Miten menee ja mitä kuuluu

 

Tuossa mietittiin, kävellessä kauniissa kesäisessä säässä Töölönlahden puiston kautta kotia kohti, että nyt jos oltaisiin maalla, seuraavat pari kuukautta olisi hankalaa. Sitä kissan neljättä elämää ei tässä nyt ole tarvittu, mutta kun muistelee naapurin päivittäisiä taksimatkoja sadan kilometrin päähän sairaalahoitoon, niin helpotuksen tunne nousee katsellessa ikkunasta ulos, jossa bussi seisoo pysäkillään ja ratikka on tulollaan, ei muuta kuin harppaus kadun yli ja olet kyydissä matkalla HUSsin hyvään hoitoon. Turbaani pienenee joka viikko, mutta saa sädehtivää käsittelyä parin kuukauden ajan, varmuuden vuoksi, että pysyy peikko poissa myssyn alta.

Tuo nyt sitten kyläilyttää joka päivä, mutta julkinen kuljettaa, satoi tai paistoi. Vaikka jos aikataulu sallii, niin mieshän kävelee molempiin suuntiin.

Huomenna on konsertti, sinne taidan mennä yksin, vaikka tiedänkin sen aiheuttavan kohun vieruspaikoilla, tyhjä paikka kertoo aina jotain. Nyt on kuitenkin hyvää kerrottavaa, miehellä ei ollut sopivaa päähinettä! Naisilla tuokin asia olisi helposti hoidettu, mutta pyöräytäpä miehen päähän huivi, suomalaisen päässä se aiheuttaa vähintään kulmien noston, ellei sitten tarvetta selityksiin. Eteisen hyllylle on haettava jostain baskeri, se sopinee joka päähän.

Tuli käveltyä viikonloppuna Arabian rantaa eteenpäin, kaunista, vihreää ja vetistä. Vanhan kaupungin lahti ja siellä upeat kalaportaat, kelpaa nyt lohikalojen nousta ja kiitellä puolustajaansa. Paikka on remontissa, mutta Tekniikan Museo oli avoinna.

Olen siellä joskus käynyt, mutta nyt hämmästelin suurta muutosta, paikka oli suorastaan upea! Ja tietenkin pullollaan ns ”vanhaa tekniikkaa”, jonka meikäläinen löytää vielä oman huushollinsa nurkista ihan käytössä.

Onneksi oli myös täysin käsittämätöntä ihmettä, se teki hyvää ja muistutti, ettei sitä nyt ihan vielä olla museomummoa! Meidän Museot ovat kyllä loistoluokkaa, kelpaa niitä esitellä ulkolaisille vieraille ja ehkä myös koululaisille, jos ne opettajat nyt mitään kuljetusavustusta enää saavat.

Pitkä ikä ja paikallaan elo tuovat haasteet omalle kielitaidolle, se on kurja pääoma, se katoaa ellei sitä käytä. Joten huolimatta sukuun tulleesta ja sittemmin kadonneesta espanjan kielisestä, koululaisenikaan ei tuota kieltä mummin kanssa suostu juttelemaan, siispä oppia on etsittävä muualta. Yhdessä Kirjastossa oli keskustelua  alkuperäisen espanjan kielen taitajan kanssa, sinne siis. Pieni kynnys oli ylitettävänä kun suuni avasin, mutta oli ilo huomata, että ei minua ihan myytyä onnistuttaisi tuolla kielellä. Parin viikon oppiväli on meikäläiselle oikein sopiva, jos vaikka kertaisi sanoja tai verbejä, mutta kieliopin jätän kertaamatta, tulee jos on tullakseen. Siinä nimiä kerrottaessa vieressäni istuva nuori nainen nappasi kiinni nimestäni, että ”eihän tuon nimisiä ole muita! Joten oletkos sinä se Noran äiti?!” Ja olenhan minä, hän oli Noran taitoluisteluvalmentaja Päivi, sieltä vuosien takaa. Lähetti terveiset sekä Evalle että Noralle. Näen Päivin taas parin viikon päästä. Kyllä maailma on pieni.

