Nyt on niin...

 

Nyt on niin, että minä menin ”pakkaselle” ja lusikoin tosi ison annoksen jäätelöä kuppiini, sen aion nautiskella nyt ihan heti ja vieläpä hyvällä omalla tunnolla!

 Olen ärtynyt ja ihmeissäni, kuinka monella tavalla ihmiset nykyisin pitävät yhteyttä tai eivät pidä. Luokkakokous, hirmu pitkän ajan takainen pulpetissaan istunut porukka, joku on joskus pitänyt listaa osoitteista, sähköposteista ja puhelinnumeroista, niistä lähdin. Ennen kutsut hoideltiin postin kautta, mutta kuka nyt enää postiin luottaa! Jos lähetät kutsun, se voi mennä naapuriin, toiseen kaupunkiin tai pudota luukusta ensi vuonna, näistä on kokemusta ja posti vaan käskee laittaa lisää rahaa ja pikana, niin sitten menee! Pikana on noudettava kirje itse postin toimipaikasta ja missäs niitä toimipaikkoja enää on? Ja tuskin on kohteliasta laittaa kahdeksankympin porukka liikkeelle moisen takia, moni ei kehtaa rollaattorilla yhtä kirjettä lähteä hakemaan. Siispä sähköpostiin on hyvä liittää koko sivun mittainen kutsu, paitsi että sekin on kopsattava heti näkyville, sillä ei kaikki osaa avata liitetiedostoja, joita esimerkiksi Elisa mieluummin tarjoaa. Ja kopsauksessa ainakin minun Elisani tiputtaa pois kaikki hienot muotoillut, mutta onhan siinä esillä heti se asia mikä on tarjollakin. Sähköpostit tulee takaisin, otettava seuraava komento, puhelin. Kun ei ole käytössä, etsit  Fonectan kautta, sieltä näet kuka on ehkä hengissä ja missä, viestinkin voit laittaa. Iloitset suuresti, kun saat pari hämmentynyttä vastausta, joko tullaan tai sitten ei tulla, on polvileikkausta ja omaishoitajuutta ja hankalaa muuten vain. Kun kuittauksia ei tule, minä tartun lopulta puhelimeen, itselle siis tosi harvinaiseen juttuun. Yllätys oli taas jonkin moinen, kun sain luurin päähän kaverin, jolle olin postini lähettänyt,  hän kun ei viitsi sähköpostia katsella kuin harvakseltaan, niin ei tullut nähneeksi koko kutsua! Kun kerran yksi oli tätä lajia laiska, niin varmasti joukkoon mahtui monta muutakin, siispä käymään puhelimet läpi. Huonona puhelimen käyttäjänä aloitin sieltä, missä aita on matalin ja liitin kutsun tekstiviestiin, tokihan he nyt sieltä sen lukevat. Ei mene läpi, uusi yritys, ei sittenkään, oli siis soitettava. Joukossa oli kiitollisia tulijoita, mutta myös heitä, jotka toivoivat ensi kerralla tapaamista Kehä kolmosen toisella puolen, eli Keski-Suomi on kaukana.

Taitaapa olla, että tuo seuraava tapaaminen hoituu jossain Palvelutalon aulakahvilassa, sillä kymmenen vuoden päästä harva meistä enää on matkustelukunnossa, kurja ajatella, mutta näin taitaa totuus olla. Siis nyt oli hoidettu sähköposti, tekstiviesti ja tavallinen puhelu, pari mahdollisuutta oli vielä kokematta, whatsup ja Facebook. Loppujen lopuksi mietin, jotta onpa nykyihmisellä monta tapaa pitää yhteyttä, mikä on hyvä kellekin, otapa siitä selvä! Ei näillä kokemuksilla kasikymppiset nyt täysin lohdutonta porukkaa ole!

Jätski syöty ja nyt on jo uusi päivä. Olin pelaamassa sitä Oulun ihmisten mielestä syntistä peliä eli Bridgeä Kampin palvelukeskuksessa, paikassa joka on tullut äkkiiä kuuluisaksi Hesarin yleisöosaston ansiosta! Lehdessä haukuttiin Kampin kahvio eläkeläisvihamieliseksi, sillä tiskin takana annosteli kahvia kuppiin kone, maksu oli läpsyteltävä näyttöön ja maksettava kortilla.

