Ei laulanut enää

Viime yönä mustarastas ei enää laulanut, tunsiko se jo kylmyyden lähestyvän, olisihan jo aika. Hieman happamella tuulella kiertelin Tokoinlahtea, itseäni ulkoiluttaen. Mietin, miksi joulut eivät enää tunnu jouluisilta ja heti perään komensin itseni miettimään ajatuksieni epäreiluutta, enhän minä voi noin ajatella, jouluna pitää tuntea kiitollisuutta. Epäreilua sekin.

Telkkarista tuli suomileffa ”Täydellinen joulu”,

se vei ajatukset Maija-Liisaan, hän hehkutti aikoinaan tuota elokuvaa meille pelikavereille, sillä hänen poikansa oli siinä osallisena ohjauksessa tai jotain. Maija-Liisa poistui keskuudestamme ruskan värien vielä hehkuessa. Heti perään käänsimme kanavaa ja siellä pyöri suomileffa ”Häät ennen hautajaisia”

syöpää sairastavasta nuoresta naisesta, joka päätti jättää hoidot väliin ja elää kaksi jäljellä olevaa vuottaan rikkaasti. Hyvä elokuva, joka vei omat muistot kauas koululaiseni syntymävuoteen. Rintasyövän melkein kuolemantuomio laittoi arvot ja ajatukset silloin tärkeysjärjestykseen, oli ehdittävä tehdä muutama asia, oli saatava pikkuinen kastettua ja juhlittua sitä sukulaisten ja ystävien kanssa. Ensin juhlat ja sitten totuuden kertominen omilleni. Elämä päätti toisin, olen elossa, minulla ei siis ole oikeutta kulkea happamena Tokoinlahden kaunista rantaa. Olen onnekas elämän matkaaja, mies on tullut takaisin kuoleman portilta kaksi kertaa ja minä yhden, miksi sitä on niin vaikea muistaa muulloin kuin muistutettaessa, kuten juuri katsotussa elokuvassa? Ehkä joku toinenkin tuntee tarvitsevansa muistutusta ja luo tällaisen elokuvan mietittäväksi.

Pitkään odoteltu Joulu on takanapäin, melkein aikuisten joulu, sillä seuraavaa sukupolvea ihan tähän haaraan on kertynyt vain yksi, mutta sitäkin ihanampi tyyppi!

Koululaiseni sai paljon paketteja, joista kertyi suuri määrä pahvia,  paperia ja klitterinauhaa, mutta onneksi myös ihan tarpeellistakin, kirjaa ja tietsikan pelijuttua, joista ensimmäinen on Mummin polvelle tajuttavaa, toinen menee jo yli ymmärryksen. Joulupöydässä oli tuttu kaupunkijoulun porukka, pienentynyt pitkään pöytään sujuvasti sopien. Kameralla tallensin joulun tapahtumat ikään kuin tarinaksi heille, jotka eivät joulupöytään päässeet. Tarina tuli kerrottua, mutta kuvatulos tuntuu olevan vuosi vuoden jälkeen aina entistä huonompi, mutta takaisinhan et sitä saa, joten historiaan jäädäkseen sekin on otettu.

Illalla sitten selasin kansioistani kuvia sukulaisista ja kuinka ollakaan, törmäsin yhteen Facesta kopioidun kuvan serkkuni 90-vuotispäivästä!

Siinä hänen ympärillään oli porukkaa koko kameran linssin verran, en edes laskenut kuinka monta heitä oli! Myös vanhin oli lähettänyt kuvan ruokakunnastaan joulun aikaan, heitäkin oli muutama enemmän kuin olin siellä käydessäni tavannut. Asia jäi kiertämään mieltä, kuinka moni tuosta serkkuni kuvasta olikaan meillä maalla sukujuhlissa,

osaisinko nimetä kuvassa olijat ja montako uutta oli parinkymmenen vuoden jälkeen sukuun tullut?! Yksi serkuista on aikanaan tehnyt sukutaulun,

siitä huomaan kuuluvani seitsemänteen polveen, samaan kuin syntymäpäiviään viettävä. Kahdeksas ja yhdeksäs polvi oli landella mukana, nyt olen päässyt Facessa tutustumaan tähän aikuiseen yhdeksänteen

ja heidän lapsiinsa, eli kymmenenteen polveen, joista aktiivisena olen huomannut koululaiseni ikäiset, eli laskujeni mukaan he ovat sankarittaren tyttärentyttären lapsia.