Sinne meni kesä

 

Istun parvekkeella päivän lehteä lukien ja tuumin, jotta oikeastaan tänä kesänä en olisi tarvinnut käyttööni kuin parvekkeen, sängyn ja vessan, niin tiiviisti ja mieluusti olen siellä aikani viettänyt. Tänäänkin, vaikka jo tuumasin puolisolle , että kohta onneksi tulee lunta, pääsen siirtymään sisätiloihin. On jäänyt moni asia hoitamatta, tämäkin kirjoittelu, minun kun on aina istuttava pöydän ääressä, kännykkä ei ole minun juttuni. Nyt käsien muuttuminen kalikoiksi komensi sisään ja nythän tätä on taas mukava päivitellä.

Paljon on viikonkin aikana tapahtunut. Miehen musteläiskä leikattiin, tilalle otettiin uutta ihoa reidestä ja päähän laitettiin sideharsosta myssy,

joka on pienentynyt joka käynnillä. Edessä on hattukauppaan meno, taitaa miehestä kehkeytyä samanlainen taiteilija kuin systerin miehestä, baskeri on hyvä asuste. Paljon parjatulle sote systeemille meidän perhe antaa syvän kumarruksen ja ison kiitoksen.

Aurorankadun Naisliittolaiset pitivät jonkin tason suunnittelukokouksen, jonne bridgeläisenä olisin kuulunut osallistua, mutta enhän minä ole aamuvirkku kuin ihan pakollisissa menoissa, joten tämä aamukahvi tuli hoidetuksi toisen bridgeläisen voimin.

Tuskin hänkään nyt oli virkeä kello yhdeksän kahvikupin ääressä, mutta heräsi kyllä äkkiä, kun bridgeläiset saivat huomautuksen huonosta käytöksestä! Joku oli jättänyt tervehtimättä keittiössä asijoijaa! No siitä olemme pahoillamme, mutta jonkun verran enemmän olemme pahoillamme Perussuomalaisten Teemu Keskisarjan huonon käytöksen vuoksi

. Onneksi Yhdistyksemme on naisten yhdistys, eikä meille voi edes esitelmää tulla pitämään mies, joka ei hallitse omaa käytöstään, akateeminen tai ei! Nykymaailma on pullollaan huonosti käyttäytyviä miehiä, nyt niistä keskustellaan ja lopulta hyväksytään. Malli siirtyy kouluihin, joissa pelkkä huono käytös ei kohta enää riitä, sinne joutaisi yks Keskisarja esitelmää pitämään! Kehtaisiko vai ottaisiko muutaman pitkän askeleen taaksepäin?!

Keskimmäinen käväisi viikonloppuna juhlimassa kummilapsensa ripille pääsyä! Tuli ja meni. Näin sitä tekee kunnon kummitäti, ei Sveitsi nyt niin kaukana ole!

Iloitsen aina, kun saan vieraakseni pientä väkeä. Toki myös vähän suurempaakin, koululaiseni teki pikavisiitin koulun ja jalkapalloharjoitusten välissä, kertoi, että ensimmäinen synkkärikirjoista oli luettu.

Siitä mummi suuresti iloitsee ja kysyttäessä oliko se mukava, vastaus oli tämä kuuluisa  ”emmätiiä” ja miten se sitten loppui , ”en mä muista”. Tämä on kuulemma sitä nykyaikaa, jonka kanssa suomen kielen opettajat joutuvat painimaan jopa lukiolaisten kanssa! Oppilaiden muisti on ”tässä ja nyt”, lukemastaan kysyttäessä välittömästi he eivät muista mitään. Surullista, mutta silti toivorikkaasti odotan sen toisen kirjan lukemista, kai siitä kuitenkin jotain jää päähän.

Se pieni neiti, joka visiteerasi, sai tutustua Alma koiraan. Taisi olla ensimmäinen koirakokemus, vaikka äidillään oli lapsena ollut kotona koira. Tuonikäisen lelujakaan ei minulla ollut, mutta olihan Alman kori täynnä,

se kelpasi hyvin korista lentävineen, onneksi äiti oli tervehenkinen Terveydenhoitaja, jolle pienet bakteerit olivat vain lisäsuoja! ”Lusikallinen hiekkaa” oli tämän äidin lääkärivaarin hoito ohje lapsen terveeseen elämään, sitä meilläkin on noudatettu. Koiratutustuminen alkoi hyvin, mutta päättyi vähän kehnosti, kun Alma  komensi tätä mummia yhdellä kovalla haukulla ja pikkuneiti säikähti! Loppuaika kuluikin sitten äidin sylistä uteliaana kurkkien, mitä se Alma missäkin nyt tekee! Kyllä se siitä vielä.

