Ja tuli uudet numerot -2024.

 

Olen kaupunkilainen, pakkaspäiväni kuluvat laiskasti nojatuolissa elokuvia katsellen. Keskimmäinen tuli aamukahville,

tuli puhetta kovista pakkaslukemista. Muistelin talvipäiviä joskus maalla, kun ei ennättänyt muuta tehdä kuin siirtyä mökistä toiseen hoitamaan takkoja ja puuhelloja, välillä koluamaan puuvarastoa, joka hupeni silmissä. Tytär oli lähdössä ystävän mökille keskiseen Suomeen ja tuumasi huoleeni, että siellä on ilmalämpöpumppu! Näillä tiedoilla maalaiselämästä moni suomalainen osti koronaikana mökin, ei tullut mieleen jäätyvät putket ja huimat sähkölaskut! Kun mies tuumi, jotta eipä näy ihmisiä ulkona, oli helppo heittää, että hehän ovat mökeissään lämmittämässä jottei putket jäädy kiinni! No, oli miten oli, osatotuus tuo ainakin on, sen verran kokemusta on jäätyneistä vesijohdoista.

Ulkona on valkoista ja kaunistakin, pitäisi suoriutua ulos. Mutta talvi, jäätyneet ja kuhmuraiset  kadunpinnat eivät houkuta, talveen kuuluu lumityöt ja ulkona rehkiminen, kävelyn voi siirtää kevätpuolelle katujen sulattua puhtaalle asfaltille. Hiihtäminenkin onnistuisi, mutta sukset ovat jo aikaa sitten kadonneet, pitäisi uusia koko välineistö. Siis narisen? Niinpä taidan tehdä, joku sanoisi että tuo kaikki kuuluu elämään ja asioista luopumiseen ja tottahan minä senkin tiedän, mutta mitä se nyt auttaa?!

On yö ja uni ei tule, päivärytmi on ihan sekaisin. ”Loppuisi jo nämä pyhät, että päästäisiin arkipäivään ja järjestykseen”, sanoi mies. Mihin ja miksi, kysyn minä, ihan samahan se on milloin me valvotaan tai nukutaan, kun aamut on nukuttava pois ja päivässä ei kuitenkaan mitään tapahdu!

Vaikka oikeastaan, joulun aika oli hyvinkin seurallista, yksi morsiuspari pari näyttämässä onneaan, jonka sitten taltioin monin kuvin huolimatta talven lohduttoman vähäisestä valosta.

 Yksi serkkupoika kävi päivittämässä koko miehen puolen suvun uutiset, näitä äkkivisiittejä saisi olla enemmänkin piristämässä ja muistia virkistämässä. Onnistuin myös saamaan yhteen keskimmäisen ja hänen lapsuudenystävänä vanhemmat, muisteltiin suruja ja iloja, molempia yhteisiin hetkiin mahtuu.

Olen myös jutellut puhelimessa lähes yhtä monta puhelua kuin koko viime vuonna yhteensä!

Joulukorttejakin tuli paljon ja paljon jäi kännyyn katsottavaksi, asia joka minua jossain vaiheessa rupesi naurattamaan, sillä tervehdykset kyllä tulivat sekä miehelle että minulle, mutta ne näkyivät vain minun puhelimessani! Eli siis jos olisin ollut ilkeä vaimo, olisin pitänyt kaikki vain itselläni ja tuuminut, jotta mitäpä minä niitä hänelle näytän, pitäköön ihan itse yhteyksiä ihmisille! Mutta kyllä pohjalainen on huono näissä korttiasioissa, joten olin ihan kiltti vaimo.

