Ja taas ....

Kun muu maailma istui television ääressä seuraamassa jalkapallon loppurutistusta Espanja - Englanti, minä seurasin ”Ulkolinjaa” Japanista, ajattelin , että sekin on kelvollisempi katsottava kuin jalkapallo,

joka muuten Yläkoululaisen kohdalla on hyvinkin huomioitu, mutta näin eläkeläisen mittakaavassa ohittanut jo aikaa sietokyvyn. Vaikka enhän minä sitä itse katsele, seuraan vaan miehen jalkapallolla aikataulutettua elämää. Urheilu on erikoinen elämäntapa, se omii ihmisen ja ihmisen lähipiirin kokonaan valtaansa, nykyisin lisäksi tuntuu, että se on syönyt suurelta osalta kansaa kaiken muun harrastuksen. Ehkä se helppous, millä urheilun eri lajit nappaavat ihmisen koko perhekuntineen mukaansa, on juuri sen voima. Lapsi harrastaa, joten koko perhe harrastaa, lapsi kasvaa ja harrastus muuttuu liki ammattimaiseksi, mukaan tulee suku, ystävät ja kaverit, piiri laajenee, ollaan yhtä. Ja loppu onkin sitten television maksukanavien historiaa, ellet jaksa silmilläsi seurata, niin ainakin korvasi ovat kovilla vuorokaudet ympäri, hiukan kärjistäen. Porukassa kuin porukassa alat olla harvinaisuus pelkkänä kuunteluoppilaana, hämmästelen moista urheilullista kansaa, olisihan maailmassa muutakin intoutumisen aihetta kahvipöytään.

Istuin lukemassa juttutäytteistä Hesariani parvekkeella,

ukkonen rytisi kunnolla, sade hakkasi kattoa ja mustarastas laulaa luritti niin heleästi, että herätti ihmettelyni, miksi näin? Vieläkö se joutuu houkuttelemaan uuden kumppanin näin loppukesästä, laulu ainakin on kovin voimallista, tokihan sillä morsion löytää. Ehkä sillä on parempi osa kuin japanilaisilla nuorilla, joilla tuntui tulevaisuuden odotus olevan hukassa. Perheitä ei perusteta, yli puolet naisista ei halua lapsia ja miehetkään ei halua sitoutua, elämä on liian kallista. Yhdellä nuorella on lähitulevaisuudessa hoidettavanaan neljä vanhusta, joille ei löydy hoitopaikkaa. Vanhukset joutuvat keksimään oman hoitonsa itse, terveempi hoitaa huonompi kuntoista ja lopuista huolehtii koneystävä. Tulevaisuus ilman lapsia oli epätodellinen, jota ei onnistuta korjaamaan ihan äkkiä, lapsen kasvaminen aikuiseksi kestää sentään jonkin aikaa Japanissakin. Jotenkin Japanin kehitys toi mieleen oman kotimaamme, jossa lapset eivät enää olekaan prioriteetti hallituksen ajatuksissa, sosiaalipuolen alasajosta se lähti, sanoi joku guru tuossa jutussa.

Joskus viikkooni ei mahdu kuin bridge, joskus sitten menoa osuu joka päivälle. Helsinki CUPin jälkeen kentän reunalla seisomiset loppuivat hautajaisiin, vuosi sitten menehtyneen tätini satayksvuotias mies meni Mirja-tädin perässä,

tilaisuus on murheellinen sekä mukava, sillä hautajaiset alkavat tällä nykymenolla olla niitä ainoita sukujen kohtaamisia. Seuraavana päivänä tytöt lähtivät vuokramökilleen vieden mennessään Alman ja Yläkoululaisen kavereineen, meitä asia kiinnosti vain huolena ilmojen suhteen.

Sitten oli yhdeksänkymppiset, kuten joka kesä. Ja kuten joka kesä, sinä päivänä aurinko porotti helteisesti, vein pari ystävää mukanani, asia joka on ilo, sillä niin moni on joutunut neljän seinän vangiksi ja vain puhelinyhteyden varaan. Ja siinä minä ollen huono. Seuraava päiväkin on taattu visiittipäivä joka vuosi, Yläkoululainen täyttää vuosia!

Ja nyt kekkerit oli mökillä.

Mökillä satoi, mutta eipä tuo haitannut lasten mökkielämää, ei tainnut haitata vanhempienkaan, sillä tällaisen keskustelun pongasin: ” Olisi ihan mukava omistaa tällainen hirsimökki, siinä on hyvä hengittää.” ja siihen keskimmäinen: ” Sen pitäisi vaan olla viidennessä kerroksessa!”