Isänpäiväkin

Se oli eilen, Isänpäivä, ja vietettiinhän sitä yhden koiran ja kahden tyttären kanssa juustokakkua syöden. Koululainen vietti päivää oman isänsä luona toisaalla ja vanhin Rapakon takana Trumpin maailmassa. Oletettavasti tilastollisesti kokoonpano-otanta oli hyvä, laittoihan koululainen Vaarilleen onnittelutekstarin ja vanhin tuotti laatikollisen pientä ja hyvää, kotimaan toimituksena, eihän Rapakon takaa enää juuri posti jaksa paketteja kantaa.

Puhelinkin soi keskiyöllä ja pohdinnat Trumpin valinnan vaikutuksista tyttären elämään uskallettiin nyt käydä keskustellen rauhallisesti, suuremmin ison maan mahtavimman miehen käytöskukkasia referoimatta. Suomalainen passi ei tee liki kolmenkymmenen vuoden Californian auringon alla töitä tehneestä tyttärestä yhtään vähemmän amerikkalaista kuin siellä asuvan ja työskentelevän kuuluukin tehdä.

Se mikä on heille hyvää, ei aina ole samaa pienelle Suomelle, suuren ja mahtavan valtion kyljessä .

Muistot pyörivät päässäni, kuvavirta on suurta, minä näen elämäni tapahtumat kuvina, nauhan kuin elokuvaa katselisin, jotkut hyviä jotkut taas huonoja. Joku oli katsellut elokuvan ”Mummola”

ja taisin lukeakin, että se lähetettiin maailmalle esimerkkinä suomalaisesta joulunvietosta, tulin vihaiseksi. Niin moni lapsi tulee viettämään alkoholinkäryisen joulun tänäkin vuonna ja meidän päättäjät sallivat alkoholin kotiinkuljetuksen, toinen käsi silittää ja toinen lyö, eikä kukaan tajua miksi tulos on niin paljon huostaanottoa ja väkivaltaa. Suomalaisen ajatuksenjuoksu on kyllästetty viinalla, kun ”Mummolassa” perheen lapsi on ainut, joka näkee tilanteen järkyttävyyden, rähisevä juoppo alistaa pöydällisen puuroaan nauttivaa perhettä.

Tänäänkin voin vihoitella, Kouluhallitus määräyksineen astuu lasten varpaille. Puhutaan uskonnosta, vapaudesta harjoittaa sitä ja mitä sillä on tekemistä kouluopetuksen kanssa?! Totta kai saat mennä kirkkoon, käyttää huivia ja pitkää hametta ja koulun ulkopuolella levittää mattosi minne haluat. Mutta koulu on oppimista varten-  tai ainakin se ennen oli- historian oppiaineeseen kuulunee opiskella maailman eri uskonnot, johon tietoon kuuluu myös huivin ja hameen käyttö. Säälin opettajaa, jonka on valittava jalkapallojoukkueeseen pitkää hametta käyttävä luokkatoveri tai mattoaan kantava, joka levittää mattonsa kesken joukkuepelin. Ulkopuolelle jäävät myös musikaaliset kirkosta eronneet, kohta ei urkujakaan enää saa soittaa kouluissa, ne kun ovat vanhastaan kuuluneet kirkkoon! Musiikkikin täytyy valita ensin sanojen mukaan, pannaan joutavat Kansallishymnit Jalkapallo-otteluissa laulettavat ja monet muut. Jotenkin nyt on menty typeryyksiin, liekö vain yhdenvertaisuutta korostavassa Suomessa, tuskin tällaista maailmanlaajuisesti pysytään noudattamaan. Niin ja se lasten varpaille astuminen?! Jokainenhan sen näkee, säännöt ovat aikuisten.

