Me and Marley

 

Eilen katsoin lopun, joten tänään ajattelin katsoa alun. Siis elokuvasta ”Me and Marley”. Tuli sitten katsottua taas koko elokuva. Marley on koira, labrador ja elokuva kertoo tarinan pennusta hautaan.

 Meilläkin oli lapsiperhe isossa alussa ja siihen tietysti kuului koira, suuri ja karvainen. Tulvahti mieleen tuota elokuvaa katsoessa, että pitäisi hakea mies pois naapurihuoneesta jalkapallon huumasta, kertomaan, että katsopas nyt oikein tarkkaan, noin se meni meilläkin, jos et vaikka muista ja ethän sinä voi  muistaakaan, kun piti ansaita leipä ja koiranruoka.

Meidän tarina alkoi näin: Olin neljännellä kuulla raskaana ja asutimme uutta omakotitaloa, jossa oli suuri aidattu piha. Mies oli luvannut jossain herkässä vaiheessa, että sitten kun muutamme omakotitaloon, saan ottaa koiran. No nyt asuimme omakotitalossa ja minä halusin sen koiran.

Mistä lie oli unelmiini oli tullut iso musta newfoundlandinkoira, koskaan en ollut sellaista nähnyt, en tavannut, mutta jonkinlaisen kuvan olin muodostanut, taisi moinen karvakasa olla lemmikkinä joissain Anni Swanin kirjoissa, ”Tottisalmen perillisessä” ehkä? Oli aamu ja luin Hesariani, kun silmiini osui luovutettavien koiranpentujen ilmoituksissa Newfoundlandin nimi! Mies taisi olla Hollannissa ja jollain tavalla sain häneen yhteyden, että nyt pitää mennä hakemaan heti ennenkuin ne on kaikki myyty! ”No mene mene !” sanoi ja minähän kokosin lapset autoon ja lähdin kohti Nurmijärveä, jonne puhelimessa ohjaava rouva minut opasti. Pienen pahvilaatikon löysin mukaan, sinne sitten pentu pääsisi nukkumaan kotimatkan ajaksi. Reitin katsoin paperikartasta, eihän siihen aikaan tiedetty kännyköistä mitään, ja kirjoitin ylös mistä käännytään ja minne, perille tultiin.

Ei edes tarvitse silmiä sulkea, kun näen edessäni valkoisen aidan, siinä portin, keltaisen talon kaukana pihan perällä, siellä talon emäntä rappusilla toivottamassa tervetulleeksi mahdollisen uuden koiran omistajan. Edellyttäen,että uskallan lapsineni avata portin, sulkea sen ja astella rauhallisesti taloa kohti. Ihan pieni hetki siinä meni, pihassa lönkötteli seitsemän täyskokoista nöffeä, noin äkkiseltään katsoen oli kuin siellä olisi astellut seitsemän suurta mustaa karhua. Lempeästi ne katselivat portin aukasijaa, tulivat rauhallisesti luo ja antoivat vieraiden suorittaa rohkeustestin kiitettävästi, onneksi, sillä muutoin meistä ei olisi tullut nöffen omistajaa, kertoili myöhemmin talon rouva.

Pentu saatiin sitten monien kyselyjen jälkeen mukaan, laatikkoon siitä mahtui vain puolet, taisi nukkua kotimatkan ajan, ehkä keskimmäinen muistaisi, tuliko pureksituksi jo silloin vai vasta seuraavina päivinä,  hampaita sillä oli ja niitä ei säästelty.

Minulla ei siis ollut ollut koskaan koiraa, enkä oikeastaan tiennyt niistä muuta kuin että karvaisia ovat. No nöffehän täytti yli odotusten tuon viimeisen toteamuksen, kaikki muu olikin sitten puhdasta yllätysten riviä. Siihen aikaan kasvattajan ohje kotiin vietäväksi oli, että pentua ei saa ”kasvattaa” ennen kolmen vuoden ikää, sen pitää antaa  ymmärtää ja oppia itse. No hyvä, tokihan se onnistuu, ennätän saada hauvelista hyvin käyttäytyvän perheenjäsenen ennen vauvan syntymää. Vähänpä minä tiesin!

Seuraavat vuodet olivat yhtä matalalentoa, ei tämä Marley paljonkaan poikennut meidän Panttesta. Uuden pihan kaikki puut ja pensaat tuli istuttettua muutamaan kertaan uudelleen, koiran kokoisia kuoppia oli piha täynnä, niitä sitten peittelin vatsani kanssa betonilaatoilla. Sitkeästi ostin aina uudet omenapuun taimet, tuliko niistä mitään ennenkuin muutimme  toiseen kotiin.

Nöffellähän on paksu turkki, jossa on vahva alusvilla, sen hoitaminen oli hauska toimitus, karvaa irtosi joka kerta muovikassillinen.  Opin lähettämään karvan Pohjanmaalle, tekivät siellä siitä lankaa ja siitä kudottu villapaita hylki vettä, kalastajat kuulemma suosivat. Tuota vettä hyljeksivää juttua kertoili kasvattajakin ja minähän sen uskoin. Tuli sitten tultua huijatuksi, kun vettä ja uimista rakastava koira sukeltaa kuraojaan, tallustaa iloisena kotiin suihkuun ja emäntä kerää ämpärillisen hiekkaa ja mutaa kylppärin lattialta. Uudessa kodissa olikin sitten koiraa varten oma pesuhuone, jossa toki hevosenkakkaiset saappaatkin sai huudella puhtaaksi. Pieni episodi, kaikille perheenjäsenille oli selvää, että kenkiä ei saanut jättää esille. Kaikille muille paitsi sille perheen päälle, joka kenkäfriikkinä oli teettänyt Italiassa itselleen mahtavasta ohuesta nahasta kengät- ja laittoi ne tuulettumaan ulkorappusille! Kenkä suussa Pantte katseli taivaalle, kun menin ottamaan pois sen mitä kengästä oli jäljellä, koko kantapää oli syöty parempiin suihin. Mies meinasi heittää kengät roskiin, mutta säästäväinen naapuri otti ne talteen, teetti suutarilla uuden kantapään ja koskaan ei ole poika saanut niin upeita kenkiä kuin nuo Pantten ruokana olleet! Ja aasinsiltana kengästä puheenollen, kun en suuren vatsani kanssa voinut juosta koiran touhuja korjailemassa, minkä viisas koira tietysti äkkiä pani merkille, niin suutuinpa kerran oikein kunnolla! Otin puukengän jalastani ja heitin sillä koiraa, osumatta kylläkin. Siitä se kasvatus alkoi, ei tarvinnut kuin ottaa kenkä jalasta ja nosta käsi heittoasentoon, Pantte pysähtyi! Keinot tulivat vahingossa, mutta onneksi tulivat, Panttehan oli ihana koira ja suuri perheenjäsen, jopa kooltaan.

Varsinaisen näyttelykasvatuksen teki sitten keskimmäinen saadessaan lisää ikää ja yllätti jopa kasvattajatkin!

Pantte eli yli kolmetoista vuotta, mutta tuli se hetki, jota ei kukaan lemmikin omistaja haluaisi kokea. Silloin ajattelin, että en enää ikinä halua tuoda lapsilleni, en itselleni, tuollaista surua. Se kesti aikansa ja muuttui onnellisiksi muistoiksi.