Yhden ihanan punatukkaisen synkkäritkin olivat samana päivänä kuin Bridge –porukka kokoontui taas vanhoille nurkilleen. Muistan kun ystävykset istuivat Nallenmäellä isolla kivellä, toinen oli neljä ja toinen viisi ja tämä viis vuotias pärryyteli RRRRää ja nelivuotias oli NIIN kateellinen! Nyt sen osaavat kumpikin.

Onneksi on muistot, onneksi vielä muistan.

”Ihonhoitoilma”, sanoi äitini pienestä tihkusateesta, se ei siis estä kuljeksimista rantoja pitkin hoitamassa sitä ihoa ja seuraamassa nuoremman väen vesitouhuja. Noin läheltä en ole päässyt katselemaan kanoottireissuun lähtijän tavaran piilottamista kapean kanootin uumeniin, oli se tarkkaa puuhaa!

Kun purjeveneen pakkaamishommat jo aiheuttivat muinoin täyskiellon sille harrastukselle, niin tämä aivan varmasti olisi jäänyt vain tuolle katselun asteelle. Kaunista katseltavaa, kamerakin tykkäsi.

Onnenlakki

 

Luku kolme näyttää toistuvan elämässäni näillä vuosilla, kun kaksi on täynnä, alan odottamaan sitä kolmatta. Ja tulihan se kolmas, mutta tänään aion muistella mukavia asioita, sillä viisikymmentä vuotta sitten elämäämme tuli vanhimman ystävänä Ellu, joka tänään täyttää kuusikymmentä vuotta! 

Juhlat on vietetty viikonloppuna mökillä toivottavasti ilman suurempia saderyöppyjä, vaikka eipä nuo sateetkaan ole iloisia juhlijoita aiemmin haitanneet ja kesähän kuivaa sen, minkä kasteleekin!

Albumit on mukavia muistoja täynnä, niitä kun jakelen, aiheutan ison ikävän Rapakon taa, sieltä kun matkaan lähdetty.

Kaupunki oli tyhjä, taivas upean sininen ja ilma syksyisen raikas,

kun lähdimme ajelemaan Puistosairaalaa kohti, sinne oli mies komennettu plastiikkakirurgin käsittelyyn, tarkoituksena poistaa tuo hämmennystä aiheuttanut mustikkasoppaläiskä.
Oli huojentavaa jättää hänet hyviin käsiin, sillä tulokset eri kokeista näyttivät hyviltä, joten odotus on ohimolla kuin juutalaisten vähän vinossa oleva kipa! Tällä hetkellä kännykkä näyttää komeaa turbaania,

sitä on pidettävä muutama päivä, jokunen tikki taisi tulla ja jalassa on siteen alla ihonsiirrosta parantuva alue, oletan. Kissan neljäs elämä.

Tuossa oli kaksi, on vielä se kolmas. Lempitätini Hiljan tytär, Kaija-serkku on poissa.

Kun mies kieltäytyi matkustelemasta ja hotelliyöpymisistä, jäi tämäkin käynti tekemättä, vaikka olin sen mielessäni varmaksi miettinyt. Enää en kanna edes huonoa omaatuntoa, näin ne asiat nykyisin menee, taidan olla tuon sukuhaaran vanhin nyt.

Olo on vähän vetämätön, taidanpa mennä telkkarin ääreen saamaan ajatukset mukavaan suuntaan, niin kuin eilen! Niskavuori taas näytettiin ja minä kerroin vanhimmalle, että muistuipa mieleen kesäinen onnen hetki,

kun sai astua ulos kesäaamuna yöpaitasillaan, maa oli kasteesta kostea ja täynnä linnunlaulua. Siksi minä noita niskavuoria katselen.

