Koiranhaukut

Lämmin kesäilta, yötä kohti menossa. Istun parvekkeella kirjan kanssa ja luen kummallista nuoren naisen kirjoittamaa monimurhatarinaa ” Kuinka murhata mies joutumatta kiinni”. Olen lukenut parikymmentä sivua nyt ja nainen on tappanut jo kaksi, joutumatta kiinni. Kai minä luen kirjan loppuun, kun mies sitä niin ihmeissään iltaisin lueskeli, voivotteli, manasi ja luki, tuumasi, etten minä ehkä siitä pidä, ”mutta on se nyt jotenkin kiinni pitävä”. Moinen lausahdushan on paras suositus.

Meidän talon kiukkuinen ”talkkari” on varmaan muuttanut pois, sillä kello lähenee puolta yötä ja sisäpihalla raikaa koirien haukunta. Siellä ne saavat haukkua huvinsa vuoksi joka ilta ja täti-talkkari ei vaan ilmesty pitämään komentoa talon järjestyssäännöistä, oikeastaan aika hauskaa, koiran juttelu, elämän äänet. Elämän, joka taas kerran ilmoittaa meille, että loppusuoralla mekin ollaan, yksi on poissa, toinen sairaalassa, kolmaskin, mutta hänen osansa nuorempana  on kipuilla ja päästä toki kotiin. Ja yksi ystävä on saatettu hautaan hiljaisesti, näin oletan. Ja Suomen kesä on kauneimmillaan juuri nyt.

Jos on haikeaa, niin on iloistakin. Alakoululaisesta tuli yläkoululainen. Asiaa juhlistettiin kakuilla ja rahakuorella pitkine kirjeineen, jotta juttu on nyt niin, että kesän syntymäpäivää on aikaistettu ja setelipino uuteen pyörään lahjoitettu. Tämä Mummi ei ole ollenkaan varma tuliko lahjakortin koko pitkä teksti luettua, mutta rahanippu tuli välittömästi huomioitua ja sängyllä lojuneille kavereille heiluteltua leveän hymyn kera.

Pyörään se nippu oli tarkoitettu, poika kun kasvaa joka vuosi. Pyörän hän sitten kävi äitinsä kanssa ostamassa tänään, hieno on kuulemma, kuvaa ei ole vielä tullut. Jos sitä eläisi kuin muinoin, landella navetan kyljessä monen polven yhteistaloudessa, niin tuota kesän riemua saattaisi seurata oman aitan rapuilla istuen, mutta kun elämästä on tullut  ”kaupunkielämää” kesän seuraaminen jää kännykän kurkkimiseen, toiveeseen oisko siellä kuvaa missä kesä kulkee!

Aika usein on ja silloin tuntuu kuin olisimme mukana kesän vietossa, niin hassulta kuin se voi kuulostaakin. Ihan sama juttu Rapakon takaisten kuulumisien kanssa. Pienestä on onni kerättävä.

Elämän onnea kävin keräämässä tyttären käsittelyssä, koko kevään kävelyjä hankaloittanut issias on melkein kadonnut. (https://www.osteopaattinoraseppa.fi/  ) Annoin eteeni osuvan ratikan mennä menojaan ja suuntasin remontin kourissa kärvistelevään Kaisaniemen puistoon. Keltapunaiset aidat ohjailevat kulkijaa astumasta kiellettyyn suuntaan, eipä sinne mieli teekään, koko alue on revitty ja turmeltu. Hauska sattuma elämän nopeasta eteenpäin menosta osui silmiini, kun ohitin Kaisaniemen päiväkodin ja silmään osui huvittava yksityiskohta!

Aidatun pihan sisäpuolella kuului pienten tättähäärien kiljahdukset, mutta suljetun portin ulkopuolella oli näky, jollaista ei omien lasteni aikaan olisi voinut olla! Näiden juuri kävelemään oppineiden kulkuneuvot, pienet kaksipyöräiset polkupyörät odottivat vanhempia noutamaan perillisensä, kotiin ajettiin ehkä yhdessä, kumpikin omallaan tai sitten vanhempi juoksulenkkiä harrastaen ja lapsi pyörällään perässä. On menty elämässä harppauksin eteenpäin.

Kun sitä aikansa pistelee suuhunsa sokeritonta, kermatonta, voitonta, lihatonta ja nyt vielä ruisleivätöntä ruuaksi mainittua lautasella olevaa, alkaa elimistö kaivata jotain joka ei ole tomaatti tai salaatti. Ikiaikainen suosikkini jäätelö on turmeltu laktoosittomalla tuotteella ja tuloksena lähinnä purukumia muistuttava venyvä vetinen kerman värinen löllö! On siis jäänyt syömättä sekin. Papupurkkia etsiessä eilen sain hirmuisen jäätelönälän ja kävin läpi kaikki pakkaukset, jokaisessa luki ”laktoositon”! Paitsi yhdessä ja siinä oli vielä mukana lakritsia!

Kuinka on mahdollista, että jollekin tuottajalle on valikoimissaan unohtunut mukaan tämä niin vanhanaikainen juttu, ei muuta kuin lakritsia, ei ainuttakaan kakun palaa! Purkki päätyi kassiini. Illalla A-Studion kiistelyjen aikaan pistelin suoraan lusikalla, hyvältä maistui eikä tullut huono olo. Liekö tämän kuumuuden syytä, että ei tullut myöskään huono omatunto.

Kuumuus siis jatkuu ja se pitää meikäläisen aika tiukasti sisätiloissa. Eduskunnassa oli meneillään Täysistunto, sitä oli oikein sopiva istua kuulemaan, kun aiheena oli ilmastokriisi,

olinhan Hesarini lukenut ja siunaillut lapsiperheitä ja kansalaisia, jotka itkevät rakentamisen pysähtymiseen Kruunuvuorenrannassa. Mitään niin järkyttävää tuhoa kuin Kruunuvuorenranassa en ole nähnyt aiemmin, upeat kalliot on päätyneet lisämaaksi ja metsät hakattu uusien rakennusten tieltä. Vanhat suunnitelmat joutaisivat roskiin, uudet kallioita ja metsiä säästävät tilalle. En ymmärrä, kuinka päättäjät kuvittelevat lapsiperheiden haluavan muuttaa tiukkaan kivikylään, toki meren äärelle, mutta kai terve lapsi muutakin kasvuympäristöltään kaipaa?!  Eikä tämä ole ainut paikka, jossa asemakaava on suunniteltu tehokkuutta ajatellen. Kuvitelkaapa suuttumusta ja melua, mikä syntyisi, jos Lauttasaaren merenrantakalliot ja käkkärämännyt saisivat saman kohtelun?! Silloin olisi Eduskunnassa joka tuoli varattuna, eikä kuten tänään tyhjää täysi, hehän saavat siitä palkkaa että istuvat salissa nappia painamassa. Onnistuisikohan koulusysteemi tuolla samalla tekniikalla tuottamaan parempia tuloksia?! Poissa silmistä, poissa mielestä.