Luin myös tarinan vuonna 1872 syntyneestä isäni isästä, kaksikymmentä A nelosta kirjallista kuvausta hänen elämästään. Toki olen lukenut sen aikaisemminkin, mutta kaksikymmentä vuotta vanhempana tarina tuntui huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuin 1998, jolloin serkkuni sen on kirjoittanut! Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota Pappani muistiin, en ikinä pystyisi moiseen muistisuoritukseen omasta elämästäni. Toiseksi aikakausi oli käsittämätön, lakkoja ja taas lakkoja, työpaikan menetyksiä ja uusia työpaikkoja, yhteiskunnan portaiden nousua, lapsia ja vaimoja, eikä vähin mitä ihmettelin, musiikin ja monipuolisen soittotaidon oppiminen,

tyhjästä noin vain torvisoittokuntaan, huiluun ja lopulta kapellimestariksi? Ei siinä Pappa selitellyt eikä kirjoittaja ollut kysellyt, nyt utelias pojantytär mielellään tietäisi.(Kuvassa muuten oma isäni pikkurumpalina vasemmalla )

Ehkä juuri joulu saa miettimään juuriaan, menneitä, jolloin vielä oli todellista nähdä ja kokoontua yhteen. Nyt maailma on suurentunut, suku ja perhe levinnyt sen eri reunoille, mahdollisuus, jonka mieluusti tarjosin lapsilleni, tuntui silloin kovin hyvältä. Hyvältä se tuntuu edelleen, on vain tämä vuosien jatkuva karttuminen pienenä ongelmana nykyisin, mutta mutta ... on kamera, Face ja puhelin. Ja taito niitä käyttää, eli kaikki hyvin tällä pyöreällä pallon pinnalla.

Ja telkkari se tuo tunteita, juuri nähty elokuva ”Oma maa” latoi kesäiset muistot heinäpellosta ja järvenrannasta. Kaunista.

Naiset pitsalla

Miten sitä onkaan itseensä tyytyväinen, kun on saanut aikaan jotain niin mukavaa kuin kutsua ystäviä kylään! Ei muuten ole mitenkään itsestään selvää tämä onnistuminen, sillä mutkia on matkoissa monta kuten ikäisilläni alkaa olla.  Sääukko on kyllä ollut kohtuullinen ja jättänyt Helsingin seudun lumettomaksi, se helpottaa monen kulkemista, sillä onhan käytössä rollaattori, kepit ja huonot jalat. Etäisyyskin on iso juttu, vaikka eihän Suomessa matkanteko ole hankalaa jos hallitsee kaikki näppylät eri koneissa, digiä se vaatii. Tämä joukko oli hyvin osaavaa, oli älyä ja tietoa sen käytöstä, mikä sekään ei ole liki kaikille itsestään selvyys, asia josta muun muassa Hesan Naisliitossa paljon puhutaan.

Kun asuu kerrostalossa,

huolimatta mahdollisuuksista pitää ikkunat auki ja parvekkeen ovi selällään, ruuanlaitto ja sen tuoma hyväkin haju muuttuu lähellä nukkuma-aikaa huonoksi hajuksi, joten tuon taidon olen päästänyt unholaan, jos sitä taitoa koskaan on ollutkaan. En ole ollut innokas ruuan laittaja, mieluummin soveltaja, pääpaino silmän ruualla, se maku tulee sitten kumma kyllä yleensä siinä sivutuotteena.Viisi syöjää ilmoitti mieluiten tulevansa vanhan pöytämme ympärille kuin kuulevansa kutsun jonnekin lähiruokalaan, joita niitä kyllä näillä nurkilla riittää!

Kutsuun kuului jokaisen omalla maulla toimitettu pitsa lähipitseriasta kadun toiselta puolen.

Kun mennään porukalla ulkoruokalaan, aika normaalia on, että jokainen maksaa tilauksensa itse. Mutta kun kutsutaan kotiin eli kyläilemään, niin taitaapa olla hyvin harvoin kun porukan emäntä rahastaa vieraidensa syömiset! Nyt kävi niin, tämä emäntä tilasi pitsat jokaisen maulla ja maksatti syöjillä pitsan hinnan! Joka mummolla oli pussissa ihan oikeaa rahaa ja niistä sitten emännälle koottiin sopiva potti, kiitos vaan ja emäntä ei nyt vielä illallakaan ole tainnuttanut omatuntoaan moisesta etikettivirheestä, tuskin se talttuu vielä huomennakaan, kyllä se sen verran kovaa nalkuttaa!