Marraskuu, kohta on joulu. Kävin Saiturin Pörssissä

hakemassa kynttilään lamppuja ja tuli suuri ikävä aikoja, jolloin opettajan motivaation puute ei vielä haitannut Pikkumiehen pianotunteja,

siihen kuului usein käynti Saiturilla. Koululaisen vuoksi joulu pitäisi vielä viettää kaikkine  kommervenkkeineen, paketteja ja riisipuuro. Joulupukki on nyt harkinnassa, ehkä se vielä käväisee, ihan perinteen vuoksi. Joku joululaulu varmaan tulee lauletuksi, sanoja en kyllä aio tarkistella, me vanhat kuulutaan kirkkoon, nuoret eivät. Kuvat ovat olleet suuressa osassa joulussani, mutta nyt tuntuu siltä, kuin suuri vallitseva kuvatulva on kyllästänyt kännykän käyttäjät. Napataan kuva jostain tavarasta, paikasta tai ruuasta, mutta kuva lähettäjän kasvoista jää vuosi vuodelta kadoksiin. Kohta moni on minulle tuttu vain menneiltä vuosilta, jos tulisimme vastakkain kadulla, tuskin tuntisimme. Syntymäpäiväilmoituksissakin on nuoruuden kuva, kukapa esimerkiksi kuuskymppistä juhlijaa tuntisi, matkustaminen Rapakonkin taa ei enää taida luonnistua. ”Että se jaksaa!” sanovat tyttäret. Niinpä, noita tuossa mietin, kun etsin kuvia kortteihin ja kalenteriin.

Mutta muuten Marraskuu on mukava, pimeys sallii valojen ja kynttilöiden valaista, pieni tihkusade hoitelee ihoa, kuten edesmennyt äitini tihkusateesta sanoi.

Minä ja maailma nyt.

Amos Rexillä on ilo esitellä palestiinalais-tanskalaisen video- ja installaatiotaiteilija Larissa Sansourin (s. 1973) ensimmäinen laaja soolonäyttely Suomessa. Mennyt, nykyisyys ja mahdolliset tulevaisuudet kohtaavat tummanpuhuvassa näyttelyssä, jossa poliittiset mutta universaalin inhimilliset ajankohtaiset aiheet kietoutuvat kuvitteellisiin maailmoihin scifin, dokumentin ja oopperan kerrontakeinoja hyödyntäen.

Larissa Sansourin teosten elokuvallinen, tarkka visuaalisuus kutsuu sinut uppoutumaan tulevaisuuden maisemiin, joissa on mahdollista ajatella toisin. Näyttely käsittelee muun muassa Palestiinan kansan menetystä tai alati uhkaavaa ympäristökatastrofia ja laajenee tutkimuksiksi surusta, muistista ja periytyvästä traumasta.

Kävin katsomassa tämän näyttelyn Amos Rexissä. Mieli teki kirjoittaa siitä, ensi kertaa kävi niin, etten osannut. Joten oli kopioitava tekstinpätkä koneelta. Amos Rex näyttää rakastavan pimeää tilaa, tämä ei ollut ensimmäinen näyttely, jossa kuljettiin umpipimeässä, hieman hapuillen huoneesta toiseen, mutta pystyssä pysyen. Ei mikään helppo juttu tasapainoa hakevalle ikälopulle, minä selvisin suhteellisen hyvin, mutta muutama siellä olisi tarvinnut tukevaa käsivartta, jonka ehkä olisi saanutkin pyytämällä. Ainakin kerran olen sellaisenkin kokenut, pimeässä liikkuminen alkaa olla menneisyyteen kuuluvaa. Itse näyttely, joka koostui pelkästään videoista, oli järkyttävää katsottavaa, surullista kaipausta kadonneisiin, odotusta ja toivoa Palestiinan valtioon, tulevaisuuden uskoa ja mielikuvilla uutta luoden. Naisten näkökulma, rauhallisuus.

Kaunis ruska on hellinyt Helsinkiä, joten sunnuntain kaupunkikävely ihan Espalle asti ei ollut hullumpi ratkaisu, vaikka minä itse mieluummin hyppäisin hiekkatielle maastoon kuin asfaltille, jolta taas puoliso ei suostu poistumaan. Pitkä lenkki kivikovalla alustalla vaatii kermaisen kahvin ja leivoksen,

joka ehdottomasti on suklainen, kun mies sen pääsee valitsemaan. Itselleen hän on uskollinen korvapuustinsa kanssa. Kahvin jälkeen jaksaa taas kuluttaa punaisia lenkkareitaan ja odottaa tulevaa selkäsärkyä, joka sitten hoidellaan tyttären osteopaattisella käsittelyllä siivouskuntoon, kumarteluun rätin kanssa, sinänsä ihan hyvä liike ja puhdastakin tulee.

