Tikantuvassa

Lisa Genova: Edelleen Alice

kirjoittanut Kaisa— 27.3.2011
WSOY, 2010
Alkuteos: Still Alice (Pocket Books, 2007)
Kääntäjä: Leena Tamminen

“Minulla on ikävä itseäni.”

Edelleen Alice on yksityiskohtainen kuvaus siitä, kuinka varhainen alzheimerintauti yht’äkkiä suistaa Alicen elämän raiteiltaan.
Kirjailija Lisa Genova on Harvardin yliopiston neurotieteiden tohtori, mikä selittää sen, että tätä romaania lukiessa sen fiktiivisyys useasti unohtuu. Teksti on hyvin seikkaperäistä ja kirjailijan tapa kuvata Alicen aivot uudeksi asuinpaikakseen ottanutta petoa hämmästyttävän aidon oloista. Tämä ei kuitenkaan tee lukukokemuksesta pitkästyttävää tai vaikeaa.
Asiantuntijuudestaan huolimatta kirjailija ei pakene kirjailijan rooliaan. Hän ei yritä vakuuttaa tai sumentaa lukijan silmiä laulamalla tätä vaikeiden kognitiivisten termien suohon, vaan kirjoittaa alusta loppuun hienosti ja ymmärrettävästi siitä raakalaismaisesta neurologisesta armeijasta, joka päättää perustaa tuhoamisleirinsä Alicen aivoihin.

“Jo silloin, yli vuotta aiemmin, hänen päässään, korvien tienoilla, kuristui hermosoluja kuoliaaksi niin hiljaa ettei hän sitä kuullut. Jotkut voisivat väittää että kaikki meni niin katalasti vikaan, että hermosolut itse käynnistivät omaan tuhoonsa johtavan tapahtumaketjun. Oli se sitten molekyylimurha tai soluitsemurha, ne eivät kyenneet ennen kuolemaansa varoittamaan häntä siitä mitä oli tekeillä.”

Kirjan päähenkilö, Harvardin yliopiston kognitiivisen psykologian professori Alice Howland, sairastuu 50-vuotiaana alzheimerintautiin. Se, että hän on juuri menestynyt ja erityisen älykäs, saattaa ensikuulemalta vaikuttaa vain ärsyttävältä, jopa “tavallisia” taudinkantajia aliarvioivalta tehokeinolta. Sitä se ei todellakaan ole, pikemminkin päinvastoin.
Juuri Alicen, 25 vuotta kielitieteellisiä tutkimuksia tehneen asiantuntijan asettaminen tälle näyttämölle, sen kaikkein hauraimpaan rooliin, osoittaa lukijalle suorastaan järkyttävän kouriintuntuvasti, kuinka suuri ja voittamaton on tuon sairauden valta ja kuinka aseettomia ja täysin tasa-arvoisia sen edessä olemme. Kun yhteydet Alicen aivoissa pikku hiljaa katkeilevat, hän menettää ensin sanoja, sitten otteensa arkeen ja elämään sekä lopulta tuttuihin kasvoihin. Lukija todella vaikuttuu, jopa pelästyy.
Kirjailijan valinnalla on myös toinen merkitys. Sen tarkoituksena on osoittaa, mikä lopulta on tärkeää. Alice ei nimittäin ole ainoastaan professori; hän on myös vaimo, äiti ja tuleva isoäiti.

“En minä aikonut tulla tällaiseksi.”
 

Sain juuri loppuun tuon kirjan ja arvattavasti mieleen nousi Tilkassa asustava ystävä. Oli pakko lähteä käymään .Hoitaja oli laittanut hänet nukkumaan , sillä jatkuva kävely rasittaa jalkoja ja luultavasti koko kehoa . Mielestä -pään sisuksesta - en mene sanomaan  mitään ja kuka sen loppujen lopuksi tietääkään !Kun lukee tuon kirjan , tulee paha olo ja hienoinen toive , että se todella on fiktiota , että  alzheimerpotilaan aivot eivät tuota noin inhimillisiä ajatuksia , että loogisen ajattelun tuottaminen on kuitenkin vain mielikuvitusta ja kirjailijan omaa toivetta . Ystävääni katsellessa ja vastaillessa hänen puolikkaisiin lauseisiinsa yleensä jotain, mitä vaan ja saadessani vastauksena jotain jostain , toivoin todella , että hän ei omassa päässään pysty muodostamaan kokonaisia ajatuksia , jolloin hän myös ihmettelisi , miksi hän ei niitä kykene kertomaan.Hirmuinen tautipeto  ja perinnöllinen . Kolmesta kaksi halusi tietää geeneistään  , yksi ei .Yhdellä sitten oli tämä geeni , jota hän mahdollisesti siirtää eteenpäin kaksostensa kautta .Tuntui kovasti omakohtaiselta ,myöhäiseltä ja pahalta.