Kirjastoja ja kenkiä

 

Kaksi erilaista kirjastoa, kaksi joissa en ole ennen käynyt. Olin monet kerrat kävellyt Sörnäisten Rantatietä ja lukenut ruman talon seinästä sanat ”Työväen kirjasto”, mutta eihän se minua puhutellut, korkeintaan ihmettelin, että mitähän sekin pitää sisällään. No nyt tiedän, se pitää sisällään kirjaston . Ystäväni soitti ja sanoi menevänsä kuuntelemaan, kun Meri Valkama haastattelee Tarja Halosta kirjoittamansa kirjan johdosta, tule mukaan , sanoi. Voinhan tullakin, tuumasin, olinhan lukenut Valkaman kirjan ”Sinun Margot”

ja pitänyt siitä valtavasti, ymmärtänyt sekä vasemman että oikean poliittisen suunnan elämisen vaikeudet kahtia jaetussa Berliinissä. Tämä uusin kirja olisi selvitys Tarjan ulkopolitiikasta, valinnoista, joita hän joutui presidenttiaikanaan tekemään, näin ymmärsin, piilokommunistina ystäväni seuraksi lähdin mukaan ja ihan suurella mielenkiinnolla, sillä siinä oli paikka, jossa en ollut ennen käynyt! Satoi, meitä oli märkää porukkaa ovella hyvissä ajoin, eläkeläisiä näköjään, tuttuja toisilleen sekä ovimikolle, joka kohteliaasti toivotti tervetulleeksi.

Yllätys oli suuri, huoneisto oli yhdistelmä muutamasta pienemmästä ja yhdistetty todella kauniisti, mielenkiintoinen paikka. Paikka jossa haastattelu tapahtuisi, oli kiemurtelevan käytävän perällä, kahviakin olisi saanut, mutta lähdin varaamaan istuinpaikkaa ystävälleni, joka ei ollut vielä saapunut. Ihmisiä tuli ja tuoleja tuotiin lisää, kaikki näyttivät tuntevan toisensa, tunnelma oli kuin vanhassa suomi-filmissä.

Ystävääni ei näkynyt, hyvin minä pärjäsin yksinkin.

Meri ja Tarja kävivät vuorokeskustelua kirjan tiimoilta, mielenkiintoinen tyyli kirjaesittelylle.

Eilen oli sitten tarjolla Eduskunnan Kirjasto, senkin paikallistaminen oli minulle uusi juttu, huolimatta googlen tarjoamisesta osoitteesta. ”Tottahan nyt kaikki tietävät, missä Eduskunnan kirjasto sijaitsee”, lohkaisi Kirjalauantaikerhon vetäjä minulle, kun epäilin kaikkien mummojen osaavan suunnistaa Aurorankadulle jonnekin kohtaa numeroa kuusi, joka osoitteeksi kerrottiin. Minäpä en tiennyt. Miksi olisinkaan, olin toki monet kerrat talon ohi kulkenut, mutta mitäpä asiaa minulla olisi sinne ollut, joten oli jäänyt nimikyltti lukematta.

Lisäksi etukäteisvarustelut vierailuun tyrmäsivät ajatuksen koko kansan kirjastosta, se oli siis jäänyt tiedostamatta. Kävijöiden lukumäärä, henkilötodistus, ei isoja laukkuja, kaikki nämä osoittautuivat etukäteispelotteiksi, sillä ovet olivat auki ja sisään pääsi turvatarkastuksen kautta. Meille kirjastoa ja sen käyttöä esitteli tiedottaja Timo Turja, jonka tunnin pituisesta tarinasta saimme kuulla monta hyvää ja hauskaakin juttua. Tarkkoja lukuja en nyt muista (syystä että eihän tuohon ohjeistettuun pieneen laukkuun mahtunut muistiinpanovälineitä), mutta taisi olla niin, että vain maailman kaikista hallitusten kirjastoista vain kaksikymmentä olisi auki myös kansan yleiseen käyttöön ja tämä olisi yksi niistä.

Oli miten oli, kirjoja oli paljon ja kansanedustajat kuulemma käyttävät niitä tukenaan puheissa, meillä ollaan ns kirjallisia, mutta vertauksena esimerkiksi Britanniassa edustajat käyttävät elokuvia, sarjoja ja nyt tietysti somea, oli tuollekin tyylille oma nimi, mutta katosi mielestä. Ehkä Briteissä tuosta syystä tilaisuudet ovat niin värikkäitä, ollaan nykyajassa, meillä eniten käytetty kirja on Raamattu, se ei juuri huutoihin suomalaista kannusta.

Tuota Aurorankatu kutosta hakiessa ennätin piipahtaa vieressä olevaan Taidehalliin, kiitos Museokortin pienikin käynti on mahdollista.

Sinne täytyy mennä uudelleen, kuvat hehkuivat väreissä ja olivat sommittelun riemua! Tuli äiti ja opetukset mieleen, kaunista.

Muistot tulvahtivat eilenkin illalla mieleen katsoessani Teemalta kiinalaista elokuvaa ”Jäähyväiset”. Siinä törmäsi amerikkalainen ja kiinalainen kulttuuri yhteen ja miten lie, mutta elokuvassa kiinalainen oli ehdoton voittaja.

Oli suvun ikämummo, joka sairasti syöpää. Kaikille oli selvää, että tauti on kuolemaksi, mutta se pidettiin salaisuutena, myös lääkäri osallistui tulosten väärentämiseen. Se oli kova paikka amerikankiinaiselle nuorelle, mutta taivuttava oli. Järjestettiin suuret häät, juhlittiin ja iloittiin, pidettiin mummo onnellisena. Totuus kerrotaan vasta viime hetkellä, tämä oli kiinalainen elämän viisaus, elät onnellisena niin kauan kuin sairaus sen sallii, miettimättä hoidon aikana kuolemaa ja rakkaista eroamista. Länsimainen ajattelee yksilöä, kiinalainen ajattelee aina yhteisöä, näin nuorelle amerikankiinalaiselle kerrottiin ja niin sen kuuluu olla. Ja niin se kai on.

Muistot luultavasti tulvahtavat monenkin mieleen, kun näytän tässä kuvan tekemisistäni parina sateisena päivänä. Tiedän yhden ainoa, jolla tällainen kone on vielä käytössä,

tallella voi olla monellakin, mutta kuka nyt enää korjaa vaatteissaan tai tavaroissaan yhtään mitään! Ostamme uuden. Paitsi minä, joka jostain oudosta syystä olen aina rakastanut paikattua enemmän kuin ehjää ja antanut lasteni kärsiä harrastuksestani läpi kouluvuosien. Mies löysi kaappinsa pohjalta kolmet täysin ehjät mustat nahkakengät, ihmetteli monia ostoksiaan aikoinaan. Nyt voi kiltisti heittää kahdet kannattomat ja pohjattomat roskiin, vaikka se säästäväiselle pahaa tekeekin.