Konserttipäivä
ja odotus korkealla. Sibeliusta ja jotain muuta , nimeltä Wolfgang Rihm.
Sibeliukselta oli nyt sellainen kuin ”Satu”, josta en ole tiennyt yhtään
mitään. Se on säveltäjän sanojen mukaan syvällisin teos, jonka hän on
säveltänyt. Siinä on koko hänen nuoruutensa, erään sieluntilan ilmaus. Minä en
siitä Sibeliusta löytänyt, mutta olihan siinä paljon kaunistakin, ainakin sen
verran, että mies piti siitä.
Seuraavana oli sitten ”Sub-Kontur”, eli mikä?! Orkesterikappale, joka kantaesitettiin vuonna 1976 , sen kerrotaan koostuvan sarjasta brutalistisia purkauksia ja empivän runollisia katkelmia ja teos on omistettu Karlheinz Stockhausenillle. Tuo viimeinen sanookin sitten jo kaiken. Siitä pieni muisto kouluajoilta: joku opettaja oli tuonut mukanaan Stockhausenin levyn ja soitti sen meille oppilaille, syytä enkä opettajan laatua muista. Kun hän pani sen soimaan, niin enpä kauankaan luokassa istunut, kun sain järkyttävän migreenikohtauksen musiikin kirskunoista ja epävireisistä äänistä, sen säveltäjän musiikin kokemus jäi siihen. Tänään tämä Sub-Kontur oli piirun verran parempaa, äänentasoltaan huimasti kovempaa, reippaasti korvia rasittavaa. Olisi ollut korvakuulokkeiden paikka. Yleisön aploodit olivat puhuvat, vaisut. Puoliajan jälkeen johto oli viisaasti arvioinut yleisönsä ja Rihmiä
oli ensin ja sen jälkeen Sibeliusta. Rihm ei ollut parantanut, se oli ”musiikkia kauniista ajasta , joka ei palaa.” Sibeliuksen ”Tapiola” oli viimeinen koettelemus, kuunneltava, mutta ei suosikkini. Matkalla kotiin juteltiin illan annista ja tuumattiin, että jos tuo Rihm olisi erillinen, maksullinen konsertti, sinne ei tulisi kuin säveltäjän sukulaiset, jos hekään. Mutta toisaalta, tällä tavalla me kuulijat olemme etuoikeutettuja, saamme samalla rahalla oppia jotain uutta, josta emme muuten tietäisi yhtään mitään.
Oli siellä jotain mukavaakin, Itä-helsingin Musiikkiopiston puhallinoppilaat olivat esiintymässä ja olivathan he sydämeen käyviä, ne kaksi pienintä tyttöäkin, joiden fagotit taisivat olla suurempia kuin tyttäret!
Muistui siinä mieleen nöffe-koiramme Pantte, jolla taisi olla lahjomaton nuottikorva! Kun keskimmäinen aloitteli viulunsoittoa, parin vuoden ajan Pantten häntä ja korvat valuivat alas ja koira luikki kauas toisiin huoneisiin.
Soiton kehityksestä kertoi sitten Pantten pikkuhiljainen siirtyminen tyttären nuottitelineen läheiyyteen ja rojahtaminen lattialle jalan viereen. On se vaan hieno harrastus, sen taisi kyllä myös meidän seuraava koira, isovillis Blacky, hän tykkäsi laulaa klarinetin kanssa. Blacky on jo koirien taivaassa, mutta Danskun Alma
ei suuremmin ottanut osaa pianoon, sen sijaan jalkapallo on aika himokas juttu!
Tällaisiin yökyöpelin ajatuksiin
päädyin, kun seurasin shakin peliä ja olin unohtanut kaiken muun paitsi nimen
ja kun pelasin bridgeä ja luulin pelanneeni huonosti ja olinkin onnistunut
kaverini kanssa hyvin! Kaikki muukin on ihan sekaisin, A-Studiossa pitivät
hauskaa ja aiheena oli tietysti Trump ja sen mainiot aatteet, näin vaan lopun,
mitähän se alku piti sisällään?! Ja mitä sitten ja kohta...
