistanut, mutta minä muistin, muistin miehensä, lohdutin itkuista surijaa.
 Taas kerran lupasin, kunpa vain pitäisin lupaukseni.

Vein keskimmäisen Lentokentälle, hän palasi pitkän lomailun jälkeen Sveitsin kauniisiin maisemiin. Kotimatkalla jätin miehen kävelemään Maunulasta ja tein vierailun pelikaverin osastolle, jonne hän oli suorilta jaloilta jäänyt potilaaksi. Elämänhalu oli kuitenkin tallella, mikä ei miehen poismenon jälkeen ollut mitenkään itsestään selvää, sillä paikalla oli töölöläinen luottokampaaja siistimässä ystäväni upeita hiuksia. Aikani siellä juteltiin, ihmeteltiin maailman järjestystä ja alhaalla nurmella kasvavaa  omenapuuta, jonka oksat olivat täynnä kauniita pyöreitä omenoita. Lupasin viedä terveiset pelikavereille, joista yksi oli juuri yhden pelikaverin miehen hautajaisissa. Se on nyt sitä aikaa kuulemma.

Jos me mummut rypistymme ja vanhenemme,

niin Finlandiapuiston upeaakin upeammat kukkaistutukset ovat suorastaan röyhkeitä kukkiessaan jo kuukauden istutuksen jälkeen tiheinä mättäinä, kuten eräs ystävä kuviani kukkaryhmistä kutsui! Vielä kuukausi sitten koko puisto oli kuin pommin jäljiltä

ja nyt sieltä ei tyhjää paikkaa löydy etsimälläkään! Millä moinen kasvun ihme on saatu aikaan?! Ja lasten riemu oli silmin nähden ilosta sekaisin, hiekkaa ja vettä,

siinä taika lasten touhuihin. Oli hauska seurata vanhempien puhdistusyrityksiä, kun lapsi oli oli kurassa yltä päältä!

Hakasalmen Huvilassa oli Volker von Boninin mustavalkoisia valokuvia Helsingistä vuosisadan alusta jonnekin kahdeksankymmenluvulle. Mustavalkoista on aina yhtä kaunis katsella ja joitain hauskoja yksityiskohtiakin sieltä nappasin,

kuten mm Lastenseimen vauvaosaston päiväunet ulkona kerrostalon seinustalla. Rivissä olevat "vaunut" näyttävät olevan kadun varrella, jopa auto on kuvattu takana olevalla kadulla. Ajatella, siinä ne nukkuivat. Ja tuota hiekkasukellusta ihmettelin, rannalla kun oltiin! Liekö ollut opetus meneillään?!