Että sait kukkia ja suklaata ja lisää kukkia, viinipullokin taisi olla, vaikka kellekään ei humaljuoma kelvannutkaan. Yritän tässä nyt kirjoitella pois tuota hyhmäistä inhotunnetta, kaikkea sitä tuleekin tehdyksi kun ikä oikein koheltaa! No, visiitti oli mukava ja pitsat hyviä, että plussan puolelle jäin.

Muistan kun Ehtoolehto-kirjat ilmestyivät, luin kaikki kolme ja siunailin niiden hassuja keksintöjä mahdottomina asioina. Kuten älylattiat, hoitavat robotit, ne naurattivat silloin, mutta nyt ne ovat todellisuutta eikä kukaan niitä enää ihmettele.

Kirjassa ”Salome” insinöörismies rakastuu seksinukkeen, robottiin, joka on kehitetty ihmisen kaltaiseksi kaikkine ominaisuuksineen, vain tunneäly puuttuu. Jonkinlainen vastaava on jo muun muassa Japanissa, mutta tuskin vielä sillä tasolla , että sen voi puolisokseen ottaa. Kirjassa se jo oli, joten odotettavissa on. Yleensähän oletus on että kun hullut tieteiselokuvat tai scifikirjat jotain tällä hetkellä utopistista esittävät, kohta se on todellisuutta. Viisikymmentä sisarusta- eipä sellainenkaan mahdollisuus tullut mieleen kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun lapsettomuusklinikalla lapsettomia hoidettiin vastaavan lääkärin omilla nesteillä, DNA tutkimusta ei vielä silloin tunnettu, eikä kukaan osannut ajatella saavansa tietää syntymänsä alkuperää kun se haluttiin pitää pimennossa. Jos meillä Suomessa voi moinen hirmuisälahjoittaja  olla mahdollinen, niin pelottavalta tuntuu koko geenitesti. Itsekin siellä olen ja sukua löytyy ympäri maapallon, ensin olin utelias, sitten vain katselin kun serkkua ja serkun kaimaa ilmaantui lisää ja nyt olen kyllästynyt . Mutta jos näitä siskoja ja veljiä olisikin kerralla viisikymmentä, olisinhan varsin outo ellen heitä esille etsisi ja toivoisi, että kukaan ei olisi toisestaan puolisoa löytänyt. Elokuvan tekijän takuuvarma aihe. Muumimukilapset, enpä ollut sellaistakaan termiä aiemmin kuullut, tyttärelle se oli kuitenkin ihan tuttu. Samoin täällä olevalle yhdelle mummolle, joka kertoi Pirkko Saision jo aikaa sitten käyttäneen tuota ilmaisua jossain kirjassaan. Siinäkin nyt taas on yksi syy aiheuttaa lapselle stressiä, ei ole kiva kun suku ja vanhemmat kutsuvat pikkukultaansa ”äidin ja iskan Muumimukioletetuksi!” Onneksi meillä kotosalla on vain noita vanhan ajan huolia jälkikasvusta, korvista ei vielä ole, mutta letit taitaa tulla! Ja koululainen ei varmaan halua kuulla, mitä Vaarilla on niistä sanottavaa...

lMiten sitä onkaan niin onnellinenlauantai 16. marraskuu 2024 Moikka Naiset! Tuolla 

Se kuudes.

Huomenna se on taas, se kuudes Joulukuuta, monen muiston päivä. Tietenkin tuo suuri juhlapäivä, jota frakissa ja iltapuvussa pyörähdellään Suomen Presidentin tarjoamalla juhlalla Linnan tanssisalissa on se ykkönen. Sitä meidän vanhojen on ehdottomasti seurattava, omat juhla-asut on jo aikaa luovutettu seuraaville sukupolville, samalla hävisi myös muistojen romukoppaan lasillinen shampanjaa ja muutama valssiaskel parketilla, silti upeita juhla-asuja, kauniita kampauksia ja nuoria ihmisiä kristallikruunujen loisteessa on aina yhtä hohdokasta katsella. Mummon satujen aikaa ja vieläpä ihan sallittua sellaista!

Mukavaa muistettavaa on myös juuri karjalanpaistilla kylään houkutellun isän tyttären syntymäpäivä, molemmat ovat iloisia tapahtumia, vaikkakin liittyvät kipeästi tyttären isoäidin poismenoon juuri samaisena kuudentena kauan sitten.

