Sadistinen konsertti

Kerrankin hyvä, että en päässyt kirjoittamaan heti blogiani, nyt siitä tulee huomattavasti tyynempi juttu.

Tänään oli siis konserttipäivä. Susanna Mälkin jäähyväiskonsertti ja sen hän oli päättänyt suorittaa oikein kunnolla, johtaa 92 minuuttisen Mahlerin sinfonian!

Siinähän ei ole väliaikaa, tämä yksi lause on tärkeä sinfonian kokemiselle. Koko suuri orkesteri on valjastettu käyttöön, samoin Helsingin kamarikuoro, mezzosopraano Victoria Karkacheva ja vielä Cantores minores-kuoro. Upealta kuulostaa, eikö totta?!

Orkesteri soittaa koko volyymillä kaunista –ja posauttaa sen kesken korvia vihlovalla kirskunalla, jatkaa yhtä suurella volyymillä, rämisee ja paukkuu. Väsymättä Mälkki johtaa tunti kuusitoista minuuttia ja koko tämän ajan solisti-Victoria

istuu tuolilla hänen edessään, ilman vesilasillistakaan, nousee ylös ja laulaa kaunilla metzollaan noin kymmenen minuuttia, se on sitten siinä. Orkesteri  soittaa satumaisen kaunista kunnes taas räsähtää, sinne meni sekin tunnelma.

On kulunut tunti ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia, pienet valkokauluksiset laulajat nostetaan ylös, samoin kuoro. Poikien lauluosuus oli viitisen minuuttia, se hukkui orkesterin pauhuun, samoin melkein kävi kuorolle. Kaikki jäivät seisomaan, joten odottelin uutta laulun osuutta, mutta sittenpä yksi kuorolainen sai seisomisesta tarpeekseen ja istahti. Kohta istahti varoen toinen, kolmas ja jokainen vuorollaan, ei siis yhtä aikaa. Yksi pieni poika oli uskaltanut kurkistaa suorasta rivistä kuoroon päin ja huomasi, jotta siellä se yksi istahti! Mikäs siinä, hänkin istui. Rohkeaa istujaa seurasi poika jos toinen perään, hyvin varoen, kuin olisi tullut käsky istua kuin laineita tuoden. Lopulta istuivat sekä kuoro että pojat.

Minut valtasi kiukku ja viha. Tämän Mahlerin on täytynyt olla sadisti ja naisvihaaja! Komentaa nyt lapset istumaan hiljaa penkeissään puolitoista tuntia, eikä edes päästää heitä laulamaan kuin sen vaivaisen viisminuuttisen! Ja naisviha, sehän oli ilmiselvää, istuttaa laulajaa yli tunnin tuolilla ja laulattaa varttitunnin!? Samaan sadistiseen linjaan oli nyt Mälkki lyöttänyt itsensä, hän varmaan ajatteli, jotta kun minä nyt lähden, annetaan niille kunnon annos ja annetaan se vielä oikein kovaa!

Kansa tykkäsi, muutama tuttu tyrmäsi, mies tykkäsi. Ehkä se olikin taas sitä miesten musaa, rajua ja mahtavaa. Oli miten vain, minua säälitti pienet pojat. Konsertti ei olisi musiikillisesti kuinkaan häiriintynyt, jos keskellä olisi ollut pieni tauko, jolloin kaikki laulajat olisivat voineet saapua saliin. Miten ihmeessä kymmenvuotiaat pojat on saatu tuohon muottiin!? Tulee mieleen entisaikojen satujen häijyt konstit ja uhkaukset, että jos ja jos, niin sitten niin ja niin. Miestä säälitti kaunis nuori laulaja, toki minuakin, iso raha on vaihtanut kukkaroa, sillä muuten en ainakaan minä olisi hänen hameessaan moiseen rääkkiin lähtenyt. Ei tarvinnut Mälkinkään lenkille tänään lähteä, oli se sen verran kova koetus.

Tämä päivä ei ollut vain Cantores minorelaisille kova päivä, sitä oli pienelle parivuotiaalle sukulaispojalle, joka joutui tämän yllärimummon kaitsettavaksi puistossa, kun äitinsä meni lekottelemaan siskon kanssa vauvavauintiin. Ensin oli kaikki hyvin, sitten ei, äitiä tuli ikävä ja huuto oli katkeamaton. Sitten tuli uni, kesken keinun.

Että mummolla on ollut tiukka päivä tänään, hyvin selvitty toki, vaikkakin valkokauluspoikien  huono kohtelu survaisi koko konsertin huonoon moodiin.

Tällainen ilhdutti sekä puistossa että Sanomatalossa. Sentään.