Murphyn laki

Pakko kirjoittaa, jotta itse muistaisin sitten joskus, kun en enää muista! Huhtikuusta sanotaan monenlaista, mutta mitä kerrotaan maaliskuusta? ”Ei onnea, vaan iloa kohti!”  kehotetaan Anopin lahjoittamassa ”Vuoden päivät ” kirjan maaliskuun toisena päivänä. 
Outo kehotus, kyllä se onnikin hyvä olisi, mutta kunhan nyt tuo valokin onnistuu! Keväthän on Helsingissä ollut jo pitkällä, aamuisin lokit ovat sitä ilmoitelleet ja minähän heitä olen uskonut, laittanut talvitamineet pois ja ottanut jalkoihini kesäiset punaiset lenkkarit. Niillä sitten varovaisuutta noudattaen hiihtelin Aurorankadun jäsenillasta

metroon, maa oli vakoinen, oli satanut lunta! Huomenna on pelipäivä, on kaivettava talvikengät esiin, varmuuden vuoksi, vaikka eipä luonto täällä Hesan leveyksillä enää talvea tee.

Se Murphyn laki, se näytti toteutuvan viime viikolla oikein sääntöjen mukaan. Viikko alkoi tyttären läpsytellessä vanhat arvet suoriksi, mikä niitäkin vetää kasaan, on siinäkin luonnon oma vitsi. Seuraavana päivänä oli Kirjastossa Dekkari-ilta, jonka kippasi nurin kaksi mieluisaa vierasta,

heidän tarinansa historian täyttämästä matkasta voitti kuivan kirjastoillan. Keskiviikkona minulla oli silmäasemalla Corona-tarkastus, hyvin meni ja ajokortti pysyy hallussa. Torstaina oli sitten bridge ja taisi olla se iki-ihana konserttikin ja perjantainahan  meillä on aina Aurorankadulla naisten Bridge-peli. Rapakon takainen tytär lahjoi pelikaverit laskiaispullilla

ja minä tehostin kahvin tilkalla rommia, hyvin meni pelit.  Sattui sitten niin, että ennen kuin olin täyttänyt koko viikon ohjelmalla, olin kutsunut sisarukseni jälkikasvuineen ja pari muuta ystävää juhlistamaan vanhenemistani, enhän nyt mitään täysiä lukuja kerännyt, suuria kylläkin ja näillä lukemilla se on kyllä juhlimisen paikka!

Että siinäkin olisi jo tarpeeksi yhdelle viikolle, mutta eipä! Tuli kutsu kummitytön synkkäreille, siis ei kukkia ei lahjoja, eihän toki! Kummille tuli viikon alussa kiire, piti junailla kirja ”Kummin matkassa” niiden viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä minä olin kameraa käyttänyt! Kirja tuli tehtyä, hiukan huolimattomasti tosin, mutta kansien väliin pääsivät muistot lapsuuden ajoilta Kummin huomautuksineen.

Nykyaika on hauska, kun tallentaa, on mistä ammentaa! Kuvasin albumin lehdet teksteineen ja tein niistä valokuvakirjan.

Kummitytöllä on kaksi liikkuvaa ja tanssivaa tytärtä, heidän esitystään nyt sitten tarjottiin katseltavaksi, olimme yleisönä tanssiesityksessä, joka pidettiin Espoon Kannusalissa, meille aivan tuntematonta seutua. Tanssijoita oli tanssikouluista Attitude Helsinki, Star Dance Studio ja oopperan balettioppilaitos.

Näin sitä istuttiin ennenkin omien lasten esityksissä, tämä on hyvä tapa saada tietoa lasten harrastuksista ja kannustaa heitä, oli niin nostalginen olo. Tytöt olivat uskomattoman taitavia tanssijoita, hieno liikuntaharrastus. Esityksen jälkeen kummityttö kahvitti yleisönsä.

Muistoissa rämpien ajelimme kotia kohti ja jossain kohdassa tulimme lähelle erään ystävän kotia. Eikös käytäisi katsomassa, mitä hänelle kuuluu?! No, auto parkkiin ja kävelimme rivarin ovelle katsomaan, vieläkö ovessa on vanha nimi. Olihan se ja niin kuin ennenkin, ovikello ei toimi, mutta onhan minulla nyrkit, joilla hakata, koira haukkui, minä siihen, ”jotta no avaa nyt se ovi, kyllä sinä kotona olet!” Näinhän minä ennenkin, niin nytkin ja oven avasi kaunis nainen, jonka tunnistin ystäväni tyttäreksi. Äiti oli kuollut pari kuukautta sitten. Siellä sitten istuttiin, juteltiin, vastattiin kysymyksiin, tytär kun asuu Rapakon takana ja äidin tuttavat ja ystävät eivät olleet listoilla, kaikki oli jäänyt kertomatta, nyt sitten koottiin koloja umpeen. Juuri tänä vuonna jätin ensimmäistä kertaa lähettämättä joulukortin, juuri tänä vuonna vähentelin. Näin siinä sitten kävi.

Illan suussa olimme kotona ja puhelin pirahti viestin tulleen. Ystävä Espanjasta ilmoitti entisen miehensä, mieheni työkaverin ja kummityttäreni toisen kummin kuolleen juuri hetki sitten. Onneksi en ole taikauskoinen, mutta uniahan olen katsellut joka yö, milloin kenen kanssa missäkin.

Maanantaina liikuskelimme kouluaikaisen ystävän kanssa kaupungilla, kuppi kahvia oli mielessä, mutta joka ikinen ravintola ilmoitti olevansa kiinni maanataisin! Päätimme sitten kävellä Tokoinlahden ympäri, ilmahan oli kaunis ja keväinen, ja päädyimme Finlandia-talolle. Kaunis, kallis uusittu talo, kannatti katsoa ja Savon vieraalle esitellä.

Kahviakin sai ja kun on kuppila on jotain muuta kuin ihan tavallinen, niin päädyin sitten ottamaan kahvin kanssa sellaisen leivän, että mukana olisi pitänyt seurata syöntiohjeet, sen verran monimutkainen tekele se oli! Enkä edes muistanut ottaa kuvaakaan, ajatella!

Nyt on uusi viikko puolessa välissä ja käväisin Aurorankadulla Jäsenillassa,

jossa oli neljän eri puolueen kuntaedustajat pitämässä mukavaa meille, jotka olimme selvästi liian vanhoja juuri noihin uudistuksiin, jos ne nyt edes tulisivat. Kotiin lähtiessä sitten satoi sitä lunta.

Että semmoinen laki.