Sitten pari päivää pelikorttien parissa, joku jo kyseli josko Almakin tulee! Ei tule Alma nyt, vaikka yksi siellä hehkutti, jotta ”kerro nyt ihmeessä meidän ryhmässä, että Alma tulee! Sehän saattaisi houkutella jonkun tulemaan vaikka vaan katsomaan Almaa ja sitten tulijasta saataisiin uusi pelaaja!” On se vaan sen verran ihana hauveli.

Aurorankadulla toimii myös Laulukerho, jossa joskus kävin minäkin. Nyt tein sinne visiitin huomatakseni, että jonnekin koronan syövereihin se lauluääni, ääni yleensäkin, oli kadonnut. Usko hyvän opettajan taitoihin voi olla hakusessa, kuten se äänikin.

Sukuun tuli uusi jäsen, tyttövauva, vaaleanpunaista rakastavan äidin perheeseen. Nyt se on pelkkää rimpsua ja hörhöä koko Tatjuskan elämä. Keskimmäinen viettää laatuaikaa vaihto-oppilasperheensä luona Australiassa ja Amerikan tytär taitaa olla pressan vaaleista jännityksestä sekaisin, niinhän koko maailma, mekin. Ajatella, tuo uusi vauva kokee vuoden 3000, ellei maailma ihan päälleen kaadu! Minne se aika meni, ikuinen huokaus, enkä sitä aina edes ymmärrä. Tai hyväksy.

No joo, näinhän se menee, kun aamutokkurassa tekee laskutoimituksia! Tulipahan tuokin 3000 lupaus ja pudotettua 2100-luvulle, ihan hyvä luku sekin, vaikka täytyy sanoa, että ensin mainittu luku kuulosti uhmakkaammalta. 

Palkkakuoppalakiesitys

 

Jos minä olisi nuori aikuinen juuri nyt tässä ajassa, hakeutuisin melko varmasti politiikan ytimeen, niin kiinnostavalta se tuntuu! Kuuntelen juuri Yle Areenasta Eduskunnassa vellovaa keskustelua aiheena Palkkakuoppalakiesitys, todella mielenkiintoista kuunnella kuinka eri mieltä päättäjämme voivat samasta asiasta olla! Toki ymmärrän että on olemassa sekä hallituspuolue että oppositio ja niiden täytyykin otella toisiansa vastaan, mutta kun nyt on kyse luottamuksesta, niin puheenvuoroissa on monella tapaa kiintoisia ja järkeviä- siis mielestäni- perusteita ja uskomattoman vastakkaisia mielipiteitä. Kun nyt puhutaan voiko palkka nousta vai ja mikä on oikeudenmukaista ja milloin, sidotaanko lakiin vai ei, miten tällaisista asioista voi olla noin reippaasti kahta mieltä!? ”Vetäkää pois tämä surkea laki! –naisvaltaisten alojen kirous” vaatii koko oppositio. Onneksi olen eläkeläinen, ehkä me olemme seuraavassa myrskyssä mukana. Sitä odotellessa ja keskustelua ihmetellessä.

Sopu tuli  eivätkä vetäneet esitystä pois, eihän sitä kukaan odottanutkaan, mutta oikeudenmukaisuus ei nyt tässäkään toteutunut. Tämähän on mielipiteeni, jonka saan pitää ja olla sitä mieltä, mutta eipä sillä mitään muuta voi tehdä kuin kunnolla kinastella! Voi että, ollapa oppositiossa!

Sain loppuun kirjan ”Itkisinpä toisenkin”.

Ihmiset sodan jaloissa rajan molemmin puolin Karjalassa, ennen käveltiin naapuriin rajaa juuri huomaamatta, sukulaisia molemmilla Laatokan rannoilla, mentiin yhteen , perustettiin perhe. Sota luovutettuine alueineen, ihmisineen, uudelleen koulutettuja,  kuka oli milläkin puolella ollut ennen ja oli nyt, järkytti ja laittoi miettimään tätä tämän ajan sotaa ja ihmisten kohtaloita siinä.

Miten minä siinä käyttäytyisin, minkä hyväksyisin, kokisinko entisen naapurini viholliseksi, miten osaisin, yhtään mitään.

Enpä taitaisi sittenkään politikkaan haluta, tänäänkin A-studiossa kahdenlaisia mielipiteitä, joita poliitikot ihan totisella naamalla kehtasivat katsojille todistella keitä otetaan, ketkä heitetään yli laidan, pakolaiskeskuksista  kerrossänkyineen puhumattakaan.