Aasinsiltana siihen, kokoonnumme me vanhat leidit muistelojen merkeissä pitkän pöytäni ääressä Luigin pitsaa nauttien, emme nyt ihan juuri huomenna, mutta ensi viikolla. Tästä nyt melkein voisi sanoa, että ”juttu lensi kuin pohjalaisen puheessa, yhdestä asiasta toiseen ja sitten kolmanteen. Ja keskisuomalainen jää aina ihmettelemään, miten se kuitenkin lopulta löytää takaisin siihen ensimmäiseen!”

Ettei nyt ihan ilman mielikuvitusta tarvitsisi tätä eläkeläisen polkua kuljeksia, niin lukekaapa  Anu Holopaisen kirja ”Salome”.

Tulevaisuus ei tunnu näin tämän ajan ihmisestä onnelliselta, tai miten sen nyt ajattelee, voihan seksinukkeen rakastua ihan oikeastikin! Ainakin tälle päähenkilölle kävi niin. Seksinukke, sanottiin, mutta toimi kuin ihminen, jutteli kuin ihminen, oppi jopa vastaamaan tunteisiin kuin ihminen, oli siis ehdottomasti kaikin tavoin parempi puoliso kuin entiset riitelevät kumppanit, kotielämä oli rauhallista ja ennakoitavaa. Kirja on kirjoitettu niin, että minulta meni yöunet, siinä ei ollut mitää rumaa, ei pahaa, mutta silti se nosti ihokarvat käsissäni ja viilsi hampaita. Tekijä osasi loistavasti luoda tunnelman, joka oli hyinen ja kuitenkin hyvä, kirjoittaja on scifi-kirjoittaja ja se kyllä tuntuu. Teksti oli sujuvaa, hyvin kirjoitettua, vieläkin puistattaa.

Joulupukki matkustaa tänä vuonna Poriin, joten meillä ei sitten Joulupukkia näy.

Saduissahan on vain yksi ja oikea joulupukki ja se on nyt sitten Porissa, joten ei siis meille. Eikä teille, sillä eihän lapsille saa kertoilla satuja olemattomista olioista, kuten keijukaisista, tontuista tai vaikkapa enkeleistä. Kirjoistakin poistetaan pahaa aiheuttavat tarinat, kuten suloiset kananpojat, pehmoiset lampaat ja suurisilmäiset lypsylehmät. En ole kyllä tietoinen tuleeko tilalle sitten mahtavat lihakarjaparret jättinavetoissa ja kuvaukset Kiinan markkinoille menevistä kanankauloista, vai laitetaanko sadut tästlähin kertomaan kokonaan kasvisperästä tarinaa?

Löytyy sieltäkin nämä ”maissilapset” pelloissaan, vähän kyllä pelottaa lukea. Oli miten oli, pelkkä todellisuus ei kyllä lapsia tai nuoria oletettavasti innosta lukemaan, kirjan sivuilla pitää olla jotain muuta kuin sitä mitä he kokevat just nyt tässä ja nyt. Kun nyt kuitenkin se joulu on tulossa ja joulupaperiakin on jäljellä viime vuodesta, päätin paperoida koululaiselle ostamani kirjan. Finlandia voittaja ”Skutsi”

sai kehuja ja valitsija oli kovin riemuissaan sitä lukiessaan, kävin siis ostamassa sen, mummin ominaisuudessa suuresti elättelin toivoa perillisen innostuksesta kirjan maailmaan. Pysähdyin kuitenkin kirjan ensi sivulle ja päädyin lukemaan koko teoksen ennen pakettiin käärimistä. Harmittaa. Tulipahan kuitenkin ostettua kirja, luettua se ja eipähän muuta. Koululainen tuskin sen lukee. Skutsi on kirjoitettu aikuiselle lukijalle, vanhemmalle, joka haluaa oppia oman varhaisteininsä ajatuksia metsäretkestä, jonne vanhemmat ovat heidät pudottaneet järkiintymään. Kirja on ikäänkuin päiväkirja, jota jokainen retkeläinen vuorotellen ylläpitää, siis aikuisen mielestä. Se on kännykkäpolven selviytymisopas ilman puhelinta tai älyä. Enemmän se antaa ohjeen vanhemmille olla lähettämättä lapsiaan metsään tuntemattoman oppaan kanssa, voi käydä niin kuin Skutsissa, opasoletettu jäykistyy ja löytyy ruumiina riippukeinussa. Ei ole mielikuvitusta, ihan liikutaan todellisuudessa. Paketissa kirja nyt kuitenkin on, onhan se ainakin hyvän näköinen kirjahyllyssä.

Hyvää Itsenäisyyspäivää Teille kaikille!

PS. Tämän kuvan se tietokone heitti sivuille muisteloistani....