Mitä lie

Ennen kirjoittelin päiväkirjaa. Nuorempana siihen uskalsi kirjoitella tuntoja , joita ei muutoin olisi voinut kellekään sanoin avata. Sitten vanhenin, päiväkirjat pysyivät mukana, mutta tarinat sinne muuttivat muotoa, oli varottava, ettei kerro sellaista joka voisi vahingoittaa mahdollista urkkijaa, se ei enää toiminut mielen helpotuksena vaan pikemminkin sulki kaiken omaan sisimpääni. Jätin siis päiväkirjat, aloitin päivittäisen raportoinnin, kuten esimerkiksi miehen isä on aikoinaan tehnyt, niitä almanakkoja mies nyt usein kelaa. Kun puhelin oli kovinkin vieras,  nuoruudessanihan sitä ei kotona edes ollut, kirje oli minulle itsestään selvä ilmaisuväline. Olin ahkera kirjoittaja, kirjeystäviä oli ympäri maailmaa, maailma avartui. Minusta ei koskaan tullut puhelinihmistä, mutta sain ihan uuden maailman, kun herra google loi FACEn ja siihen sivuun blogin. Kun kukaan ei enää kirjoita kirjeitä,

kännykän viestit ovat ovat tynkätekstiä, blogiin kirjoittaminen pitää minut kiinni kirjoittamisen maailmassa, ei tekstin pituus, vaan että kirjoitat. Mukavaahan on myös huomata, että joku myös lukee ”kirjeeni”, sillä sellainenhan tämä teksti on. Aivan alussa kuvittelin, kun en koko FACEn toimintaa tuntenut, että kun kirjoitan, niin koko tuttavapiirini saa saman tiedon samalla kertaa, ei tarvitse roikua puhelimessa samaa asiaa toistamassa.  Noinhan se ei ollut ja hyvä, etten sitä sitä silloin tiedostanut, sillä koko blogin aloitus muinoin johtui juuri tuosta halusta ilmoittaa kaikille yhtäaikaisesti miehen sairastuminen ja sitten toipuminen, ja taisi sama toimia vielä vuosia omallakin kohdalla. Nythän tuokin ongelma on poistunut, ei tarvitse istua puhelimen ääressä, voi lähettää samaisen tekstiviestin koko suvulle ja tuttavapiirille. Vähän se on kalsea tyyli, mutta se lienee tämän nykyisen ajan henki.

Nyt taas päivittelen asioita, sitä kissan neljättä henkeä tavoitellaan, miehellä on viikon päästä yllätysleikkaus, pään mustikkasoppakuvio sai huonon tuomion, se poistetaan. 

Sitä odotellessa Hesari latasi mainion sivun ”HS 50 vuotta sitten 7.8. 1975.” Ennätyshelteistä siunailtiin silloin, yli kolmekymmentä oli pitkin maata, kaivot Helsingin ympäristössä kuivuivat, niitä jouduttiin täyttämään 200 000 litran päivävauhdilla! Merellisessä Hangossa oli Tulli takavarikoinut tuhat kiloa pornolehtiä ja neuvostoliittolainen tiedemies kertoi, jotta tuhannen vuoden kuluttua magneettinen pohjoisnapa siirtyy Arabianmeren alueelle ja etelänapa Filippiineille. Kekkonen sai muistoksi Etyk-nuijan ja Kaupungintalolla ylipormestarin vieraana oli Miss Universum,

Anne Pohtamo, joka totesi, jotta Missikisat on hyvä ohjelma, kilpailu siinä missä urheilukilpailutkin. SilloinNaisasialiitto Unioni vaati Annea tasa-arvon nimissä luopumaan tittelistään. Siihen tuli toteamus, että” täytyyhän tällä Unionillakin toki olla jotain tehtävää!”

Eilen oli miehen syntymäpäivä, tuli kukkia ja pullaa niiden mukana, Amerikan tytär on keksinyt oivan keinon lahjoa etäällä asuvaa pullahiirtä, pullat ja ruusun hän tilaa kukkakauppaan, josta päivänsankari ne sitten noutaa.

Nyt tarjottavat osuivat juuri sopivaan hetkeen,

sillä mies sai pari miesystävää kylään, vaimo latasi termarin valmiiksi, leikkasi pullat sopivan kokoisiksi ja katosi. Kirjaston kautta ratikkapysäkille, puhelisoitto pääseekö kylään, kaunis asterikimppu tutusta kukkakaupasta ja kyläluuta lähti matkaan, matkalle ei voi sanoa, ne ovat pois laskuista tällä kertaa. Leskirouva, vanhin ystävistäni, istui hämärän hyssyssä sälekaihtimet kiinni, ilmastointilaitteita oli kaksi ja ensi harmituksella parvekkeen oven pienestä aukosta huomio olikin ihan hyvä, laitteet ja pimeys ovat toimineet ihan kelvollisesti, lämpötila oli normaalin rajoissa. Mutta minun kaunis väririkas asterikimppuni muuttui mustaksi, väri tarvitsee valoa ja reilusti, huomasin. Hänellä onkin aina pöydällä valkoisia kukkasia, nytkin, nehän hehkuvat pimeässä. Valkoinen kukkakimppu tuli myös keskimmäiseltä, kaunis ja tuoksuva.

