Uusi kone ihmeitä täynnä

Rotuerottelun rumentamassa Mississippissä mustien naisten sukupolvelta toiselle periytyvä uravalinta on ryhtyä palvelijoiksi rikkaille valkoisille perheille. Piiat elävät perheissä jopa vuosikymmeniä, mutta joutuvat silti käyttämään eri ovea ja wc:tä kuin isäntäväki.
Kirjailijan urasta haaveileva Skeeter (Emma Stone) saa idean haastatella mustia piikoja ja ikuistaa heidän tarinansa paperille. Kirjasta muodostuu skandaali ja sensaatio, jonka jälkeen mikään ei ole niin
 kuin ennen.
On käsittämätöntä , että puhumme oman nuoruusaikani Amerikasta ! Rotuerottelu on ollut todellista vielä vuona 1963 , ikäiseni isovanhemmat  olivat todennäkösesti orjia , väkisin tuotuja omasta maastaan . Hävetti katsoa .Alkukuvat antoivat ymmärtää , että kysessää olisi komedia !Kauempana komediasta tuskin olisi voinut olla , elokuva oli surullinen tragedia , ei vain yhden perheen kohdalla , vaan koko kansakunnan kohdalla.Mieleen tuli , että mitenkähän tämäkin poikkesi natsismista!Siistimpi versio , puhtaammat vaatteet , valkoinen tarvitsi mustiaan. Suositan elokuvaa jokaiselle  , jolla hiukankaan kytee epäluuloa "väärää väriä " kohtaan ...

Missä kuljimme kerran on mitä tyypillisin suomalainen epookkikuvaus.

Kirjan monille ystäville elokuva voi olla silti mieluisa. Vahvasti mieleenpainuvat kohtaukset ovat yksi romaaninkin vahvuuksista, ja elokuvassa ne voi nähdä kuvitettuina. Myös elokuvassa parhaat kohtaukset ovat voimakkaasti ladattuja, ja erityisesti pääroolien näyttelijät Jessica Grabowsky Luciena ja Jakob Öhrman Eccuna tuovat niihin elokuvallista kiihkoa.

Peter Lindholmin ohjauksen ja henkilöohjauksen ongelmana on kuitenkin epätasaisuus. Kiihko ei välity kaikista näyttelijöistä, ja joillakin se menee yli. Molemmissa tapauksissa hukutaan juuri epookkinäyttelemisen kliseisiin.

Muitakin ongelmia on. Elokuva käynnistyy hosuen, mistä seuraa, että sen alusta puuttuu jakso, joka esittelisi henkilöt ja paikat. Henkilöitä on runsaasti, ja paikoilla pitäisi olla kokonaisuudessa aivan erityinen merkitys. Westön romaanihan kertoo suomenruotsalaisen Helsingin historiaa, ja paikkojen avulla kuvataan kaupungin yhteiskunnallisia eroja.

" Missä kuljimme kerran " ei yllä lähellekään kirjan tasoa .Kuitenkin jos haluaa kokea miten ruotsalainen yhteisö eli aikaansa , siinä se kyllä onnistuu .Satumaisen kauniita koteja , paikkoja , idyllisiä kesäjuhlia , upeita pukuja jne jne .Ja suomalainen , se kulkee kurassa ja rähjässä , oli hän sitten rehellinen tai roisto , eipä suurta eroa noissa näkymissä .Sivistyskin on hakusessa.Mutta onhan urheus  ja rohkeus , sille Allukin rakkautensa uhraa.Allu ja Lucie , kirjan rakastavaiset , heidät on elokuvan tekijä erottanut vain heikosti toisiaan sivuaten . Sekava , mutta monin paikoin mielenkiintoista katseltavaa , elokuvana silti ei suuria tunteita nostane.

Suuria tunteita nousi pintaan tänään viidentoista vuoden takaiselle ystävälle , hänelle olivat lapset ,joita muuten on tasan kymmen kappaletta ,järjestäneet yllätyssynkkärit . Se seitsemänkymmentä tuli täyteen , niinhän me muutkin , kuka jo ennätti , kuka tulee perässä .Oli mieluisaa tavata melkein koko jengi , sehän on ennättänyt kartuttaa jäseniään jo sadan neljänneksellä , kun lasketaan mukaan puolisot ja lapset !

Kiitospäivän kiitokseksi sain huonossa asiassa hyvät uutiset .Torsokuvassa ei löytynyt uusia pesäkkeitä , joten sikäli voinen olla rauhassa .Varmuuden vuoksi saan kovimman kautta hoitokuurit , jotka alkvat jo parin päivän kuluttua .Ensin piritytään oikein kunnolla , sitten  väsähdetään hetkeksi , kunnes taas piristytään ja sitä sitten jatketaan tuonne kevääseen saakka.Ja kevyempänä ihan Juhannukselle asti .Olen ajatellut voida kuitenkin hyvin , ostaa ehkä vihreän peuukin ja laittaa geelikynnet .Ehkä .