Annan syksyn ruskan viedä murheet tuuleen ja unohdan. Etsin käteeni iloisen ja onnellisen kirjan.

Kiepsahdus kotikaupungissani

Suomalaisen Naisliiton syyskokous järjestettiin tänä vuonna Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa, joten tällä kertaa houkutus osallistua ihan livenä oli suuri. Vuosi sitten osallistuin etänä, uusi kokemus sekin, mutta eihän se koskaan ihmiskontaktia voita. Näitä uusia kokemuksia tällä digisaralla kokeillakseni etsin VRn  sivut, sieltä jostain löysin junien aikataulut ja siitä suoraan linkin tilaukseen ja viimein maksamiseen. Olin hämmästynyt, miten helppoa se oli, edellinen junareissu yksin taisi olla joskus parikymmentä vuotta sitten Turkuun,

mutta muutapa siitä ei ole mieleen jäänyt kuin pilven reunalle muuttanut ystäväni. Lipun hinta hämmästytti, parikymppiä yhteensä, eihän autolla onnistu ees taas samaan! Moisesta hurmaantuneena tilasin sitten Liiton sponsoroimaan hotelliin jopa kaksi yötä, ainahan voin hotellit peruuttaa ja junalipun jättää käyttämättä, kuukauden aikana voi tapahtua vaikka mitä, joka estäisi matkustamisen. Näinhän me mummot ajattelemme, mistä sitä tietää onko edes elossa kuukauden kuluttua, joten paras olla tekemättä tiukkoja päätöksiä  liian aikaisin! Migreenikkona olen muutenkin elämäni kulkenut ekstempore, miten sitä voisi näin mummoikäisenä tyyliänsä muuttaa? Ja oikeastaan, minkä vuoksi muuttaisin?! Lähden, teen ja sovin, jos se silloin onnistuu, hyvä niin.

Aika kului, vielä viimeiseen päivään asti odotin, jotta lähteekö mies mukaan, onhan se hänellekin tärkeä kaupunki, sieltä hän minut kyytiinsä nappasi. Mutta ei on pohjalaisen ehdoton ei, kotona olisi hyvä olla. Jätin miehen nukkumaan, kun aamulla ihmisen aikaan kello kymmenen  hyppäsin metroon. Rautatieaseman lähtö-ja menotaulut olivat kyllä tuttuja, niitä usein matkakuumeessa katselin, nyt oli helppo juttu löytää oikea raide lähtevälle junalle, astua vaunuun, istua penkille ja aloittaa ”elämäni junamatka” yksin. Jollain lailla tunsin itseni ihan oikeasti osaajaksi, olin siis onnistunut digipalvelujen kautta pääsemään junaan ja matkalle Käpykylään!

Näin tämän matkan yksi syy on juuri ”Saavutettavuus”-ryhmän ajama kansalaisaloite, jossa vaaditaan digi-palveluita joka kuntaan, sillä Suomessa digi-osaaminen on hukassa yli kuudellakymmenellä tuhannella ihmisellä, suurella osalla se on pakon edessä, mutta monella myös ihan vapaaehtoisesti, he eivät halua olla ”koneiden orjina”, vaan haluavat toimia kuten ennenkin. Vaikka Suomi on digin edelläkävijämaa, heidän käännyttämisensä nykyaikaan lienee mahdoton tehtävä. Siksi olen aina onnesta sykkyrässä kun eteen tuleva uusi digijuttu onnistuu, olen siis mukana.

Junamatka oli uusien kokemusten keräilyä, lähipenkillä istui nuori nainen ja kaivoi reppunsa uumenista täydellisen aterian, levitti sen pöydälle ja nautiskeli syömisestään Tampereelle asti. Toisella penkillä nuori neito kaivoi, repustaan hänkin, käsiinsä kutimen, työsti sitä kuulokkeet korvissaan.

Edessä oleva otti kännykän esiin kun oltiin Tampereen lähellä, katseli itseään selfienä ja aloitti meikkauksen. Kännykkä peilinä, enpä ollut ajatellut tuotakaan, itselläni oli laukussa ihan oikea sellainen. Minä istuin vanhanaikaisesti kirja kädessä koko junamatkan.