Siinä se punaisen ruusun kanssa on muistuttamassa uskomattoman pitkästä matkasta, mitä on yhdessä kuljettu! Kyllä tähän ihmeeseen nuorimman juustokakkukin olisi sopinut nautiskella, vatsaa säästettiin ja jätettiin se toiseen kertaan.

Tällainen kivimaailma kun meille on rakennettu, on hyvä ratkaisu suurimman osan vuotta, mutta kesä, helteet ja lasitettu parveke, jossa lasit ovat alas asti, ne ovat tappava yhdistelmä. Yleisönosaston kirjoitukset parvekelasien turhuudesta ovat saaneet keskustelun käyntiin, keskustelun, joka toivottavasti kantaa kortensa arkkitehtien korvaan, niin monta negatiivista puolta lasituksissa on. Tavaravarasto on monen talon parvekenäkymä, se pitäisi kieltää julkisivun vuoksi tai luoda uusi tyyli. Ongelmia aukipitolaitteissa, kun ei uskalla, niin ei sitten aukaista ja tuloksena on huono sauna.

Minä olen nauttinut varjoisasta lasittomasta parvekkeesta joka kesä ja varsinkin nyt, kun yötkin ovat kukkujaa hellineet. Äitienpäiväruusukin kukkii suurin kukkasin, orkideatkin pääsivät ulos, kevätorvokit ovat kehnonlaiset, ne vaatisivat aurinkoa, mutta ruohosipuli korvaa moisen epäkohdan sekä maussa että näyssä, tarpeeksi tälle kesälle.

Lissun viimeinen juhla

 

Lissun hautajaiset olivat Saksalaisessa kirkossa. En tuntenut käytäntöä, vaikka olin siellä osallistunut ennenkin hautajaisiin sekä myös Lissun pojan häihin. Silloin en asiaa sen suuremmin miettinyt, kaunis kirkko kauniilla paikalla, mutta miksi ? Kirkon sivuilla se kerrotaan.

Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle ja Helsingin vaihduttua suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi, alkoi alueelle muodostua pienimuotoinen saksankielinen siirtokunta. Kaupunkiin kerääntyi Itämeren yli käytävän kaupan seurauksena paljon saksaa puhuvia käsityöläisiä ja kauppiaita.

Lisäksi armeijan, yliopiston ja valtion virkoihin nimitettiin paljon yläluokkaisia saksankielisiä emigrantteja, jotka suomalaisten ja etenkin ruotsinkielisen yläluokan ajateltiin ottavan vastaan venäläisiä paremmin. Heitä saapui muun muassa Pietarista ja Revalista, eli nykyisestä Tallinnasta, jossa oli totuttu aktiiviseen saksankieliseen seurakuntaelämään.

Ensimmäisiä jumalanpalveluksia alettiin pitää saksaksi Helsingissä jo 1830-luvun loppupuolella, mutta tsaari Nikolai I:lle oli ehdottoman tärkeää, että kirkonmenoja pitivät suomalaiset pastorit, jotta kansaa voitiin yhtenäistää. Viipurissa oli kuitenkin toiminut itsenäinen saksalainen seurakunta jo lähes sadan vuoden ajan, ja siitä mallia ottaen halusivat Helsingin asukkaat oman saksankielisen uskonahjonsa.  

Aleksanteri II:n noustua valtaan saksankielinen väestönosa näki tilaisuutensa tulleen ja kirjoitti Suomen kenraalikuvernöörin taustatuella anomuksen saksalaisen papin nimittämiseen ja oikeuteen perustaa oma seurakunta.

Tuomiokapituli vastusti itsenäisen saksalaisen seurakunnan perustamista, mutta tsaari piti ajatuksesta, sillä saksankielisen väestöllä oli hyvät suhteet Suomen ruotsinkielisiin merkkihenkilöihin, ja saksankielisten tyytyväisenä pitäminen puolestaan paransi siteitä Pietarin seurapiireihin.