Eilen tuli tiukka vastaus, jossa Palvelutalon vastaava kertoi, jotta kahvia saa tarvitsematta osata näpsyttelykoneen käyttöä ja apuakin voi pyytää. Osaamisen tarve koneen ääressä on luokkaa yksi. Jos hallitsee sanat, kuvat ja sormensa, voi kokea onnistumisen iloa ja kuten kerrottu, siellä on eläkeläisiä lähelläsi, he auttavat. Ei kukaan kahvitta jää. Mutta kyllä minuakin harmittaa hiukan, ei maistu itsepalvelukahvi yhtä hyvältä kuin emännän tarjoamana, se kahvilan tunnelma katosi koneen myötä. Silti kuppi kahvia tekee hyvää, sillä minulla on siellä peli joka perjantai ( innokkailla jopa kuusi kertaa viikossa), tänäänkin meitä oli pelaamassa kahdeksan pöytää, eli neljä kertaa kahdeksan kahvinjuojaa. Tällä porukalla ei osaamisen kynnys ole korkealla, kuvanlukutaito on hallussa ja laskupää kunnossa.

Kotimatkalla kävin vihdoin ja viimein päivittämässä valtaisan kauneudenhoitotuotevarastoni. Siis etsimässä vihreää luomiväriä ja ruskeaa rajauskynää. Jo sanavarastoni alkaa olla niin antiikkinen, että myyjä tarjosi jos jonkinlaista kynää, ei meinannut millään tajuta, että minä moista tarvitsin juuri tuohon, se kun on tarkoitettu ihan toisaalle. No sitä vihreäähän ei ollut, on kuulemma kyselty paljon ja jo kauan, ei vaan ole tullut myyntiin. Mitenkähän minä nyt sitten?! Purkkini on kohta loppu ja minä olen jo vuosia sitten kertonut Isolle miehelle eli Pikkumiehelle silloin hänen homeisia luomiani ihmetellessään, että ”JOS minulla joskus ei ole vihreää silmissä, niin minä olen kuollut!” Kaverilla on loistava muisti, kuinkahan tässä nyt todella käy?  Meikit pussin pohjalla kävelin ravintola Meripaviljonkiin

kertomaan tulevan maanantaisen Luokkakokouksen osallistujamäärän, yksitoista on luvannut saapua, kaksi on epävarmaa eli heille tuoli kuitenkin. Oikeastaan tulos on erinomainen näillä ikävuosilla ja jaloilla, jään kiinniostuneena odottelemaan, tunnemmeko toisemme, muistammeko ja mitä muistamme!

Bruckneria ja mammoja

              

Tämän päivän sinfonia oli väsyneelle mielelle mainio, luin esitteestä, että Bruckner oli säveltänyt sen muistelleensa äitiään, omistanut sen epäjumalallleen Wagnerille, ollut rapakännissä ja unohtanut , oliko se kakkonen vai kolmonen!

Veikkasi sitten kolmosta ja niinhän tästä tuli eräänlainen ”pohjalainen tarina”. Konserrtisali oli täysi, mies istui vieressä jopa silmät kirkkaasti auki, sillä Bruckner sopii hänelle. Vieressä istui virkeä nuori nainen aivan täpinöissään, kun trumpetit pääsivät kunnolla vauhtiin ja käyrätorvet ottivat itselleen oman kaistan. Minä suljin paikoin silmäni ja annoin mielikuvien lentää. Selväksi tuli, että Brucknerin äiti voisi olla kovan luokan pohjalainen, hän korotti ääntään välillä korvia repivään meteliin ja sitten heti perään  jotain niin hellyttävän kaunista ja levollista, joka ei kauankaan kestänyt kun taas mentiin, pantiin vauhtia palveluväen touhuille, annettiin oikein kunnon trumpetit ja komennettiin vielä käyrätorvilla. On siinä ollut pojalla kotiolot, eipä ihme, jos on tämäkin sinfonia täytynyt muotoilla uudelleen useammankin kerran, kun vielä herra alkoholi oli tekemisiä haittaamassa.

Alkuun kuultiin Lotta Wehnäkosken

tilaustyö Tapiolan Sinfoniettalle. Uutta nuorisosävellystä, joka ei tähän vanhaan juuri tarttunut, muuten kuin nostatti ihokarvat pystyyn alun riitasoinnuillaan ja herätti miettimään, miten sävelletään ”hiukan oikean vierestä” ja miksi! Lotta itse oli oikein söötti nuori nainen kesäisessä mekossaan.