Katselin junan likaisesta ikkunasta maisemia muuttuvasta kotikaupungistani, silmäni kalastivat kauniin Viivi Lönnin vaaleanpunaisen talon,

mutta mitä oli tapahtunutkaan ympäristölle?! Lisää neliön muotoisia valkoisia kerrostaloja, kuin torahampaat ne ympäröivät tuon arkkitehdin  mestarinäytteen, muiston jostain menneestä ja kauniista. Asemakaavat siinäkin kaupungissa ovat saaneet runsaasti tilaa lehden sivuilla, eikä pienimpänä ”Vanhan Pappilan” uudisrakennuksen salliminen ja suurten vaahteroiden kaataminen sen alta.

Niiden upeaa ruskaa ihailimme usein Anopin parvekkeelta, nyt se väriloisto on uhrattu tuleville matkustavaisille, jotka tuskin räpäyttävät silmäänsä tuolle muistelolle,

sillä onhan Vanhan Pappilan maine loistavana ruokapaikkana kiirinyt uuden polven korviin ja silloin on totta vie mukavaa voida yöpyä saman palvelun alla! Ja katsella sitä yhtä ja ainutta suurta ikipuuta, joka sinne tontin nurkkaan on unohtunut.

 Kaavoitus on tuhonnut, mutta myös antanut. Vanhasta ravintola Jyväshovista muodostettu Hotelli Verso oli nerokkaasti saanut keskeisen osan uudistetusta koko korttelin kokoisesta ostoskadusta, katetusta ja mutkaisesta, vanhat paikat säilyttäen. Sitä ihailin.

Tänne nykyiseen Versoon oli minullakin nyt pääsy, muinoin olen ollut siellä vain hautajaisissa ja ystäväni häissä. Nyt en tuntenut ollenkaan huonoa omatuntoa soittaessani lapsuusystäväni ravintolaan yhdelle, vuodet sallivat mummon istua ravintolan pöytään yksin tai yhdessä, toisin oli oli muinoin, pahamaineinen paikka yksinäiselle naiselle.

Viikonloppu oli kiireinen, Naisliiton toisena päivänä Minna Canthin juhlaseminaaria juhlistettiin puheilla, joista toimittaja-kirjailija Aino Suholan  puhe oli kadehdittavan myrkyllinen, eikä tämä nuorenpuoleinen kaupunginjohtajakaan Caius Forsberg paljoa hävinnyt. Huokailin mielessäni, jotta osaisinpa minäkin.

Äitihän aina kertoi, kun tulin ja lähdin kaupunkia katsomaan, palasin puolen tunnin kuluttua takaisin ja tokaisin, jotta ”kiersin jo koko kaupungin!” Melkein sen kyllä nytkin voi näin tehdä, sillä sain aikaan koko lailla paljon.

Junasta tullessa kävelin miehen siskon luo Lutakkoon, joka lapsuudessani oli nuhruinen ja lapsilta kielletty paikka. Illalla sain kaverikseni lapsuusystävän, meistä on tarhakuva, siinä ollaan tosi pieniä.

On ihan eri juttu saada jutella nenäkkäin, vaikka minullehan tämä kirjoittaminen on se toinen seurustelutapa. Tärkeä tämäkin. Kirkkopuistoon on jollain ihmeluvalla kasattu ihan oikea ravintola, soitin sinne yhden luokkalaiseni seurakseni.

Oli mukava tavata. Ja Hautausmaalla makaavat ne, jotka ei enää uusia ravintoloita tarvitse, Vanhalle on helppo kävellä, mutta ne kauempana lepäävät jäävät muistojen varaan, toki tuossa he katselevat seinälläni, eivät unohdu.

Kotimatka sujui illalla pimeyden vallitessa. Katselin ohitettuja asemia ihmeissäni, muutama tuikku ilmoitti asutuksen olemassaolosta. Mietin, oliko silloin mökkiaikana syksy noin pimeä, osaisinko enää elää ja liikkua yksin umpimustassa, olenko valosaasteen tuhoama! Muistan, että laitoin joskus kaiken valon pois ja katselin taivasta tähtineen, kai minä silloin pimeydestä nautin. Nyt minä seuraan koululaiseni opettelua Sipoonkorven pimeässä ja ajattelen, että on onnellista osata monenlaista ja onnellista uskaltaa. Ei tämä maailma vielä ihan pilalla ole.