Virallisesti saksalainen seurakunta perustettiin 6. elokuuta 1858. Ensin kirkonmenoja vietettiin Tuomiokirkon sivukappelissa, mutta pian alettiin suunnitella Saksalaista kirkkoa, joka valmistui vuonna 1864.

                                                         Valkoinen arkku.

Sitä on aina yhtä vaikea katsella, ei siellä ketään enää ole, ystävä on jo poissa. Pienen pojan suuret kyyneleet, lapsen suru, mummi oli hänelle tärkeä.

Päivä oli kaunis ja nyt se on ohi. Taas on yksi ystävä vähemmän.

Monta elämää

 

Kissalla on yhdeksän elämää, ihmisellä vain yksi. Kun nuori nelikymppinen ei enää toivukaan huolimatta taitavasta lääkintähenkilöstöstä, se on elämänmittainen vääryys, kohtuuttomuus, sitä ei voi antaa anteeksi elämälle. Mutta kun sairauden runtelema liki yhdeksänkymppinen kuolee kauniisti kotonaan, sitä on vain kiitollinen kärsimyksen loputtua. Suruhan siitä jää, totta kai, se kuitenkin hälvenee ja muuttaa muotoaan kauniiksi muistoiksi, hän oli ystävä ja nyt hän on poissa. Serkkuni menetys on suunnaton, onnekseni en edes osaa tiedostaa kuinka suuri se on, oman lapsen kuolemaa ei mikään pysty oikein lohduttamaan. Se kissan yhdeksän elämää, on tässä tullut tuo sanonta mieleen, kun puolison musta kiiltävä luomeksi mietitty komistus ohimossa on nyt suurennuslasin alla luokiteltavana. Kolme selviytymistarinaa on jo kerran läpi käyty, jos hän olisi kissa kuusi  olisi vielä jäljellä. Tämä kotimainen tietotoimisto on perustanut minulle ihan oman kanavan, se kokoaa kaikki ikävät jutut kasaan ja toimittaa ne minulle yhdellä kertaa, ehkä ”yläkerta” on viisaudessaan ajatellut tämän kirjoittajan kestävän kertarutinan paremmin kuin tipottain anniskelun. Mikäpä siinä, tuntuu olevan noin.

Meillä on kuuma. Varmaan teilläkin?! Kuinka kuuma, se jää arvoitukseksi, sillä kaikki digitaaliset härvelit ovat juuri nyt ilman pattereita ja näytöt tuijottavat tyhjää. Ei siis kuuma, sanoo mies, joka tykkää kuumasta! Minä narisen ja valitan, aiheutan ärtymystä miehessä, mutta totean, että odotahan! Me asutaan Suomessa, jossa on talvi ja pakkasta! Sitten sinä valitat, mutta minäpä en! Ei tämä mikään uusi juttu ole (paitsi tämä Suomen pätsi!) , sillä mies olisi tykännyt asua Kaliforniassa (jonne vanhin sitten tuli tiputettua), mutta minä taas kosteassa HK:ssa. Siellä mies taas tuli kipeäksi, joten väliin jäi tämä upea Suomi,  ollaan siis ihan tyytyväisiä nyt ja kärvistellään vielä viikko, ehkä, kyllä se pian muuksi muuttuu!

Suomi on paljon muutakin kuin tämän hetkinen pätsi. Kummallisia kirjoja olen saanut luettavakseni, viimeisin ”Puiden lumo”,

Jällivaaralaisen kirjailijan, Ella- Maria Nuttin pieni kirjanen tunturista, siinä isä ja aikuinen eroahdistuksesta kärsivä tytär aloittavat tunturivaelluksen ja päätyvät kokemaan Lapin karun maailman lumimyrskyineen, tiettömine taipaleineen. Paljakka on paikka, missä ei tämän päivän digipalvelut toimi, se tuli ikävästi ”koettua” kirjan sivuilla, tuollainen kokemus saa  jäädä käyttämättä. Suositan kirjaa lapinlumoisille vaeltajille. Taisin lukea toisenkin ”opettavaisen ” teoksen ”Suhteista parhain”,

GUN-BRITT SUNDSTRÖM on kirjoittaja. Teos ottaa kantaa naisen ja miehen väliseen suhteeseen, kumpi joustaa , eli kummanko on annettava periksi, jotta yhteinen elämä toimii molempia tyydyttäväksi. Eletään 70-lukua ja minä tiedostan nämä kirjassa esiintyvät ongelmat. Hankala kirja.