Ilta jatkuu sarja ”Kotikatu” merkeissä.

Jäljellä on neljä viimeistä jaksoa ja ne me päätettiin katsoa nyt kerralla pois, että joutaa joskus nukkumaankin . On mennyt aamupuolelle jo parisen viikkoa tämän porukan kanssa, he ovat tulleet uniin ja päivän aatoksiin.On jo aika luopua heistä, sanoa hyvästi. Sarja oli erinomaisen hyvä kertaus ja muistutus meille eläkeläisille ajasta, jonka kerran elimme.

Nyt ja joskus ennen

  

                           

Istuin aulassa, lasin takana soitteli lapsenlapsi pianoa opettajansa johdolla. Alakerrassa oli tenavien muskari ja isät istuivat pöydän ääressä läppäriä näpräämässä, kunnes äkkiä korvani erottivat keskustelun pätkiä, joille oli pakko höristää korviaan! Keskutelu eteni jotensakin näin: ” Jokos teillä nukutaan?- No ei vielä, vaikka laitoimme tytön sängyn kahden muun sängyn väliin, niin sieltä se aina kampeaa itsensä meidän väliin.- Jaa, sillä on varmaan ikävä. – Niin, mutta kun puoliso ei tykkää että se tulee. – Teillähän on se viikko/ viikko-systeemi?! –On, mutta äitinsä luona lapsi nukkuu äitinsä vieressä. – No, se hankaloittaa toki...- Niin, vaikka puoliso otti huoneesta sulakkeet irti, ettei sinne saanut valoa ja tyttö pidettiin pimeässä vuoden, ei se auttanut.  Tosin nyt hän on pysynyt omassa sängyssään pimeässä jo melkein kuukauden...  –Ei kyllä onnistuisi meillä tuollainen komento! ”  Tuossa vaiheessa olin jo nousemassa ylös ja melkein ilmoittamaan lastensuojeluun, mutta tuo viimeinen positiivinen lause toiselta isältä pelasti tilanteen minulta. Ehkä kannattaisi ostaa kuulokkeet omiin korviinsa ja lakata seuraamasta kunnon isien jutteluja, jotka toivon mukaan olivat vain hirteistä huumoria, vaikkeivat siltä vaikuttaneet.

Nyt on lapsilla syysloma, vanhanaikaisesti sanottuna perunannostoloma, sillä nimellä se taisi vielä minun aikanani kulkea ja saattoi silloin olla monessa perheessä ihan tarpeellinenkin. Kyllä maatalon lapset joutuivat vielä tuohon aikaan auttamaan vanhempiaan perunan nostossa, ainakin mitä on uskominen Raija Orasen  kirjaan ”Valkea talo jokivarressa”.

Se kertoo oman aikani ajasta tavoin, joka noin kirjoitettuan on joskus aika käsittämätöntä, mutta kiistattomasti totta, kylläkin Suomi leikattuna leveyssuuntaan poikki Tampereen alapuolelta. Tarina on tulvillaan yksityskohtia, joita olen tässä naureskellen, ihmetellen ja joskus epämääräistä murhetta tuntien lueskellut ja miettinyt, että pitäiskö ottaa tuo kirja mukaan tämän kuun viimeinen päivä , merkata herkullisimmat kohdat ääneen luettaviksi ja tarjota ne sille yleisölle, jonka olen onnistunut yhteen saattamaan?

Olemme nimittäin kutsuneet ikivanhan luokkayhteisön lounaan merkeissä muistelemaan menneitä ja päivittämään tämän hetkiset tilanteet. Nuo ”menneet” ovat niin yks yhteen meidän kaikkien nuoruusajoista, että ihan naurattaa. Sellaisiako me olimme? Sellaisiako olivat kotimme, ympäristömme, koulumme ja ne ihanat opettajamme?! Historia toistaa itseään, sanotaan, mutta tässä tapauksessa olisi toivottavaa, että niin ei tapahtuisi, mahdottomalta tuntuu kääntää kehityksen kelkkaa noin paljon taaksepäin, on se niin pitkä askel sieltä tänne!