Muistiin merkitty

 

Kun Anoppi muinoin antoi miniälleen kirjan vuodenpäivistä, ajatteliko hän silloin, että tehdäänpä jekku ja laitetaan sitten oikein kunnolla nuo merkkipäivät, että miniäkin ne muistaa! Ja pohjalainenhan  kunnon työtä teki,  järjesti päivät nippuun, nyt ei miniä tarvitse muistaa kuin aina muutama päivä kerrallaan. Näin tuli tälle Lokakuun toisellekin päivälle toinenkin tapahtuma tänään täytettyä, minä muistan.

Ystävän syntymäpäivä on tänään,

hän itse on ollut pois tästä maailmasta jo vuosia, mutta Anoppihan pitää huolen, että ei pääse unohtumaan ja miksikäs tarvitsisikaan, olihan ystävä iso ja tärkeä osa elämäämme. Niin monia asioita olisi voitu tehdä vielä yhdessä, ihan turha kuolema sekin.

 Tänään olin sitten toisen ystävän hautajaisissa, päivälle tulee siis kaksi merkintää.

Pitkäaikainen bridgeystävä temmattiin tästä maailmasta pois noin vain, aivan äkkiä ja liian aikaisin. Emme mitenkään osanneet odottaa kuoleman herraa kylään, juurihan miehen tuhka vietiin tämän kotimaan tuuliin, kerta pelipäivä ja seuraavaksi jo sairaala. Hyväksyn tai en, tuolle herralle en mitään mahda, voin vain toivoa, että nämä käynnit pitäisivät nyt pienen tauon, herra on kyläillyt liian tiheään.

Siunaustilaisuus oli kaunis, tyylikäs, arkussa lepääjän oloinen. Olisit  Maija-Liisa ollut tyytyväinen valkoisiin ruusuihin arkkusi ympärillä, tilaisuuden rauhallisuuteen, ilman kyyneliä, kuten toivoit silloin kun John oli mennyt.

On vaikea uskoa, että et enää istu seuraamme nautiskelemaan kurkkunäkkileipääsi, siitä et lipsunut vaikka me muut pistelimme kanelipullia tai suklaapipareita, mutta kun joku nosti lasin kuohuvaa päivän kunniaksi, siitä et kieltäytynyt, vaan skoolasit näkkileipäsi kanssa. Me nostamme lasin muistollesi!

Naisten Ääni

 

Miten saada naisten ääni kuuluville, sitä pohdittiin Hesan Naisliiton Jäsenillassa, aika oleellinen juttu, kun on kyseessä naisten yhdistys ja koolla ainoastaan naisia! Yhdistys on luonut juttusarjan, joka kantaa nimeä Naisten Ääni, sinne olen minäkin muinoin kirjoittanut Hilma-mummosta, ladannut kuvia valkoessuisesta karjakko-oppilaasta lehmineen.

Mummoa en koskaan tavannut, mutta oli mainiota lukea kirjaa, joka kertoi tuosta ajasta ja oppilaitoksesta Janakkalan kartanon mailla ennen ja ennen kaikkea juuri nyt siellä asuvan perheen silmin. Kirjoittaminen ei olekaan niin yksinkertainen juttu kuin voisin olettaa, ehdotuksia tuli monelta taholta, jotta autetaan, jos kouluaineesta on jäänyt syvät urat kirjoituskäteen, aihe voi olla vaikka kuva tai teksti lehdestä, joku muu kuin oma sukulainen, voihan siitäkin ruveta etsimään tietoa ja sitten antaa mielikuvituksen työstää loput! Tuopa tarttui hetimiten tämän kirjoittajan haaviin, luoda jollekin naisihmiselle ihan oma elämä, mikäs sen hauskempaa.

Mutta ei, äkkiä Nuppu palautti harhailijat todellisuuteen, ei sellaisia voisi julkaista niin kivaa kuin olisikin pistellä hiukan mustaa huumoria tuntemattoman naisolion vuosirenkaisiin ja rispaantuviin pitseihin. Hesalaisten osallistuminen on kuulopuheen mukaan ollut häpeällisen heikkoa, pohjoisen naisoletetut sen sijaan ovat olleet hyvinkin innokkaita kertomaan kurjista oloistaan joskus vuonna yksi ja kaks, näin kerrottiin, mutta senhän voinen itsekin todeta, sillä jutut on jokaisen digiosaavan luettavissa.

