Helle tekee outoja

 

Sietämätön helle on saanut jotain hyvääkin aikaa! Olen istunut telkkarin ääressä seuraamassa uuden Hallituksen tiedotustilaisuutta, olenko siis viisammpi kuin eilen tai viime viikolla. Kovin koomuslaisen Hallituksen olemme saaneet, itse Hallitus sitä kovasti kehuu ja oppositio moittii kovin sanoin, kuten sen tehtävä tietysti onkin. Mutta miten voi ihan tavallinen kansainen ymmärtää, mikä asia ihan oikeasti on juuri se, mikä on hyväksi ja toteututtamiskelpoinen, kun kansanedustajat puhuvat toisiansa vastaan?! Hyviä puhujia on joukossa paljon, heidän mielipiteisiinsä on helppo tarttua ja kotvan kuluttua kaikki tämä hienous kääntyy aivan toiseen suuntaan! Näin harvemmin politiikkaa seuraavan mielestä koko Sali on kuin pienet lapset leikkimässä köyden vetoa, vedä sinne, niin minä vedän tänne! Ainoa, missä olen vanhan ja uuden Hallituksen kanssa yhtä mieltä, on yritys ja ajatus saada ihan kaikki lapset oppimaan sekä lukemisen, laskemisen että kirjoittamisen ! Hohoijaa, miten me tähän on tultu?! Onneksi minä olen saanut käydä kouluni vanhaan aikaan, sillä kaikki nuo taidot on hallussa. Tämän helteisen kesän aikana juuri tuolla lukemisen osaamisella on ollut suuri merkitys, olen istunut parvekkeella, saanut luetuksi kolme paksua kirjaa, ymmärtänyt , että maailma on kovin erilainen sen eri puolilla ja elämän eri aikoina ja joka kolkassa ihmisen on  kuitenkin se oma elämänsä elettävä. Kaksi ajatuksia kiehtovaa kirjaa olen lukenut, toinen on Tommi Kinnusen ”Pimeät kuut” ja toinen on Meri Valkaman ”Sinun Margot”.

”Pimeät kuut”

oli sikäli mieltä askarruttava, että ensinnäkin mietin, miten on mahdollista miesoletetun osaavan asettua juuri tuollaisen vanhan naisen rooliin? Kansakoulunopettajan, jo kohta eläkkeelle lähtevän, sodan jälkeisen Suomen köyhääkin köyhempään itäiseen maankolkkaan joutuvan yhden opettajan kouluun opettamaan lapsia joka ikäluokalta? Olisi luullut, että opettajan rooli juuri tällaisessa paikassa, tosi surkeiden ja köyhien olojen lapsiperheiden kohdalla, olisi ollut se juuri oikea paikka empaattiselle ja tunnolliselle opettajalle! Minulle tuli ihan paha olo seuratessani pienten oppilaiden kurkotusta odottavaan syliin ja halaaviin käsiin, niitä ei tullut, tämä opettaja oli suorittaja, joka jätti tunteet sivuun. Lukijaa se kosketti, mutta ehkä se oli opettajan suojauskeino maailmaa vastaan. Mielenkiintoinen, mutta jälkensä jättävä kirja.

”Sinun Margot”

oli monisivuinen, paksu teos, joka asettui kolmelle aikavyöhykkeelle. Sotavuosiin Suomessa, Berliiniin Muurin kaatumisen aikaan ja nyt, vuoteen 2022. Sekä elokuvan että kirjan ystävänä olen tutustunut runsaaseen kerrontaan saksalaisesta elämästä itä-sekä länsipuolella, mutta jotenkin tämä teos sai yhtäkkiä tajuamaan, että ”kaikki ei itä-Saksassa ollutkaan huonoa”, että se elämä mitä he siellä elivät oli monella tapaa tyydyttävää ja onnellista. Vasta Muurin avauduttua moni tuli ymmärtämään, että heidän siihen astinen elämänsä oli länsimaisten mielestä vajaata, että se onnellisuus, mihin he olivat tottuneet, olikin valhe, jossa he olivat eläneet, siitä mitään tietämättä ja siitä millään lailla mitenkään kärsimättä, mutta että nyt, tilanteen muututtua, tuo entinen ei enää ollut mahdollista ja miten oli?! Pitikö heidän olla siitä onnellisiakin?! Tänään, vieläkään, he siellä eivät tunne olevansa samalla pallolla ”me täällä” kanssa.