On se kumma , kun joku asettaa päiviä yhteen, ikäänkuin varmistaen, että me jäljelle jääneet muistamme heidät! Amerikan Kaukolla olis ollut tänään syntymäpäivä, mutta siihen muistoon tuli Mirja-tädin kuolinpäivä. Ei ihan ehtinyt sataan, kolme vuotta olisi vielä ollut kulkua.

Me kävimme tervehtimässä vajaa kuukausi sitten. Olen siitä iloinen, ei tarvitse muistella sanoin, että ”olisi pitänyt”! Ei kai syksyä ilman hautajaisia enää tässä iässä tulekaan.

Odotan innolla luokkakokousta ja vanhojen kavereiden tapaamista. Kaikkia emme näe, moni on poistunut kokonaan ja vielä useampi taitaa olla huonokuntoinen liikkuja, mutta muutama sentään kuitenkin, se jo ilahduttaa.Ja mikä ilahduttaa myös, on huomata, että olen ihan taitava näiden koneiden ja nettien käyttäjä, etten sentään kuulu siihen joukkoon vielä, joka ei kykene kahviansa naputtelemaan Kampin palvelukeskuksen itsepalvelussa Bridge-luokan vieressä.

Vielä olen kahvini onnistunut maksamaan ja hän, joka ei moista hallitse, noutaa varmaan kahvinsa ja jättää maksamatta, vaikka sitten protestiksi. Jospa se auttaisi tuomaan kahvilantädin takaisin tiskin taakse, ei tunnu kahvila kahvilalta pelkän koneen seurassa.

Normaalia elämää

Härön elokuva  ”Rakkaani Merikapteeni”  ja kuusi vuotta sitten kuolleen ystäväni  syntymäpäivä tuottivat unen, joka ei ollut mukava, mutta olihan kuitenkin yhteinen tapaaminen jossain Käpykylän nurkilla. Olimme nuoria, lapset pieniä, ystävälläni ei vielä ollut kotia tässä maassa ja minä tarjouduin hoitelemaan hänen lapsiaan siinä missä omianikin. Siellä seistiin jossain Nisulan kulmilla, hän paasaamassa suureen ääneen lastensa omasta hoidosta ja minun sekaantumisesta perheen asioihin. Olipa kamala kokemus, ystävä oli kerta kaikkiaan tosissaan! Ja sitten me sanasotariitelimme kunnolla ja erosimme, heräsin ja sinne Nisulan nurmikolle ne muksut jäi ilman suuria ongelmia sillä hetkellä.

Elokuvassahan tytär oli samaistunut omaishuoltajuuteen, läheisriippuvuus oli vahvasti läsnä. Jollain tasolla tunnistan itsessäni tuon saman taudin, sillä olen vanhin ja joutunut pitämään huolta nuoremmista sisaruksistani koko lapsuusaikani  perheen alkoholiongelman vuoksi. Eikä siinä äitikään päässyt vähemmällä huolenpidolla, ei silloin eikä myöhemmin, sillä vanhimman rooli pysyy eli sitä kuinka vanhaksi saakka tahansa. ”Sairaanhoitajatyyppi” kun olen luonteeltani, pääsi ystäväni lapsineen saman kohtelun piiriin, oletan että joskus se kaihersi, kun  oman pesän rakentaminen ulkomaan komennuksen vuoksi siirtyi vuosilla, Anopin kanssa asuminen ei aina ollut helppoa vaikka Anoppi hyvä olikin. Ajatus oman Anoppini yhteisestä huushollista vääntää vatsan jo ajatuksenakin sekaisin, pohjalainen Anoppi oli loistava Anoppi kolmensadan kilometrin etäisyydellä Hesasta, mieltymys oli takuulla molemminpuolista.

Kävelimme yhdessä elokuviin, mieheni ja minä. Seistiin valoissa. Siinä isä opetti lapselleen, jotta pitää seistä kunnes valo vaihtuu vihreään. Hyvä, minä ja muutama muu kulkija odotimme, mies käveli yli päin punaista. ”Kuinka sinä noin teit, siinähän oli pieni lapsi, jolle opetettiin valoja?”  ”Älä älä tule sanomaan, mitä saan tehdä ja mitä en!”  Kiukutti ja sitten nauratti, minkäs sitä tuon ajan käytöksen imenyt kasikymppinen ja pohjalainen opilleen voi. Niin paljon kuin maailma onkin muuttunut, jokin asia ei pohjalaisen elämässä muutu ja se on, että eipäs tulla neuvomaan, kun minä kyllä tiedän itse omat tekemiseni! Huomauttaa silti aina voi, kiusa se pienikin kiusa vanhankin elämässä.