Tällä viikolla ei suuria ole tapahtunut, siis minulle , Alma-koiralle kyllä, sillä se on moninkertaistanut hajuaistinsa ja kulkee nenä asfaltissa kiinni. Raivostuttava tyyli näin ihmiskävelijän kantilta, nenä ei nouse kadusta vaikka minä kädellä sen välillä nostan ja kerron koiraystävälle, että nyt nokka ylös! Vaan ei, joku ihana on kulkenut näitä kulmia ja jättänyt sulotuoksut jälkeensä, ne ohjaavat koirapuistoon,

jonne muutenkin olisi matka, nyt en tiedä kumpi houkuttaa enemmän, pallo vai hiekkaan katoava tuoksu. Toinen pysäytys tehdään Kaupunginteatterin lasiseinän edessä, siis viisi pysähdystä, jos on näytöksen väliaika ja yksi jos sisällä ei ole ketään.

Ihmiset ovat kuin akvaariossa, moni kääntyy katsomaan buffaavaa Almaa, viittoo jollekin jotain, kommentoi ja niin on Alma koira päässyt osalliseksi teatteria.

Suomalainen Klubi miettii taas kerran, katoaisiko vai nousisiko Klubin taso jos sinne hyväksyttäisiin myös naiset?

Aurorankadulla pelataan kuitenkin vielä vain ja ainoastaan naisvoimin, eikä tuolla Jäsenillassakaan miehiä näkynyt, joten kannanotto lienee selvä. Meillä. Miten mahtaa käydä miehillä...

Oli pakko

Joku kysyy, että oliko taas pakko, johon minä vastaan , että oli siis ihan pakko! Kirjoittaa nimittäin. Ensin meinasin kerätä päivän kuvasaldon ja lähettää sen Faceen, mutta kun sitä selittävää tekstiäkin olisi tullut turhan paljon, niin ehkä tämä on helpompi vaihtoehto. Voihan moni kyllä todella jo kyllääntyä kirjoitelmiini, mutta niitä sentään ei ole mikään pakko lukea, vaikka kirjoittaa onkin.

Kuvissa meinasin lähteä päivää kulkemaan takaperin, mutta tässä paperilla voin aloittaa ihan aamun alusta, joka mukavasti piristää syysviileällään, sallii seuloa vaatekaappia ja jos eläisimme Islannissa, siellä asuisi piskuinen komerotonttu, se voisi närkästyä häirinnästä, asukas ei ole ovea juurikaan aukaillut, samaa vaatetta on eteisen komerosta laittanut päälle ja pois. On tässäkin eläkeläisen ilo, saa pukeutua syksyyn.

 Lehti on luettu, suunta Kalasatama, siellä korona-piikki. Metrolla ajo kävi niin vikkelään, että jäi aikaa, jonka ajattelin käyttää tutustumiseen Kauppakeskuksen arkkitehtuuriin. En ole siellä ensimmäistä kertaa, en toki viimeistäkään, vaikka taas kerran manasin suunnittelijan lujaa luottamusta kulkijan suuntavaistoihin, niitä ei tuossa rakennuksessa taida olla kenelläkään! Siltä ainakin tuntui, kun Neuvontatiskin luona oli yhtä pitkä jono kuin Terveyskeskuksen odotuksessa!

Aikani siellä pyörin ja tämähdin ”Olohuoneeseen”, kävelin sisään, hämmästyin tilan suuruutta, moninaisuutta sen käytössä ja oletettavasti myös toimivuutta. Rahaahan moinen ei kelleen tuo, mutta mukavahan se on, että keskellä Kauppakeskusta voi harrastaa monipuolisesti,

kuten esimerkiksi pistää pystyyn Taidenäyttelyn. Rottakuvia ja taitavaa kynänkäyttöä, katselin mielelläni.