Parveke-elooni kuuluu Helsingin Sanomien lukeminen kannesta kanteen, se sopii oikein hyvin syyksi oleskella päivät pitkät viileällä parvekkeella. Tämän päivän poiminta oli nimeltään ”Tehtävä ruokakaupassa”,

siinä toimittajan piti etsiä tuotteita, joita voi ostaa ilman maailmantuskaa. Kori jäi tyhjäksi. Olisi jäänyt minullakin, jos minulla olisi ollut sama tieto hallussa ostoksia tehdessäni, nyt on osin, jotta katsotaan, miten meillä ruokatalous kestää tämän kirjoittajan heränneen omatunnon! Jaffa-appelsiinin historia antoi  sysäyksen kerrata Toisen Maailmansodan jälkeen tehtyjä päätöksiä. Ei päättäjät ikinä opi, että meitä on maailmassa monen näköisiä ja tapaisia, jotka haluamme asua kukin omalla maallamme rikkomatta turhaan naapurimme puutarhoja ja istutuksia, miksi se on niin vaikea asia?!

Yleensä niin hiljainen ja hillitty ulkoministerimme Elina Valtonen kirjoitti tämän päivän(31.7) Hesarissa hyvän jutun ”Vieraskynässä”. Aiheena tietysti Helsingissä pidettävä Etyjin  päätösasiakirjan 50-vuotisjuhlaa. Toiveet oli korkealla silloin, usko ihmiseen ja naapurisopuun suuri. Vain hyvä ajatus on tallella, kaikki muu on heitetty romukoppaan.

Sekoilua

 

Helteen sekoittamalla päällä tuli luettua  kaksi kirjaa, Leena Lehtolaisen ”Korkean paikan lumo” ja Moa Herngrenin ” Ruotsalainen avioero”. Kirjoitin ensin, jotta kirjat olivat epämieluisia kumpikin, mutta tarkastellessani Lehtolaisen tekstiä, ehkä se oli vain osittain kurja, loppuihan se kuitenkin ihan säälisesti.Tässä Lumossa oli juonena tarina, jota en ole osannut suuremmin arvostaa, tarinan päähenkilö sanoitti lauluja, iskelmiä, kevyttä musiikkia, kirjoitti sanotuksia levy-yhtiön kuuluisuuksille ja tienasi kirjan mukaan erinomaisesti. Eipä ole tullut mieleen kuunnella laulujen sanoja, etsiä niistä  tarkoitusta sen hetken elämään, apua ongelmiin, suruun ja onneen. Että ne sanat olisivat todella tarkoitettuja laulajan ihan oikeisiin tapahtumiin, esittäjän itse tilaamia, terapeuttisia. Ehkä juuri tuossa on se taika, miksi jotkut oudot laulut saavat yleisön kuuntelemaan ja hurraamaan festareilla, tai on vain niin, että olen totaalisesti väärää ikäluokkaa, kun en moista tajua. Ennen oli musiikki ensin, sitten sanat, nyt tuntuu olevan toisinpäin, ainakin tuon kirjan mukaan. Toki nurinpäin oli muutakin, omat haaveet, toiveet ja elämä, joka oli monessa kohdin solmussa, mutta selkisi ja kirkastui lopuksi. Oikeastaan ihan hyvä kirja.

”Ruotsalainen avioero” ,

selkiintyihän sekin lopuksi, mutta mikä siinä oli sitä ruotsalaista, oliko sitten se yhtäkkinen viidenkympin villiintynyt aviomies, joka halusi omaa tilaa?! Ensin perustaa perheen, sopii vaimon kanssa, että mies tekee uraa ja naisen ura on koti, lupaa pitää ikuisesti huolen, että perheellä on kaikki hyvin, huomaa sitten, että olisi mukavampaa olla vapaa ja alkaa alusta, naapurissa on nätti eronnut nainen, jonka kanssa on kiva viettää aikaa. Ja kas, erohan siitä tuli! Mikä tässä on ruotsalaista, kyllä sitä meilläkin osataan. Kirjan suurin osuus pohtii vaimon ajatuksia, sopeutuminen on hankalaa, kun työpaikka meni alta, ystävät valitsivat puolensa, samoin lapset ja muut sukulaiset. Ymmärrys ja hyväksyminen tulee vasta viimeisillä sivuilla, silti lukijalle taitaa jäädä katkera maku suuhun.

