Ohjaaja: Aki Kaurismäki
Ranskassa Le Havren kaupungissa (oletan ) kuvattu kaunis ja herkkä elokuva hyvistä ihmisistä .Vain Kati Outinen edusti kaurismäkeläistä vanhaa ,hyvää kuten aina.Raskaat kyyneleet valuivat elokuvan loppumetreillä , enkä edes hävennyt .Hyvä julmaa ja byrokratian kiemuroita vastaan , satua , vaan voisipa se joskus olla totta ! Se kaikille avoin maailma ...
Itsensä liikuttaminen on työlästä , vaikka luonto sateisine katuineen ja hapekkaine ilmoineen yrittää minua kovasti autella !Polvien alapuolella on kuin viiden kilon punnukset , mäkeä alas menee liukkaasti , ylös onkin sitten uusi juttu .Halpaa kuntosalitoimintaa .Mutta liikuttava on , sillä puolet kolmeviikkoisesta hoitovälistä menee lähinnä ihmetellessä kunnon rapistumista , ruokahalun katoamista .Outo temppu sinänsä , sillä puntari keikkuu samoissa lukemissa , housunnappi ei löysene , olo ei kevene. Kaiken järjen mukaan neulan olisi pitänyt heilahtaa reilusti , sillä vierailin eilen -kävellen tietysti - Bulevardilla hakemassa itseni uudet osat . Hoitaja tipautti moiset käteeni ja minä meninasin kellahtaa polvilleni niiden painosta ! Voi meitä naisiaparkoja , mitä kaikkea me joudummekaan itsessämme kantamaan ! Ja joku vielä halajaa moisia nahkansa alle rikkoontumisen riskillä ! Olen huomattavasti paremmassa seurassa nyt , kun voin halutessani sanoa piu paut ja nakata hela hoidon laatikkoon ja komeroon ! Niinkuin jotain muutakin .Hammaslääkärin tilasin ensi viikolle , etten nyt sentään seuraa Mummon menoa ja joudu pudottamaan hammastarhaani vesilasiin uunin reunalle , siellä se irvisteli koko lapsuuteni yöt . Pidä itsestäsi huolta , ihminen , sinut on kuitenkin alkujaan kokonaiseksi ajateltu !
Pieni Daniel käväisi mummiansa katsomassa .Tuikea ilme tarkasteli myssypäistä höpöttäjää , hymy herähti Vaarille . Mummi kävi vaihtamassa tukkaa , johan hymy herkesi .Tuttuus on tärkeä .
3 kommenttia:
Naisihmisen päiviin mahtuu vahvoja elämyksiä, tiukkaa tuntemusten puntarointia ja kirkkaita hymyhetkiä pikkuisen kanssa. Elän aina hetken mukanasi, kun luen jännää tekstiäsi.
Hassua, miten Daniel ei tunnistanut... tukka paahan, siis! Laitoin juuri seinalle ison kuvan Danielista, Suomen joulupukilta saatu. Siina han katsoo suurin silmin - joku raapaisu on poskessa...
Juu, se raapaisu on Nyytin itsensä tekemä , elämän arkea siis. Olisi voinut photshopata pois , vaan ei olisi sitten ollut oikea....
On aina mukava huomata , että on jonkun ajatuksissa ...kiitos...
Lähetä kommentti