 

Kesän alkuun on mahtunut myös matka keskimmäisen luo luonnonkauniiseeseen Sveitsiin

. Tapahtumat ennen koronaa ja aika sen jälkeen venytti matka-aikeita sillä seurauksella, että Helsingin uusi lentokenttä ennätti valmistua ja tutustuminen sen sisäpuolelle oli jäänyt sillä seurauksella, että tämä matkailija tunsi itsensä lähinnä ensikertalaiseksi, mutta onneksi sentään rohkeaksi suunsa avaajaksi, sillä kysymällä ei eksy kuin mummo, jolle suuntavaisto on ulkoistettu lapsenlapselle ja hänhän ei nyt ollut paikalla. Monikansallinen ja hyvin ruuhkaisa kenttä molemmin puolin tullia hämmästytti, Helsingistä on tullut todella kansainvälinen kiireinen lentokenttä. Se oli mukava huomata, pääsin nautiskelemaan suuren maailman tunnelmasta.

Tunnelmasta toiseen pääsin sitten pienessä idyllisessä rantakylässä, missä tytär tällä hetkellä elää unelmaansa.

Tuota tunnelmaa kokee enää ”Mamma Mian”-tyyppisissä elokuvissa, rantaa, vettä, pientä ja ystävällistä, kaunista. Äitiä hemmoteltiin perinteisillä musiikkifestreilla, kantosiipialuksen kyydissä pitkin kaunista järven selkää ja hyvällä ruualla etelämaalaisen ylenpalttisen kohteliaan ravintolaisännän kehujen loisteessa, italialaisen kumarrus vierailevaa äitiä kohtaan.

Niin erilaista tunnelmaa kuin viileässä ja kosketusta pelkäävässä Suomessa; jotenkin se tuntui vanhanaikaiselta ja siksi niin miellyttävältä.

 Alma-koiran kanssa seurasin lämpiminä kesäiltoina suomalaisten kesänviettoa Tokoinlahden ja Töölönlahden rannoilla

ja säälittelin uintimahdollisuuden puutetta, vettä ja rantoja on, mutta uimakulttuuria sinne ei ole luotu! Oppia kannataisi hakea Gersaun pikkukaupungista, missä sellaista rantakaistaletta ei ollutkaan, mikä ei kelvannut uimareille! Kuusikymmenluvulla  tuollainenkin ihme on kuviin tallennettu, Ristan upeat mustavalkoiset valokuvat näyttävät, miten Hakaniemen Säästöpankin rannalla lapset uivat ja tekivät hiekkakakkuja, ei se sen ihmeempi juttu ollut kuin Hietaniemen ranta samaan aikaan!

Illan viimeiseksi viihdykkeeksi seurasin A-studiota, jossa Petteri ja Riikka kävivät otteluun opposition kanssa. Ei tarvitse dekkareita nyt lukea, heissä riittää seurattavaa ja talteen otettavaa, kuten : ”Heikko sosiaalinen omatuntoa”, sanoi Saarikko ja sen minä nyt tällä hetkellä allekirjoitan, katsotaan sitten, miten maa makaa myöhemmin Orpon vinon hymyn takana.

Ja vielä kaksi kirjaa:  Fieldingiä luen paraikaa, se on vanha, mutta pidän siitä.

Pulkkisen LUMO on outo luettava, en voi sanoa suuremmin pitäneeni enkä edes oikein muista sen sisällöstä juuri mitään. Se kuuluu niihin kirjoihin, jotka luen -ja sitten unohdan.