Tämän helteisen viikon olisi luullut kuluvan nopeastikin, sillä tapahtumia on ollut usealle päivälle.

Oli ystävän 91 vuotisjuhlat, hänellä upeat tyttäret järjestävät kahvikekkerit joka kesä ja joka kesä he ovat myös tilanneet hirmuhelteen. Tänä vuonna se oli tajunnan vievä, joten ystävän kaunista pihaa tuli kurkistettua vain lasin läpi, sisällä istuttiin tuulettimen raikastaessa kuumaa ilmaa, ikkunaverhot tiukasti suljettuina.

Seuraavana päivänä koululaiseni täytti vuosia, sielläkin oli juhlat käynnissä, moninaiset kakut odottivat, oiskohan ainakin yksi ollut koululaiseni itsensä leipoma, kotitaloushan oli suosikkiaine koulussa. Vuosikuvakin tuli napattua, juuri sellainen kuin se tuolla ikävuodella nyt tulee. Pitkään ei sankari jaksa kameran edessä komeilla, hymykin on tosi vaikea houkuttaa esiin huolimatta kauniista hammasrivistä, hammasraudan lanka ei kuvaajan mielestä näy, mutta sankarin mielestä ehkä näkyy, sitä hymyä ei tule.

Ehkä sitten ensi vuosi jo hymyilyttääkin, tämä kuva kuitenkin seisoo kehyksissä seinällä koko vuoden. Paketeissa taisi olla mieluista ja tarpeellista, ainakin uudet kalastusvälineet on ostettu ja kesämatkalla keskiseen Suomeen on jo löytynyt laiturikin kalojen narraamiseen.

Vaari, huono kalamies, tuumasi, jotta eihän heinäkuussa kala syö! No jos ei syö, niin eihän se ole sen uistimen heiton pääasia! Näin olen ymmärtänyt.

 Alma päätyi mummilaan hellittäväksi, vaikka tylsäähän sillä on, leikkikavereita ei koirapuistossa juuri näy, eikä mummikaan jaksa pitkiä lenkkejä tässä helteessä. Mutta onpahan levätty, pidetty pitkiä aamuja ja viileitä yölenkkejä, erilaista kesää Almallakin. Tyytyväiseltä tuo näyttää.

Tämä viikko näytti olevan Naisten viikko. Kyllähän siitä lehden sivuilla mainittiin, mutta kun sen viikon pitäisi sataa, niin meni koko juttu ihan ohi! Siinä meni moni onnittelu ohi, oli Sari, Riikka, Maarit, ehkä muitakin, mutta yllätys Naistenviikolle, liekö uusikin ?! Keskellä viikkoa onkin saanut Reino/Reinhard oman nimensä kalenteriin!  Onnittelut näille naisenpuolille, mutta miehenpuoli saa jäädä ilman, tulla nyt keskelle Naistenviikkoa sotkemaan!

Perjantai on bridgepäivä, oli kesä tai talvi. Viikko sitten pelaajat olivat innostuneet kesänvietosta jossain helteisissä jutuissa, kuten koskenlaskussa, mikä on hieno homma juuri helteellä, siinä kun kastuu. Nyt saimme kokoon yhden pöydällisen, se riittää hyvin pitämään aivot pelikunnossa, kellä enemmän kellä vähemmän, minulla tällä hetkellä toimii tuo vähemmän.

Hesarissa oli juttu helteen tyhmentävästä vaikutuksesta aivotoimintaan, näillä lämpölukemilla uskon mitä sanomalehdessä kerrotaan.

 Enpä tiedä missä kunnossa juustot ja kakut olivat kuuman päivän päätteeksi Kampin torilla, siellä oli jonkinlainen kesätori upeine telttoineen täynnä mitä komeimpia tarjottavia,

sääli, että kuumuus varmaan epäsi monen ostohaaveet. Mutta kukkameri oli mahtava, muistui mieleen Kalifornian upeat kukkavalikoimat, kaikkea oli paljon, kaikki oli kaunista.

Jos olisi ollut puutarha, nyt sen olisi saanut kerralla kauniiksi, mutta kun ei ole, niin kärvistelköön parvekeorvokit rauhassa ja äitienpäiväruusu, se vain rönsyilee ja tekee uutta kukkaa!