Ihmeellinen elämä

Keskustellessa keskimmäisen kanssa elämän kulusta ja tehdyistä valinnoista, sieltä tuli pientä huomautusta vanhemmalleen, että aina pitäisi pysähtyä miettimään ennen kuin tekee jotain isoa päätöstä! Neuvo on tietysti viisas ja osui kohdalleen, mehän olemme olleet hyvinkin äkkinäisiä päätöksissämme ja niiden toteuttamisessa, tätä kantaa yritin selvitellä, mutta ei se oikein tahtonut mennä läpi. Seuraavan yö meni harakoille juttu mielessäni ja kuinka ollakaan tulvahti ajatus äskeiseen jouluun ja joulunahan minä aina katson jouluelokuvan ”Ihmeellinen elämä”.

 Mitenkäs elämä olisi mennyt, jos ja jos silloin olisin toiminut toisin?! Niin pienestä on kiinni suunta ja näin se sanasta ”tahdon”  olisi mennyt. Lapsen halusin, mutta se olisi jäänyt siihen yhteen, ei ollut rahaa eikä päiväkotijärjestelmää. Asuisimme luultavasti edelleen Louhelassa Puolimatkan asunnossa, silloinen Louhela oli metsineen satumaailma, mutta muuttui nopeasti suureksi keskukseksi , siis helpoksi asua ja elää .Ehkä olisimme pystyneet ostamaan oman asunnon, ehkä emme, sillä mies olisi valmistunut lakimieheksi, työ olisi jäänyt pääkaupunkiseudulle tai sitten maaseudulle pikkuvirkamieheksi. Minä olisin ollut töissä ja jatkanut opiskelua, tai jos mies olisi päätynyt nimismieheksi maalle, sehän olisi ollut toiveideni täyttymys kanoineen

ja lampaineen. Toinen lapsi olisi ollut haaveissa, mutta kuka hoitaa, kun molemmat on töissä, päivähoito keksittiin, mutta ei joka paikkaan ja ei kaikille. Oletettavasti kuitenkin olisimme asuneet siellä Louhelassa, kirjeet olisivat kulkeneet Käpykylän ja Vantaan väliä, systeri olisi suuri taiteilija

tai sitten ei, pikkusysteri lähellä nykyistä jossain periferiassa, äiti ei olisi muuttanut Helsinkiin, Lindaa en olisi tuntenutkaan. Olisiko elämä ollut parempaa? Ainakin se olisi ollut monin tavoin kokemuksilta köyhempää, mutta eipä noita olisi osannut kaivatakaan, jos se ei kuulunut siihen elämään mitä olisimme silloin eläneet. On aika veikeää ajatella , mitä- jos-ajatuksia, niin monia mahdolisuuksia erilaisesta, vieläpä mistä elämän taitekohdasta sen suunnan olisi ottanut tai kuka sen olisi sinulle ojentanut. Kun on vain se yksi elämä.

Se yksi elämä tarjosi tänään mahdollisuuden konserttiin, jossa oli mahdollisuus kuulla Kaija Saariahon tuliteriä urkuja.

Odotus oli korkealla, mutta ensin meille soiteltiin satavuotista uskonnollista valituslaulua, joka on kummallista kyllä pyyhkiytynyt täysin muististani ja syykin lienee selvä, koko seuraava ohjelma oli niin kovaäänistä melutasoista korvien rääkkiä, että pyyhkiytyi siinä varmaan tajunnasta muutakin pois. Saariahon musiikkia, ”Maan varjot”, en voi millään tasolla sanoa musiikiksi, se oli suurenmoista meteliä joka ikisellä soittimella täydellä orkesterilla. Joku toinen voi tykätä, minä en. Mutta oli hyvin mielenkiintoista seurata urkurin,

Jani Lehtolan työskentelyä uuden soittimen parissa! Se oli kiehtovaa, hämmästyttävää ja kokonaisvaltaista, pehmeissä kengissä liikehtivät jalat olivat kuin olisi seurannut balettia. Urkujen äänimaailma oli mahtava, se tuntu resonanssina omassa rinnassa. Sitä siinä mietin, jotta toivottavasti lähes täydessä salissa ei ollut ketään sydänvikaista, sillä urkujen mahtava humina voisi jopa aiheuttaa sydänvamman! Puoliajan jälkeen tuli todellinen koettelemus, Gustav Mahlerin sinfonia 6 a-molli. Sen kestoksi kerrottiin 75 minuuttia ja kyllähän se sen ajan otti.

Jaksavaista porukkaa lavalla, sillä näin kuulijana voisi sanoa , että koko puolitoistatuntisessa ei nuottien paikat juuri vaihdelleet, äänen volyymin tasokin vain hetkittäin, korvat olivat kovilla. Hetkittäin tuli mieleen, että meillä kotiSuomessa leikataan melkin mitä vain, tässä olisi nyt ollut yksi loistava leikkaamisen paikka, puolet pois, eikä kukaan olisi huomannut! Turha meteli ja saman jannaaminen pilasi ne harvat kauniit kohdat, joita siellä lyhyesti soitettiin. En siis ole Mahlerin ystävä, mutta Jani Lehtolan vuoksi olen iltaan tyytyväinen, hänen urkumusisointiaan oli kaunista katsella.