Löysin lopulta rokotushuoneenkin, sinne johti pienten paperilappujen ohjaama nuoli (jota en huomannut kuvata) , lappuja seinällä oli varmaan yli kymmenen ja käytävää riitti, se kiersi ja kiersi ja kiersi. Minä uskollisesti seurasin lappuja ja sain piikkini, mutta missä on mies?! Kännykkä on verraton, mutta ei sekään pohjalaista lappujen seuraajaksi saa, ei vaikka sitä tämä mummo suureen ääneen ohjasi. Siellä se istui ensimmäisen lapun luona ja odotti. Mummot penkillä seurasivat mielenkiinnolla, kuinka tuossa käy ja taisivat huokaista helpotuksesta, kun punainen takki ilmaantui nurkan takaa ja kohta mieskin sai rokotuksensa. Pohjalainen kun ei neuvoa kysy!

Kun mukana on ihminen, jolla suuntavaisto pelaa, niin ulos siitäkin rakennuksesta päästiin. Ratikka numero kolmetoista oli tulossa, nousimme siihen, teimme taas turistikierroksen Nihtiin ja jatkoimme toiseen suuntaan päätepysäkille asti,

joka on Länsi-Pasilassa, vihreä luonnonläheinen puistomainen alue, josta on helppo suunnata Keskuspuiston hämärään. Kaunista , rehevää, hyvälle tuoksuvaa, toki pyöräliikenne on reipasta, mutta hyvin mahduimme sinne mekin. Puiden siimeksessä mietin, jotta eikö kaupungin kaavoittajat ymmärrä, miten suuri nautinto on tuo metsän ja mullan tuoksu!

Kun on katsellut yhä lisääntyviä tuhotöitä Kruunuvuoren rannassa, muistaa ne upeat metsät ja kalliot, jotka nyt on hakattu kivikasoiksi, itku siinä tulee. Puut voi vielä lapsenlapsi nähdä kasvavan, mutta kallioita ei hänkään saa enää takaisin.

Laakson sairaalassa oli potilaana melkein terve mies, käväisimme kuuntelemassa kommenttia, kuinka elämä petissä on pitkävetistä ja tylsää. Sairaala on kuulemma Museoviraston suojeluksessa ja oli aika jännä onnistua kulkemaan rakennuksen yhteyskäytävän kautta ihan toiseen päähän ja sieltä ulos.

Mitähän tuollekin rakennukselle tehdään, kunto on todella huono. Uusi sairaala nousee viereen, potilaat siirretään sinne, joten tämä vanha jää tyhjilleen. Purkaa ei saa, joten Helsingillä on taas yksi vanha rakennus hoidettavanaan.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkä alkoi kurnia vatsassa. Nopean nälän taittaja MC Donalds oli lähettyvillä, sinne .Eipä ole pitkään aikaan kanahampurilainen maistunut niin hyvältä se tuossa uusitussa Mäkkärissä maistui!

Ikkunasta näkyi kolmosen pysäkki, minä hyppäsin siihen, mies lähti vielä kävellen kotia kohti.

Päivän rytmi oli mennyt sekaisin, oli syöty jo, joten iltaa voisin jatkaa muualla kuin lautasen äärellä.

Lehdestä olin bongannut  ”Adele Sauros-kvartetin” levynjulkistamisillan lähitienoolla, kuppilassa nimeltä ”Harju 8”, Adele on sukupiiristä tuttu, soittaa jatsahtavaa musiikkia saksofonilla. Reippaasti lähdin kävellen tuota osoitetta kohti, sehän on pelkkää ylämäkeä koko matka Harjuun asti, puhisin ja mietin, jotta harjoitusta pitää olla, Alma tulee hoitoon ihan just!

Ei ole tämä mummu aiemmin Kallion luolissa vieraillut, nyt vieraili ja oli yhden nuoremman jakkupukutädin kanssa ainut yli kolmekymppinen yleisön joukossa, mutta hyvin otettiin vastaan, vain muutamalla kulman nostolla. Kyllä se Adele osaa sitä foniansa soittaa ja mielelläni sitä musaa kuuntelen, mutta sitä pitää kuunnella, kokea itse ja tuntea musiikki siinä.

Tauon aikana lähdin, kävin nykäisemässä soittajaa, kiittelin ja suuntasin taas ylämäkeen kohti ”Harjun Saunaa”, jonka penkillä saunojat istuivat jonossa Aatamin puvussa, perinne taitaa olla sekin. Siinä ohi mennessäni lohkaisin, jotta olisipa nyt kameralla mukava kuvakulma!

Miehet siihen, että ”se kuule maksaa!”  Oho,  ennen riitti hymy, nyt pitää jo maksaa! Sitä ne vuodet saa aikaan...