Miten menee ja mitä kuuluu

 

Tuossa mietittiin, kävellessä kauniissa kesäisessä säässä Töölönlahden puiston kautta kotia kohti, että nyt jos oltaisiin maalla, seuraavat pari kuukautta olisi hankalaa. Sitä kissan neljättä elämää ei tässä nyt ole tarvittu, mutta kun muistelee naapurin päivittäisiä taksimatkoja sadan kilometrin päähän sairaalahoitoon, niin helpotuksen tunne nousee katsellessa ikkunasta ulos, jossa bussi seisoo pysäkillään ja ratikka on tulollaan, ei muuta kuin harppaus kadun yli ja olet kyydissä matkalla HUSsin hyvään hoitoon. Turbaani pienenee joka viikko, mutta saa sädehtivää käsittelyä parin kuukauden ajan, varmuuden vuoksi, että pysyy peikko poissa myssyn alta.

Tuo nyt sitten kyläilyttää joka päivä, mutta julkinen kuljettaa, satoi tai paistoi. Vaikka jos aikataulu sallii, niin mieshän kävelee molempiin suuntiin.

Huomenna on konsertti, sinne taidan mennä yksin, vaikka tiedänkin sen aiheuttavan kohun vieruspaikoilla, tyhjä paikka kertoo aina jotain. Nyt on kuitenkin hyvää kerrottavaa, miehellä ei ollut sopivaa päähinettä! Naisilla tuokin asia olisi helposti hoidettu, mutta pyöräytäpä miehen päähän huivi, suomalaisen päässä se aiheuttaa vähintään kulmien noston, ellei sitten tarvetta selityksiin. Eteisen hyllylle on haettava jostain baskeri, se sopinee joka päähän.

Tuli käveltyä viikonloppuna Arabian rantaa eteenpäin, kaunista, vihreää ja vetistä. Vanhan kaupungin lahti ja siellä upeat kalaportaat, kelpaa nyt lohikalojen nousta ja kiitellä puolustajaansa. Paikka on remontissa, mutta Tekniikan Museo oli avoinna.

Olen siellä joskus käynyt, mutta nyt hämmästelin suurta muutosta, paikka oli suorastaan upea! Ja tietenkin pullollaan ns ”vanhaa tekniikkaa”, jonka meikäläinen löytää vielä oman huushollinsa nurkista ihan käytössä.

Onneksi oli myös täysin käsittämätöntä ihmettä, se teki hyvää ja muistutti, ettei sitä nyt ihan vielä olla museomummoa! Meidän Museot ovat kyllä loistoluokkaa, kelpaa niitä esitellä ulkolaisille vieraille ja ehkä myös koululaisille, jos ne opettajat nyt mitään kuljetusavustusta enää saavat.

Pitkä ikä ja paikallaan elo tuovat haasteet omalle kielitaidolle, se on kurja pääoma, se katoaa ellei sitä käytä. Joten huolimatta sukuun tulleesta ja sittemmin kadonneesta espanjan kielisestä, koululaisenikaan ei tuota kieltä mummin kanssa suostu juttelemaan, siispä oppia on etsittävä muualta. Yhdessä Kirjastossa oli keskustelua  alkuperäisen espanjan kielen taitajan kanssa, sinne siis. Pieni kynnys oli ylitettävänä kun suuni avasin, mutta oli ilo huomata, että ei minua ihan myytyä onnistuttaisi tuolla kielellä. Parin viikon oppiväli on meikäläiselle oikein sopiva, jos vaikka kertaisi sanoja tai verbejä, mutta kieliopin jätän kertaamatta, tulee jos on tullakseen. Siinä nimiä kerrottaessa vieressäni istuva nuori nainen nappasi kiinni nimestäni, että ”eihän tuon nimisiä ole muita! Joten oletkos sinä se Noran äiti?!” Ja olenhan minä, hän oli Noran taitoluisteluvalmentaja Päivi, sieltä vuosien takaa. Lähetti terveiset sekä Evalle että Noralle. Näen Päivin taas parin viikon päästä. Kyllä maailma on pieni.