Eilen tullessani kotiin Isomiehen ja Alma-koiran kanssa, kuului miehen huoneesta reipasta keskustelua numerosarjoista, johdoista ja ehdotuksista mikä minnekin työnnetään. Pari päivää sitten maksukanava sanoi itsensä irti, mustat pienet laatikot olivat tulleet tiensä päähän kesken urheilulähetysten! Mutta eipä hätää, laatikot vaihdettiin maksutta ja nyt ne olivat tulleet postiin ja haettavissa. Hieno palvelu vaihtui äkkiä vähemmän hienoksi, kun keskustelu Gurun kanssa tuotti kyllä kuvan miehen huoneeseen, mutta kadotti nettiyhteyden vaimon huoneesta! Kiltisti mies soitteli aamulla Telia/ Elisa-minne lie ja huomenna hän tulee kotiin, siis se Guru, sitten saamme nähdä miten edullinen on tuo maksukanavien laatikoiden ilmainen vaihto! Ilmaiseksi ei saa mitään, onhan se uskottava ja jos haluat jalkapalloasi katsoa, siitä on maksettava. Onneksi vielä Areenan vanhat sarjat ovat meikäläiselle ilmaisia tai miten senkin nyt ottaa, enhän niitä näe ennenkuin Guru tulee ja laittaa nettiyhteyden taas kuntoon. Ajatella, ennen oli vain kirja, jolla sai itsensä liu,utettua mielikuvituksen maailmaan, nyt on taiat moninaiset.

Näitä ”vanhan –ajan-taikoja” yritetään houkutella koululaisten mieliin satsaamalla Kirjaston Lukudiploomiin, kuuteen eri genreen, josta ala-asteen eriluokkaisten on valittava yksi kirja kustakin ryhmästä luettavaksi huhtikuuhun mennessä. Katsoimme yhdessä viidesluokkalaisen kanssa tarjolla olleet ryhmät, hän valitsi niistä jokaisesta yhden luettavaksi. Ja millähän perusteella valinta tuli tehtyä?! Sivumäärä oli ensisijainen kriteeri. Eilinen päivä oli sattuneesta syystä kännykätön, joten kirja kelpasi viihdykkeeksi, viiskymmentäkaksi sivua

Roald Dahlin runoutta  kirjasta  ”Elukat” näytti kelpaavan ja saavan toteamuksen, jotta ”tämähän on kuin räppiä!” Sen jälkeen Isomies kirjoitti referaatin luetusta, viiskymmentäkaksi sanaa, ne oli Mummi jossain vaiheessa laittanut tehtävälistalle vähäisimmäksi tekstin tuotteeksi. WORDin käyttö näytti olevan kohtuullisen hallinnassa ja teksti lähti äidille.

Illalla oli sitten Mummin lukuvuoro, iltalukeminen on vielä kohdallaan, mutta tällä kertaa se ei osunut kirjaan, vaan Osuupankin asiakaslehteen.

Sen Mummi luki läpi ääneen, satsaavat nyt asikaspalveluun, ovat huomanneet sen tarpeellisemmaksi kuin tilien päivityksen suljetussa konttorissa! Nyt Isomieskin tietää tämän, ehkä hänestä tulee Opn asiakas kuten tädistäänkin, lehti oli kuulemma kiinnostavampi kuin kirja!

Huutomerkkiä ei enää sopisi käyttää kuin kerran kaksi, pistettä ei ollenkaan, se luetaan epäkohteliaisuudeksi, mitenkähän on pilkun laita? Taitaa olla kirja Alastalon salissa nyt modernia luettavaa, siinä ei juuri välimerkkejä näkynyt. Tähänkin olisin sen huutomerkin laittanut... saakohan noita pisteitäkään enää käyttää?

Tänään, nyt kun Guru piipahti koneellani ja huomasi, että hiireni oli epäkelpo ja kiitos, maksu tulee perästäpäin, niin totean, että on kuin elämä olisi kaikesta pahasta kadonnut kun Espoossa luisteltiin.

Tuntui niin normaalilta taas.