Monta kirjaa olen lukenut, mutta taso on ollut erinomaisen huono. Jotenkin olen todennut, että hyväkin kirjoittaja huononee jatkaessaan lukijan kaipaamaa jatkumoa sarjalleen, jää tuntuma pakosta jatkaa ja sitten tulos on sen näköistä. Hyvä esimerkki on kesäisen kaunis Kirsi Pehkosen Jylhänsalmi-sarja, sen kaksi viimeisintä kirjaa saavat nyt jäädä hyvästeiksi tälle kylälle. Sitten sain käsiini uutuuden, Siru Valpas dekkarin,

josta saman tekijän mukaan luodaan uutta sarjaa, kohteena ehkä pari-kolmekymppiset naiset. Kielenkäyttö oli sen verran roisia, että ainakin ikäihmiset jättävät sen välittömästi pois, elleivät sitten halua tutustua taatusti erilaiseen tuon ikäluokan elämään ja ajatuksiin. Pari kolme muutakin kirjaa olen lukenut ja huomioinut hauskan suunnan, nyt luodaan vanhan mallista dekkarijuonta ja etsivinä ihan tavalliset uteliaat naiset. Tai sitten olen vain sattunut juuri nyt saamaan nuo uutuudet kirjastosta käsiini, sillä onhan konsepti ihan vanha, nyt vain tuntuu, että paljon käytetty. Miksi en siis lue ns hyvää kirjallisuutta?! Tämän hetken niin sanottu hyvä kirjallisuus masentaa murheillaan, totuuden penkomisillaan. Toki kauniisti kirjoitettu kuvaus verisistä sodan draamoista tai totuuden kertominen elämän mittaisen huonon äitisuhteen raastavista vaikutuksista ja lopulta se anteeksianto. Kyllä minä sen Kähkösen kirjan luen,

mutta ehkä siirrän sen valoisampaan aikaan, kesään, vaikka tuskin ymmärrän tuota anteeksiannon ihanuutta, aina ei ole tarpeellista sekään. Ja luen minä ne muutkin eteeni tulevat hyvät kirjat, minähän luen niitä, mitä te luette, sillä tilaukseen menee aina lukijain suositut.

Mies katseli hiihtoja, minä jatkoin nurisemista itsekseni. Hiihtoon tuli tauko ja sain kutsun telkkarin ääreen, sieltä tulee Arto Paasilinnan elokuva ”Hurmaava joukkoitsemurha”. Hirteinen huumori hukkasi kaiken tylsyyden ja huomasin olevani ”se urhea suomalainen, joka ei yhtä pakkasta pelkää!” Kerrospukeutuminen on päivän sana, mutta toivottoman monimutkainen tapa nauttia ulos lähtemisestä,

tuli välittömästi mieleen kellarissa uinuva vanha minkki, joka olisi lämmittänyt ilman kerroksia, mutta ei kun ei. Kaikki muukin niin sanottu maalaisjärkinen vaate oli jätetty landelle, eikä uutta oltu hankittu tilalle, enhän minä nyt kaupunkilaisena enää sellaisessa paketissa kulje! Nyt olisin voinut, sillä kiertäessäni Tokoinlahtea vastaan tuli yksi ainoa koiran kuljettaja eikä hänkään nähnyt mitään huppujensa alta. Mutta vielä oli kaunista ja valkoista, erilainen postikortti kuin kuvat nuorimman syntymäkodin maisemat, keskimmäinen kävi virittämässä muistojaan. Muistoja ihmeteltiin myös Jari Tervon ohjelmassa ”Muuttuva Suomi”, eilinen kertoi vuosista seitkytluvun puolivälistä viisi vuotta eteenpäin.

Omat  muistot siltä ajalta ovat kyllä ihan toiset! Ei mitään tuttua mistään, eli nautin kokonaisvaltaisesti uuden kodin kesäisestä omenapuiden kukkaloistosta ja talvella lumen satumaasta. Se kaikki on nyt kadonnut, vaikka lumikuorrutus antaa toisin ymmärtää. Kotiin tullessani tunsin voittaneeni, ainakin sen suomalaisen itseni, jota kärsimys kaunistaa!