Kissalla on
yhdeksän elämää, ihmisellä vain yksi. Kun nuori nelikymppinen ei enää toivukaan
huolimatta taitavasta lääkintähenkilöstöstä, se on elämänmittainen vääryys,
kohtuuttomuus, sitä ei voi antaa anteeksi elämälle. Mutta kun sairauden
runtelema liki yhdeksänkymppinen kuolee kauniisti kotonaan, sitä on vain
kiitollinen kärsimyksen loputtua. Suruhan siitä jää, totta kai, se kuitenkin
hälvenee ja muuttaa muotoaan kauniiksi muistoiksi, hän oli ystävä ja nyt hän on
poissa. Serkkuni menetys on suunnaton, onnekseni en edes osaa tiedostaa kuinka
suuri se on, oman lapsen kuolemaa ei mikään pysty oikein lohduttamaan. Se
kissan yhdeksän elämää, on tässä tullut tuo sanonta mieleen, kun puolison musta
kiiltävä luomeksi mietitty komistus ohimossa on nyt suurennuslasin alla luokiteltavana.
Kolme selviytymistarinaa on jo kerran läpi käyty, jos hän olisi kissa kuusi olisi vielä jäljellä. Tämä kotimainen tietotoimisto on perustanut minulle ihan
oman kanavan, se kokoaa kaikki ikävät jutut kasaan ja toimittaa ne minulle
yhdellä kertaa, ehkä ”yläkerta” on viisaudessaan ajatellut tämän kirjoittajan
kestävän kertarutinan paremmin kuin tipottain anniskelun. Mikäpä siinä, tuntuu
olevan noin.
Meillä on
kuuma. Varmaan teilläkin?! Kuinka kuuma, se jää arvoitukseksi, sillä kaikki
digitaaliset härvelit ovat juuri nyt ilman pattereita ja näytöt tuijottavat
tyhjää. Ei siis kuuma, sanoo mies, joka tykkää kuumasta! Minä narisen ja
valitan, aiheutan ärtymystä miehessä, mutta totean, että odotahan! Me asutaan
Suomessa, jossa on talvi ja pakkasta! Sitten sinä valitat, mutta minäpä en! Ei
tämä mikään uusi juttu ole (paitsi tämä Suomen pätsi!) , sillä mies olisi
tykännyt asua Kaliforniassa (jonne vanhin sitten tuli tiputettua), mutta minä
taas kosteassa HK:ssa. Siellä mies taas tuli kipeäksi, joten väliin jäi tämä
upea Suomi, ollaan siis ihan tyytyväisiä
nyt ja kärvistellään vielä viikko, ehkä, kyllä se pian muuksi muuttuu!
Suomi on paljon muutakin kuin tämän hetkinen pätsi. Kummallisia kirjoja olen saanut luettavakseni, viimeisin ”Puiden lumo”,
Jällivaaralaisen kirjailijan, Ella- Maria Nuttin pieni kirjanen tunturista, siinä isä ja aikuinen eroahdistuksesta kärsivä tytär aloittavat tunturivaelluksen ja päätyvät kokemaan Lapin karun maailman lumimyrskyineen, tiettömine taipaleineen. Paljakka on paikka, missä ei tämän päivän digipalvelut toimi, se tuli ikävästi ”koettua” kirjan sivuilla, tuollainen kokemus saa jäädä käyttämättä. Suositan kirjaa lapinlumoisille vaeltajille. Taisin lukea toisenkin ”opettavaisen ” teoksen ”Suhteista parhain”,
.jpg)
GUN-BRITT SUNDSTRÖM on kirjoittaja. Teos ottaa kantaa naisen ja miehen väliseen suhteeseen, kumpi joustaa , eli kummanko on annettava periksi, jotta yhteinen elämä toimii molempia tyydyttäväksi. Eletään 70-lukua ja minä tiedostan nämä kirjassa esiintyvät ongelmat. Hankala kirja.
Parveke-elooni kuuluu Helsingin Sanomien lukeminen kannesta kanteen, se sopii oikein hyvin syyksi oleskella päivät pitkät viileällä parvekkeella. Tämän päivän poiminta oli nimeltään ”Tehtävä ruokakaupassa”,
siinä toimittajan piti etsiä tuotteita, joita voi ostaa ilman maailmantuskaa. Kori jäi tyhjäksi. Olisi jäänyt minullakin, jos minulla olisi ollut sama tieto hallussa ostoksia tehdessäni, nyt on osin, jotta katsotaan, miten meillä ruokatalous kestää tämän kirjoittajan heränneen omatunnon! Jaffa-appelsiinin historia antoi sysäyksen kerrata Toisen Maailmansodan jälkeen tehtyjä päätöksiä. Ei päättäjät ikinä opi, että meitä on maailmassa monen näköisiä ja tapaisia, jotka haluamme asua kukin omalla maallamme rikkomatta turhaan naapurimme puutarhoja ja istutuksia, miksi se on niin vaikea asia?!
Yleensä niin hiljainen ja hillitty
ulkoministerimme Elina Valtonen kirjoitti tämän päivän(31.7) Hesarissa hyvän
jutun ”Vieraskynässä”. Aiheena tietysti Helsingissä pidettävä Etyjin päätösasiakirjan 50-vuotisjuhlaa. Toiveet oli
korkealla silloin, usko ihmiseen ja naapurisopuun suuri. Vain hyvä ajatus on
tallella, kaikki muu on heitetty romukoppaan.
